Olimme kuulleet vanhemmiltamme, että tonen maailmansota oli ollut saatanallinen helvetti. Ja sama tuntui jatkuvan sodan jälkeenkin.

Muistan hyvin sen, kun vanhapiika kirjallisuusopettajamme pani meidät 1960-luvun lopulla Loviisan lukiossa lukemaan Toivo Pekkasen kirjaa Tehtaan varjossa (ensimmäinen painos on 1930-luvun alusta).

Se oli äärimmäisen tylsää lukemista, surumielistä itsesääliä, fatalistista itkuvirttä alusta loppuun. Inhottavaa. Onhan elämässä aurinkoakin.

Meitä innosti Baudelairen Pahan kukkia ja Pentti Saarikosken boheemimainen syntinen missioelämä, johon sisältyi (meillä teininuorilla) viinin litkiminen ja jeesustelevissa nauhatyylisissä kesäkengissä kuljeskelu sekä vapaa seksi keskellä tavipakkasia.

Muutos piti saada aikaan, maksoi mitä maksoi.

Kaikki vanha piti heittää helvettiin.

Myös kuvataiteessa moderni ilmaisutapa oli itsetäänselviö. Myös sen avulla uskottiin porttien avautuvan parempiin aikoihin.

Mutta niin ei käynyt.  

Elämämme oli oman aikautemme 1960-luvun tuotetta, mutta nyt on nyt.

Kuvitelimme, että voimme rakentaa kaiken uudeksi ihan uudesta, mutta jouduimme huomaamaan, että uutemme onkin sekoitus vanhaa ja uutta.

Katsokaa vanhoja tv-ohjelmia, niin tunnistatte hyvin 1960-luvun eron nykyiseen ylitsepursuavaan äkkihössötykseen.

Tuon eron selvittämisessä on paljon tutkittavaa.

Viihteellisyydestä on tullu viimeksi kokonainen ”elämän tarkoitus”. Porstmoderni uusliberalismi on kuitenkin päättymässä. Onneksemme.

Uusin valtapeli tulee olemaan hyvin erilainen kuin nykyinen.

Karl Marxia on pidetty raamatullisena ihmisenä, jolla oli iso missio pelastaa ihmiskunta pahuudelta. Paha ei ole kuitenkaan häipynyt mihinkään, mutta keinot pahan torjumiseksi ovat vaihtuivat entistä sikamaisemmiksi.

Parhaillaan uskotaan, että yhdistämällä koko maapllon sotavoimat, uhkakuvamme ”suuri paha” (islam) voidaan pyyhkäistä hyvien oikeiden ihmisten pöydältä lattialle.

Ei tullut ydinsotaa, vakka sitä 1960-luvulla kovasti odottelimme, tulikin pikkupyssyilyn cityhelvetti.

Entä jatkot? Atk-ohjelmoidulla pikkupyssyilylläkin voi ylläpitää uutta maailmansotaa vaikka kuinka pitkään. Olisi typerää uskoa nytkään edistykseen.

Kyllä kaikki huominenkin pinnistää karvojemme alta. Ihminen ei ole uudistunut mistään kohtaa. 

LISÄAJATUKSIA 1960-LUVUN PENTTI SAARIKOSKESTA

Minua kiehtoo filosofian ajattelun ja runouden ero.

Runoudella tarkoitan yhtä lailla sanataidetta kuin kuvataidetta.

Filosofina voimme väittää esimerkiksi, että kaiken maailmassalon kattona on valta.

Vallan totaalisuus näkyy siinä, että ”taide on valtaa” samalla iskulla kun ”politiikka on valtaa”. Taide ja valtapolitiikka ovat yhtä ja samaa luonnollista puuta.

Filosofiassa voimme väittää myös esimerkiksi, että kaiken kattona on ihmisyhteisön omaksuma kulttuuri, myytit ja kuvastot.

Yhdistämällä nämä voimme väittää, että ihmislaji on elollisen luonnon evoluution osana ”vallanhimoinen kulttuurieläin”.

Ihmisjärjen käyttöä korostavan filosofian taustalla on uskomiseen liittynyt ajattelu. Siis ”tieto on valtaa”.  Wittgensteinin johtopäätökseksi tuli se, että filosofoia on turhaa koska maailman haltuunottaminen järkeilyn avulla on lukittu sanakäytön natalaan häkkiin.

Monimielinen ja monimerkityksellinen runo on ihmisjaille luonnollinen tapa hengittää vapaana. Mutta sekin on aina vallankäyttöä.

Tänä aamuna avasin Aviisi-nimisen lehden (24.11.2015), siinä oli uutinen ”Härmässä kuvataideleirillä huomio perspektiiviin ja valoon”.

Tuosta kulttuurista on pitkä matka ylimmän tietämisen kekukseen, yliopiston norsunlutorniin, jossa tutkitaan dadaakin (hölynpölyä). Ja löydetään  järkeilyn avulla taideteoksesta nopeita sarjoja otoksista ja kaikkea muuta ihmeteltävää.

Tällä lakeudella eletään autuaina Juhani Palmun yksinkertaisten pohjalaiskuvien keskellä. Maailmassaolo tuntuu nurkassa turvallisimmalta. Tuvan keskialue, universaalinen ja yliregionalistinen pelottaa.      

Omasta mielestäni olemisen ja elämän tarkoitus ei voi olla tietää taiteestakaan, koska ihmislaji ei voi tietää varsinaisesti yhtikäs mitään. Siksi vanhat viisaudet varoittavat ihmistä tietämästä.

Ihminen ei voi tietää edes sitä mitä tietäminen on.

Täytyy vaan antaa olla ja mennä, sillä kaikki vyöryy kuitenkin sinne minne kulloinkin sattumalta sattuu. Parasta kun kirjoittaa runon ”musta tuntuu” -periaattella, sillä runossa on tilaa sattumalle ja uskomiselle.

Tärkeintä uskomisessa on miten uskoo, että on heittäytynyt uskomisen ytimeen uskomiseen, kuin se mitä uskoo (Kierkegaard).

Tässä maailmassa ei voi olla muuta kuin irtolainen, kerjäläinen ja boheemimainen – yksin.   

Pentti Saarikoski 3

Olen kirjoittanut tähän asti väitöskirjasta, jota en ole edes lukenut.

Ihmisellä voi olla monenlaisia ajatuksia jostain kirjasta vaikkei ole edes avannut kyseistä kirjaa.

Tätä toimintapaani voi verrata ainakin jotenkin kirjallisuuden professorin Rierre Bayardin ajatukseen ”Miten puhua kirjoita joita ei ole lukenut” (kirja vuodelta 2008).

Nyt olen rohkaissut mieleni ja avannnut ensimmäisen kerran netistä muutamia sivuja Riikka Ylitalon väitöskirjasta Kanoninen kumous – Pentti Saarikosken 1960-luvun poliittinen runousoppi (2015).

Mistähän se johtuu, että välillä suorastaan pelottaa avata kirja.

Ehkä se johtuu nyt kohdallani Turkin rajalla äskettäin tapahtuneesta sotilalisesta yhteenotosta, mikä on osa laajempaa käynnissä olevaa kulttuurista murrosta. Ja kaikki seuraukset pelottavat.

Ylitalon väitöksen johdannon alussa on lainattu Pentti Saarikosken kirjoitusta vuodelta 1963. Jean-Paul Sartren teos Mitä kirjallisuus on? ilmestyi suomeksi 1967, mutta ranskaksi jo heti toisen maailmansodan jälkeen.

Saarikoski oli luultavasti lukenut Sartren alkuperäistekstin. Kommunistikirjalija ja eksitentialistifilosofi Sartre korostaa kirjallisuutta käsittelevessä teoksessaan lukijaa, ei vain kirjailijaa.

Jussi-Pekka Hakkaraisen kirjassa Praha kirjailijan kaupunki (2005) on myös Pentti Saarikoskesta mielenkiintoisia fragentteja.

Olen käynyt Prahassa.

Pelkästään suomalaiset sanankäyttäjät ovat osaneet kuvata Prahassa ja Prahasta ilmiöitä ja asoita lukemattomista eri näkökulmista käsin.

Prahastakin voi tehdä miljoonia rilaiaia tarinoita mutta yhdessäkään niistä ei voi löytyä mitään siitä Prahasta minkä paikallinen väestö on omassa olemisessa vuoisisatojen aikana kokenut.

Praha on meille pelkkä satumaa ja onaniaa.

Praha on ollut prahalaisille sukupolville konkreettosta olemista ja elämää, se on merkinnyt niiden henkisten ja aineellisten muotojen ”Kaarlensiltojen” synnyttämistä, joista suomalaisetkin sepittelevät nyt nautiskelijoina omia satujaan.

Konkreettisesta olemisesta ja arjesta on lyhyt matka materialistiseen maailmankuvaan ja marxilaisuteen. Myötätunto vähäosaisia ja syrjäytyneistä kohtaan pulppuaa konkrettisen olemassaolotaistelun näkemisestä ja omalla iholla aistimisesta. Korostettu vastakkainasettelu syttyy tästä (dialektiikka).

Onko se, että Saarikoski hyödynsi lyriikassaan runouden keinoja valtapoliitisten arvojen ilmaisemiseen, tapahtunut luontevasti? Mielipidettä tästä tulisi kysä Sartren lisäksi myös esimerkiksi Pier Paolo Pasolinilta ja kaikilta kommunistisen idelogian omaksuneilta runoilijoilta. Monen tunnetun kommunistiajattelijan ja -kirjailjan vertaaminen tämän kysymyksen kohdalla voisi valaista kysynystä lisää.

Tämäkin yksittäinen esimerkki (Pentti Saarikoski kommunistisena runoilijana) liittyy mielestäni luontevasti inhimillisen olemisen pohdintaan (eksistentialismi).