Nykyistä liberalistista kapitalismia (taloutta) voi verrata neljäsivuiseen rakennukseen.
Rakennuksen kadun tai tien puoleisella sivulla markkinoidaan ja myydään modernia teknologista tuotetta. Kyseisen tavaran uskotaan vaikuttavan teollisen kehityksen aikana liikaa lämmenneen ilmaston viilentymiseen.
Monet saattavatkin uskoa, että maapallonlaajuisesti käytettynä kyseinen ihmisen ”viisaudessaan” keksimä tuote (kone) palauttaa ilmaston takaisin ilmakehän luonnolliseen tasapainoon.
Kun tuohon tuotteeseen tulee tekninen vika, takapihan puolelta lähtee huoltomiesten joukko vioittunutta laitetta korjaamaan maksua vastaan. Kun tuote on loppuun käytetty, rakennuksen kolmannelta sivulta saa rahalla apua tuotteen hävittämiseen. Rakennuksen neljänneltä sivulta annetaan maksua vastaan neuvoja uuden nelisivuisen bisnesrakennuksen etsimisessä.
Rakennuksen seinässä on iso kello. Kellonviisareiden liikkeitä seuraamalla uskotaan, että kaikki pyörii katkeamatta ja täsmällisesti. Kaiken uskotaan toimivan hallitusti.
Rakennuksessa bisneksenteko pyörii katkeamatta ja uusia myytäviä tuotteita syntyy jatkuvasti. Tuotteiden keksimiseen, tuottamiseen, myymiseen, huoltamiseen ja hävittämiseen sisältyy se, että siinä pyritään jatkuvasti taloudellisen hyödyn tavoittelemiseen.
”Leikkivä ihminen” kokeilee ja keksii kaikenlaista. Siinä hyvää tarkoittava osoittautuu usein pahaksi.
Kyseiseen ilmiöön sisältyy myös houkuttelu ja hyväksikäyttö. Siinä myyjä mainostaa ostajalle tuotteen hyötyjä, koittaa saada keinolla millä tahansa tavaran myydyksi ja saada itselleen rahallista hyötyä (voittoa). Tämän tyyppinen toiminta on tyypillistä ihmislajille, mytologiselle eläimelle. Se pohjautuu alusta loppuun asti uskomuksiin ja myytteihin.
Myös poliittinen vallankäyttö ja yhteiskunnallinen organisoituminen perustuu uskomuksiin ja myytteihin, vaikka valtapeleihin liittyviä seikkoja markkinoidaan ”tieto on valtaa”-periaatteella.
Ajatus siitä, että ihminen olisi samanaikaisesti järkipohjainen ”tieto-olento” ja mytologinen eläin, on mielipuolinen.
Ajatus ihmisestä ”tietävänä sieluolentona” on uusi ja nuori.
1600-luvulla vaikuttanut René Descartes (1596-1650) ajatteli, että ainoa, josta saattaa olla varma oli oma olemassaolo:
”Ajattelen, siis olen”.
Descartes halusi mullistaa järjen käytöllä siihenastisen käsityksen olemassaolon perusperiaatteista.
Ihmisen olemassaolo perusteltiin tuohon asti hengen, kristillisen Jumalan läsnäololla kaikessa.
Descartesista tuli eurooppalaisen keskiajan syksyn päättyessä uuden ajan ja nykyaikaisen filosofian perustaja.
Järjenkäytön periaate ”tieto on valtaa” alkoi vaikuttaa kaikkeen yhteiskunnassa.
Descartesin mukaan oivallukseen ”ajattelen, siis olen” eivät vaikuta tunteet, subjektiiviset käsitykset eivätkä muut satunnaiset asiat.
Etsiessään selviä ja tarkkoja ideoita ihmisen on hävitettävä kaikki ne havainnoinnin elementit, jotka ovat peräisin aisteista.
Sielu ja ruumis piti erottaa hänen mielestään jyrkästi toisistaan (kartesiolainen dualismi). Descartesin piti eläviä organismeja koneina.
Descartes teki mielestäni väärältä pohjalta johtopäätöksiä olemassaolosta.
Hänen järkeilynsä ulottui myös esimerkiksi taiteeseen, ei vain tieteeseen. Hän piti ruutukaavaa miellyttävänä aluerakenteena ja keskiajan epäsäännöllistä kaupunkirakennetta huonona.
Descartesin jälkeisiin ”järjenkäytön tuotoksiin” kuuluu kone. Georg Henrik von Wright on kirjoittanut, että hiukan yleistäen kreikkalaisten käsitteistön mukaan tekniikka pohjautuu luonnottomuuksia käsittelevään tieteeseen (Humanismi elämänasenteena, 1987, sivulla 68).
Uusimpaan tekniikkaan perustuvaa ”tietoyhteiskuntaa” voi pitää myös luonnottomuutena (vrt. luonto ja luonnonmukainen) sillä sen avulla ei voi korvata elollisen luonnon merkitystä eikä ihmisten välisiä luonnollisia suhteita.
Koneesta on kuitenkin tehty nykyaikana ihmisille uusi ”jumala” ja samalla edistyksen myytti.
Koko teollinen aikakautemme pohjautuu nykyisin koneiden käyttöön. Koneet ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla myös nykyaikaisten yhteiskunnallisten valtapelien muotoutumiseen. Koneiden täyttämä kulttuuriympäristö on nopeasti kohti omaa tuhoa kulkeva kulttuuri.
Koneita palvotaan kapitalistisissa valtioissa eniten ”joustavan” rahaa tuottavan bisneksen takia. Vaikka ihmisen ja koneen välinen suhde muistuttaisi pintapuolisesti ”todellista olemista ja elämää” siitä ei voi tulla koskaan samaa vuorovaikutusilmiötä kuin mitä vallitsee evoluution pohjalta ihmisen ja luonnon välillä.
Jos ihminen ei tunnista eikä tunnusta omaa eläimellisyyttään korvaa luonnon seuraamisen luonnon alistamisella. Ihminen alkaa pitää siinä itseään ja luontoa kahtena eri asiana samalla tavalla kuin Descartes piti ihmishenkeä ja ihmisruumista kahtena eri asiana. Luontoa seuraava ihminen toivoo tulevansa kohdelluksi hyvin samalla tavalla kuin muukin luonto ”toivoo”.
Ihmisen ja luonnon suojeleminen tulee olla universaalia. Laajasti sovellettu nationalistinen malli on haitallinen koska se johtaa riistoon, ihmisoikeusrikkomuksiin ja luonnon hyväksikäyttöön.
Rasistit ja fasistit ovat vaarallisia, koska he pitävät uskomuksia tosiasioina ja siksi heillä ei ole pienintäkään hajua universaalisesta maailmassaolotodellisuudesta.
Raamatullinen Karl Marx nousi 1800-luvulla rakettina tähdeksi taivaalle ”Modernin Messiaana”. Se tapahtui järjenkäytön, koneen ja luonnon hyväksikäytön laukaisualustalta. Tähänastinen kommunistinen yhteiskuntadiktatuuri on hävittänyt usein kokonaisia luontoalueita kuten järviä. Marxin ja Leninin alkuperäinen ajattelu ei kuitenkaan sisältänyt riistoajattelua.
Sartre on arvostellut ”analyyttistä järkeä” siitä, että se ei pysty tavoittamaan ”todellisuuden olemusta”. Leena Subra on kirjoittanut Sartren ajattelusta tässä yhteydessä, että ”…toteamus, että ihmiset tekevät historiansa menneiden olosuhteiden pohjalta osoittaa, että analyyttinen järki sen enempää kuin dialektisen materialismin kaltainen determinismikään ei pysty selittämään inhimillisen historian rationaalisuutta…historian tuleminen muodostuu ihmisten toiminnasta ja sen tuotteista…” (Leena Subra, Dialektisen järjen kritiikki, Jyväskylän yliopisto 1981, sivulla 16)
1600-luvulla ei tunnettu evoluutiota eikä tiedetty ihmisen sisältyvän muuhun elolliseen luontoon. 1700-luvulla ihmiskehon kuviteltiin olevan kelonkoneiston kaltainen systeemi.
Nykykäsityksen mukaan ”ihmisen sielu ja ruumis” muodostavat kokonaisuuden.
DNA-tutkimus on paljastanut sen, että ihmisen ns. perimä on lähellä simpanssin perimää. Ihmisen ruumiillisuudella ja eläimellisyydellä on iso merkitys ihmisenä olemisessa.
Käsitys ihmisen eläimellisyydestä vahvistuu koko ajan. Ihmisen paikka on tässä maailmassa.
Käynnissä oleva ilmastonmuutos on vakuuttava todistus siitä, kuinka hallitsematon järjen käyttöön ja tiedostoihin perustuva ”moderni yhteiskuntakone” on. Ihminen kuvittelee kuitenkin tietävänsä ja hallitsevansa kehitystä ”järjen, tiedon ja koneen voimalla”.
Esa Saarinen on kirjoittanut kirjaan Vuosisatamme filosofia (toimittaneet Ilkka Niiniluoto ja Esa Saarinen, 1987), että ”Sartren perusnäkemyksen ymmärtämiseksi on tärkeä pitää mielessä, että eksistentialismi väheksyy tieto-oppia ja tieto-opillisia ongelmanmuotoja – – Tiedollinen asennoituminen kohti todellisuutta ei ole perustavaa Sartrelle. Oma tietoisuuteni on olemassa, oli Descartes osoittanut, mutta mistä tiedän, että sen ulkopuolella on mitään? Tätä kysymystä Sartre ei esitä. Sartre ei edes pyri ratkaisemaan perinteistä tietoa koskevaa kysymystä. Sen sijaan hän vaihtaa kysymyksenasettelua ja siirtää tarkastelun olemassaolon tasolle. Millainen on tietoisuuden (ihmisen) olemassaolo? Tämä on Sartren eksistentialismin peruskysymys – – Tällä ontologisella tarkastelutasolla Sartre solmii tietoisuuden ja ulkomaailman toisiinsa – – Sartren mukaan ’Tietoisuus on tietoisuutta jostakin’” (sivuilla 123-124).
Omasta mielestäni on helppo ymmärtää se, että ihmisen olemassaolo ei voi pohjautua tieto-opilliseen ajatteluun eikä samanaikaiseen koneiden käyttöön.
Ihmisen olemassaolo pohjautuu pohjimmiltaan luonnonmukaisiin uskomuksiin ja myytteihin. Tätä käsitystä ihmisenä olemisesta ja olemassaolosta voitaisiin kutsua ihmisen ”mytologiseksi olemassaoloksi”.
Jean-Paul Sartren (1905-1980) mukaan tieteellinen asennoituminen johtaa siihen, että ihminen pakenee omaa eksistentialistista olemustaan. ”Tietomaailmankuva” ja ”tieteellinen maailmankuva” johtaa itsepetokseen.
Ihmisen on kuitenkin hyvä ihmetellä sitä mitä ”tietäminen” ja ”todellisuus” on. Esimerkiksi sitä mikä on ”todellista” tai ”tosiasia”? Mielestäni Sarten eksistentialismi valaisee näihin termeihin liittyviä kysymyksiä parhaiten.
Ihminen on mielestäni ”tiedostava” ja ”tietoinen” mutta ei ”tietävä” (katso Kulttuurivihkojen blogini ”Vanha, uusi ja postmoderni tietoisuus” 9.11.2015 sekä esimerkiksi blogini ”Mikä tietäminen?” 2.6.2015).
Seinäjoen taulukiistassa (vuoden 2014 lopulla) oli pohjimmiltaan kyse ihmisenä olemisen perustasta (Jukka Paason mielipidekirjoitus, Kulttuurivihkot 30.12.2014).
Jos valta kaappaa taiteenkin valtapelinsä välineeksi (kuten Seinäjoella kävi seudun valtaporvariston toimesta), tapahtuu taiteilijan ja taideteosta havainnoivan vapaan ja luovan yksilön kuolema.
Valta musertaa siinä vapauden.
Taideteoksen tekeminen ja teoksen luova lukeminen on mahdollista ainoastaan vapaana yksilönä.
Valta haluaa pakottaa massan näkemään ilmiötä ja asioita omiin valtapeleihin sopivalla tavalla.
Vapaus merkitsee kuitenkin sitä, että jokainen yksilö saa valita vapaasti oma näkemistapansa.
Se voi liittyä myös esimerkiksi ”itselleen olemisen taiteeseen” (katso Kulttuurivihkojen blogini 4.9.2015). Ajatuksen pohjalla on eksistentialismi. Tunteet ja maailma on minun. Sartren mukaan ”me olemme oma taideteoksemme”.
Myös taidetta voi tehdä ja arvioida eksistentialistisesti itselleen olemisen pohjata.
Kun taiteen tarkasteleminen ei pohjaudu tieto-opilliseen ajatteluun taiteesta ei halua tehdä järkipohjaista tiedettä.
”Tiedettä taiteesta” juontaa Descartesin järjen korostamisen pohdintaan.
Taideteoksen avaaminen pelkästään tieto-opin pohjalta jättää teoksen sisällöstä oleellista ulkopuolelle.
Kun ”itselleen olemisen” mytologinen eläin laittaa värin rinnalle toisen värin syntyy jotain. Siinä avautuu maailma taiteentekemisen mysteeriin ja myytistöön.
”Mytologisen olemassaolon” ja abstraktin kuvataiteen välisessä sanattomassa suhteessa voi ajatella piilevän mytologiselle eläimelle luonteva tila.
Mutta tuo tila voi syntyä myös suhteessa sanankäyttöön. Kolmanneksi esimerkiksi Günter Grassin romaanissa Häpeän kieli (suomennos, Tammi 1989) sana ja kuva kietoutuvat yhteen yhdeksi ääneksi.
Ryhdyin puolitoista vuotta sitten pohtimaan ”Taiteen” alkuperää (1) ja Viivan alkuperää (2).
Kirjoitin ”Taiteen” alkuperästä esimerkiksi, että ”Onhan kuva, rakennus ja kokonainen kaupunki perimmältään puhdasta kuvittelua – – Opin lukemaan piirustuksistani koko tarinani. Minähän elän! – – Ei sellaista voi ”tutkia tieteellisesti” minkä alkuperä ei liity tietoisuuteen. Arvokkainta kuvataiteessa on se, että kuvan alkuperä ei riisuunnu koskaan kaikessa katsojalle. Kuva on aina samalla iskulla mysteeri ja myytti” (Jukka Paaso, ”Taiteen” alkuperä, 2014, ISBN 978-952-6675-24-4).
”Kuvan syntyprosessiin sisältyy myös epävarmuus. Ilman epävarmuutta ja sattumaa kuvasta tulisi syntyessään kuollut kuva. Kun aloittaa abstraktin piirroksen tekemisen joutuu luopumaan varmuudesta ja heittäytymään suurimpaan seikkailuun – viivojen täytyy antaa tulla. Runoilijan luovassa työssä merkit ja sanat palaavat takaisin kielen alkuperäiseen kaaokseen.” (Jukka Paaso, Viivan alkuperä, 2014, ISBN 978-952-6675-25-1).
Kirjailija Michel Tournierin mukaan ihminen on mytologinen eläin.
Tournierin mukaan taiteilijoiden yhteiskunnallinen tehtävä on tuottaa kulttuurille myyttejä näkemis- ja kokemistapojen malleiksi (Liisa Saariluoma teoksessa Postindividualistinen romaani, 1992, sivulla 68).
EU on toiminut tähän asti etupäässä Länsi-Euroopan talouselämää tehostavana ylikansallisena valtana. Suuruudenhullu itälaajentumispolitiikka ja unionin ulkopolitiikan luominen merkitsi vanhojen tulehtuneiden myyttien tökkimistä. EU astui siksi hallitsemattomasti ”polttavan kuumille varpaille”.
Ukrainan sota herätti unionin johdon ymmärtämään, että taloudellisen ja poliittisen voiman jatkuvaan kasvattamiseen tähtäävä valtapeli voi sytyttää tuleen koko vanhan myytistön.
Pakolaisaalto herätti puolestaan nationalististen jäsenvaltioiden rasistiset pelot ja myytit.
Merkel on uusi myytti. Myytti syntymässä olevasta uudesta mahti-Saksasta.
Se on saman tyyppinen myytti kuin on ikivanha ”äiti Venäjä”. Eetu Iston maalauksessa (1899) Suomi-instituutio rimpuilee irti idästä valkohameisena neitona.
Mutta naisille maksetaan samasta hyvästä työpanoksesta tänä päivänäkin huonompaa palkkaa kuin miehille. Myytti miehen paremmuudesta on vieläkin hengissä. Naisille kuuluu oikeus taistella oikeuksiensa puolesta.
Unionimyyttien tie pysyy arvoituksena. Euroopan liittovaltioon tähtäävän tien pää roikkuu parhaillaan kuilun partaalla.
Kun tein ”Mustan valun” (katso Kulttuurivihkojen blogini) kaatamalla mustaa väriä valkoisen väripinnan päälle, minusta oli alkanut tuntua siltä, että yhteiskunnassa on käynnissä hallitsematon kehitys, jossa kaikki valuu villisti ja kaaosmaisesti suuntaan ja toiseen. Tein jo tuota ennen ”minusta tuntuu” -periaattella uudenlaisia kuvateoksia ja kutsuin tekeleitäni aluksi ”sattuman taiteeksi”.
Ajattelin dadaistisesti, että tämä ”kansainvaellusten ja kiihkonationalististen katupartioiden aika” todistaa vakuuttavasti siitä, että hallintovallan käyttö on lipsahtanut valtaeliitin käsistä natsistisille uuslapuanliikkeille.
Amy Dempsey on kirjoittanut teokseen Moderni taide (suomennos 2008) dadasta, että ”Dadaistit uskoivat, että yhteiskunnan ainoa toivo oli tuhota järjelle ja logiikalle perustuvat järjestelmät ja korvata ne sellaisilla, jotka perustuivat anarkiaan, alkukantaisuuteen ja järjettömyyteen” (sivulla 115).
Dadaistien mukaan ”mikä tahansa voi olla taidetta, ja yhteiskunnallisten ja taiteellisten käytäntöjen kyseenalaistaminen muuttivat peruuttamattomasti taiteen kulkua” (Demsey sivulla 119). Dadaistit vastustivat ”korkean taiteen perinteitä” (Demsey sivulla 202).
Marcel Duchamp ”kyseenalaisti taiteen säännöt…ja piti ideaa erikoisasemassa perinteisten tyyli- ja kauneuskäsitysten yläpuolella” (Demsey sivulla 240).
Tässä on ei ole kyse pelkästään uuden näkemis- ja kokemistavan ja myytin luomisesta. Tämä todistaa myös siitä, että perinteinen taidekäsitys on pohjautunut myytteihin.
Mitä taide on? Voiko siihen edes löytää ikinä vastausta? Ehkä olisi viisainta olla kyselemättä mitä taide on!
”Draaman ja romaanin tavoin historia on kehkeytynyt mytologiasta, tuosta alkukantaisten kuvitelmien ja ilmausten kokoelmasta, jossa todellisuuden ja tarun välinen raja jää epäselväksi..historioitsija ei ole ”suuri” ellei hän samalla ole suuri taiteilija” (Arnold J. Toynbee, Historia uudessa valossa, 1950, sivulla 55).
Mytologinen eläin ei yllä mihinkään muuhun kuin myyttiin asti.
Historiaa kirjoittavan mytologisen eläimen on tunnustettava se, että kaikki saattaa olla tapahtunut aivan toisella tavalla kuin yleisesti väitetään tai kuin olen itse sanonut.
Historia pitää jättää joka kerta avoimeksi uusille ja taas uusille tulkinnoille.
Ja huomispäivästä olisi viisainta olla vaiti.
Ludwig Wittgenstein (1889-1951) kiinnostui loppuelämänsä aikana ihmisen käyttämästä kielestä. Hänen mukaansa tosiasioiden maailma eli todellisuus on pikemminkin kielen loogisen rakenteen sisäpuolella kuin sen ylä- tai alapuolella.
Kieli ei edusta mitään totuuden maailmaa, koska kaikki mahdolliset totuudenmukaiset väitteet sisältyvät arkikielen loogiseen rakenteeseen.
Yritykset esittää kokemuksesta riippumattomia varmoja filosofisia tietoja ovat turhia, koska se merkitsisi kielen rajojen ylittämistä (Martyn Oliver, Filosofian historia, 1997).
Filosofia on ollut Wittgensteinin jälkeen turhaa. Onneksi jäljellä on ajatteleminen ja runous. Niiden kautta voi saada kosketuksen maailmassaolon kaaokseen.
Ajatus siitä, että erilaisten näkökulmien taustalta löytyisi yksi ”suuri filosofinen totuus” on menettänyt merkityksensä. Sen korvaava maailma, olemisen kokeminen kulttuurisen ja myyttisen moneuden pohjalta tuntuu löytyvän taiteesta kuten kirjallisuudesta.
Postindividualistinen romaani (Liisa Saariluoma, 1992) avaa uudenlaisia näkökulmia todellisuuteen. Postmodernit tekstit korvaavat sanataiteen kautta uusilla käsityksiä vanhoja käsityksiä kaikessa.
Elämme uudenlaisten kysymysten ja uudenlaisten vastausten aikaa. Jean-Paul Sartrekaan ei ollut sattumalta kirjailija. Suurten filosofien auktoriteettiasema on kaatumassa sitä edeltäneen kirkon auktoriteettiaseman häviämiselle.
Ihminen on mytologinen eläin, parhaiten sen havaitsee seuraamalla ja tutkimalla omaa eläimellistä käyttäytymistä. Huonojen ja hyvien päivien vaihteluun ei voi itse vaikuttaa.
Pitää vain uskaltaa riisua eläimellisyytensä näkyviin.
Ihmisen olemassaolo perustuu myytteihin, ei järjen käyttöön ja tietämiseen. Täytyy antaa kaiken valua, muuhun ei voi pystyä.
Descartesin ”suuresta järkeilyvirheestä” todistaa vakuuttavimmin nykyinen luonnon ja ilmaston kriisi sekä uusin yhteiskuntakriisi.
Ihmislajin olemassaolo maapallolla on nyt uhattuna. Ei olisi pitänyt yrittää tulla taas kerran Jumalan kaltaiseksi kaikkitietäväksi ja kaikkihallitsevaksi ”filosofiksi”. Tämän uhkakuvan ovat tunnistaneet monet ajattelijat jo tuhansia vuosia sitten.
Ennen Mesopotamian kaupunkilaistumismullistusta vallinnut maanviljelykulttuuri oli riippuvainen kastelujärjestelystä.
Kastelukanavien kaivaminen ja kunnossapito kuivalla alueella oli tuolloisen yhdyskunnan tehtävä enemmän kuin linnoitusten rakentaminen ja katujen suunnitteleminen (Gordon Childe, Varhaiskulttuureja, 1966, sivu 70). Myöhemmin tämäkin kulttuuri päättyi.
Siis tieto ja tekniikka olivat jo tuolloin kulttuurin keskeisiä elementtejä kuten nykyaikana.
Ihminen ei ole jumalainen henki eikä järkiolento. Eikä ihminen näytä oppivan virheistäänkään.
Mytologinen eläin on ”mörähtelevä inhorealisti”.
Puhe mytologisesta eläimestä ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi palata ”takaisin keskiaikaan”.
Koska kyseinen olemassaolo on kuitenkin ”todellista” ihmisen täytyy suhtautua kriittisesti esimerkiksi bisneksentekoon ja poliittisiin valtapeleihin sillä kaiken taustalla piilee moderni järjenkäytön myytti.
Valtapoliitikot laulavat joka päivä kilpaa ”kaikkea hyvää tehdään”. Maailmassaolon ”todellisuus” on kuitenkin aivan muuta. Länsimaisesta kulttuurikoneesta on tullut hengetön raha- ja järkiluuranko.
Kun katselen kotona kapitalistisesta ”rahastuksesta” muistuttavia uudehkoja nopeasti käyttökelvottomaksi tulleita koneiden liitinjohtoja ja tutkin ulkona moderneja rakennuksia, mitkä ovat täynnä teknisiä virheitä ja ”sairauksia”, luen sodassa nälkäkuolemaan saarretusta itkevästä siviiliväestä, Sveitsin valtion turvapaikanhakijoilta mielivaltaisesti ottamista rahasummista ja suomalaisista katupartioista, en voi muuta kuin ihmetellä sitä kuinka saaliinhimoisesti, villisti, kaaosmaisesti, hallitsemattomasti ja julmasti mytologisen eläimen organisoidut yhteiskuntakoneet toimivat.
Sodankäynti on muuttunut viimeksi totaalisesti. Ensimmäinen ja toinen maailmansota sai äärimmäisen julmia muotoja ja sama kehitys on syventynyt.
Ihmisen, mytologisen eläimen olemassaolo ei perustu viisauteen ja sivistyneisyyteen.
Varhaiseen sodankäyntiin liittyi seremonioita ja rituaaleja. Sodankäynnin muutos (taistelu kasvotusten viimeiseen mieheen) antiikin Kreikassa, järjen käytön korostaminen (Descartes ja ”tieto on valtaa”) sekä 1700-luvun valistusaate aiheutti sen, että sodankäynti alkoi muuttua kaikkialla poliittisten valtapelien väkivaltakoneeksi.
Väkivallan käyttöä poliittisten riitojen jatkeena ei voi lopettaa sodankäynnillä.
Uusin tappokone on massaraakuutta.
Siinä on siirrytty viimeksi massiivisesta rintamasodasta, salamasodasta ja kaupunkisodasta kaikkialla tapahtuviin miljoonien pienten iskukohteiden jatkuvaan täsmäsotaan (ns. terrorismi uusimpana sodankäyntimuotona).
Koska kulttuuri on myös sodankäyntimyyttien tärkein määrittelijä, väkivallan lopettamiseen tähtäävässä neuvotteluissa pitää käsitellä sotaa käyvien ryhmien välisiä kulttuurieroja ja osoittaa kunnioitusta toisenlaisia kulttuurikäsityksiä kohtaan.
Länsivaltojen pitää antaa rakentaa asutuskeskuksiin muitakin temppeleitä kuin kristillisiä kirkkoja. Kaikkien paikkojen pitää olla kaikille yhteisiä paikkoja.
Länsimaisen kulttuurin pitää lopettaa oman myytistön markkinointi ainoana oikeana arvona ja totuutena.
