”– – Tämähän on taideteos, katsokaa vain! Niin runsaasti kauneutta ja suloa, että sielun täyttää autuaalinen tunne ja kyynelet nousevat silmiin – – Katsokaa, miten paljon siinä on liikuntoa, millaista ilmavuutta, minkälaista ilmeikkyyttä – –” (Anton Tšehov, Taiteen tuote, sivulla 114, teoksesta Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, 1972).
Inhosin kouluaikana yli kaiken kielioppia. Nykyisin vierastan eniten filosofian tieto-oppia. Eikä runousoppikaan saa minua syttymään.
”Runousopin perusteet on johdanto kirjallisuuden rakenneanalyysiin ja sen käsitteistöön – – Kirja ei tähtää yhtenäisen teorian esittelyyn, se pyrkii ennen muuta perehdyttämään kirjallisuuden harrastajan uuteen lähestymistapaan. Siinä eivät määritelmät riitä : uutta kirjallisuuden kielioppia olisi opittava soveltamaan käytäntöön – – Tekijät toivovat, että runon ja proosan tulkinnat suppeudestaan huolimatta innostaisivat lukemaan lisää ja väittämään vastaan” (Avoimen korkeakoulun Runousopin perusteet sivulla 5, 1990).
Kuivaniemiläinen Lauri-isäni oli lahjakas kertoja ja kirjoittaja. Runousopista hän ei tiennyt mitään. Onneksi.
Kun hän pääsi kirjoituskoneellaan vauhtiin kuuntelin pitkin iltaa tuntitolkulla hänen koneensa loksutusta. Kirjoittamisen lisäksi isäni harrasti myös öljyväreillä maalaamista.
Yksi hänen siskoistaan (Anu Peuronen) oli aloittanut myös kuvataideopinnot mutta jätti ne kesken.
Tätini runot olivat minusta todella koskettavia. Muistan hänen runoistaan valaistut pitsiverhot kun ne kiitivät ufona syrjäkylän säkkipimeässä yössä (öinen linja-auto kiitää soratiellä Kuivaniemen Veskassa).
Edesmenneen isäni kirjoittaman tarinan pohjalla oli perinteinen realistinen kerronta. Isäni lähetti romaanikäsikirjoituksiaan kirjakustantamoon mutta niitä ei julkaistu koskaan.
Isäni ihmetteli usein sitä miksi kuivaniemeläisen Antti Hyryn (sukulainen) tekemiä sanataidetekstejä, lyhyitä novelleja ihaillaan niin suuresti.
Minä oli itse kiinnostunut Hyryn lisäksi myös esimerkiksi Kafkan (Oikeusjuttu), Baudelairen (Pahan kukkia), Mukan (Maa on syntinen laulu) ja Saarikosken (runot) teksteistä.
Isäni veli Hannes Paaso oli kulttuuripersoona, historiankirjoittaja ja maalaisliittolainen vallankäyttäjä, kansanedustaja.
Isäni oli hurmuri ja ihaili kunnianhimoisena ihmisenä Hannesta ja olisi tahtonut tulla myös itse julkisesti tunnetuksi henkilöksi, kuuluisuudeksi, varsinkin poliitikkona ja kirjailijana.
Isäni ja minä olimme kasvaneet eri aikakausina ja kehittyneet eri maailmoihin mutta sain kotona vaikutteita myös isältäni.
Isäni kulttuuritausta liittyi nationalismiin, agraarikulttuuriin ja lestadiolaisuuteen.
Minä ja veljeni synnyimme pohjoisessa mutta kasvoimme Etelä-Suomessa kansainvälisessä hengessä. Meillä oli tyttöystäviä ja vaimoja eri puolilta maapalloa.
Vanhin veljeni (arkkitehti) suuntautui ulkomaisiin työtehtäviin. Hän muutti perheensä kanssa 1970-luvun alussa Afrikkaan.
Liikemiesveljeni olivat jatkuvasti matkoilla ulkomailla. Katselin vuosikaudet aivan läheltä sitä kun maailma kansainvälistyi kovaa vauhtia.
Kävin Uudellamaalla ensimmäisen luokan ruotsikielistä kansakoulua. Toisesta luokasta lähtien olin suomenkielisessä kulussa, ylioppilaaksi kirjoitin Loviisassa.
Sen jälkeen opiskelin arkkitehtuuria saksankielisessä yliopistossa Länsi-Saksassa Braunschweigissa.
Ensimmäinen saksalais-suomenruotsalainen vaimoni puhui saksaa ja ruotsia mutta ei suomea. Kasvoin samanaikaisesti kolmen eri ”kielikentällä” ja asuin useilla erilaisilla paikkakunnilla.
Minusta alkoi tuntua välillä kun kokeilin kirjoittamalla ”sanataiteilua”, että olen puhumisen ja kirjoittamisen suhteen jotenkin ”vammainen”.
Jokaisessa kielessä on ”ajattelun arkkitehtuuri”. Jouduin elämään kolmella eri ajattelutavalla, kolmen eri sanavaraston, kolmen eri tapakulttuurin ja kolmen erilaisen myytistön puristuksessa.
”Ajattelun arkkitehtuurilla” on iso merkitys eksistentialistisen itselleen olemisen kannalta.
Monen eri kulttuurivaikutuksen keskellä joutuu valitsemaan tavalla tai toiselle ”oman yksilöllisen tien”, mutta se ei ole aina helppoa.
Ihmettelin jo teininuorena ”sanataiteen alkuperää” ja vallitsevia ”kaunokirjallisuuden käytäntöjä”. Jos niihin on olemassa joku ”kaikille yleinen yhteinen kieli” niin mikä ja millainen se on?
”Mikä tekee kirjoituksesta (kauno)kirjallisuutta, mitä tutkimuksen tulee tutkia?” (Jaana Anttilan toimittamassa kirjassa Kirjallisuus? Tutkimus?, 1987).
Syntyykö tekstistä sanataidetta heti kun ”pyörien päällä liikkuva juna alkaa juosta kiskoilla”? Ajattelin, että ei tietenkään yksistään.
Sanataide rakentuu tekstin monista samanaikaisista yksilöllisistä piirteistä sekä tasoista. Sana on samalla siinä monimerkityksellinen mysteeri.
Oman osuvan kerrontatavan etsimistä joutuu harrastamaan vuosikymmenet, teki sitten sana- tai kuvateoksia tai molempia.
Tämä käy hyvin selville kun lukee ja katselee omia vanhoja sana- ja kuvaharjoitelmia.
Mikä on kirjallisuuden tutkimisen tärkein tehtävä? Onko se esimerkiksi kriittisten keskustelujen avaaminen ja vastaväitteiden esittäminen?
Lopullisten totuuksien ”laukominen” se ei voi olla.
Oman käsitykseni mukaan kirjallisuustutkimus ei voi tarjota koskaan lopullista vastausta siitä mikä tekee tekstistä sanataidetta. Tämä koskee myös kuvataidetta.
Sana ja kuva on ja pysyvät pohjimmiltaan loppuun asti arvoituksena.
Pekka Tarkan mukaan Hyryn romaaneista puuttuu ”kaikki mitä perinteiseltä romaanilta odotetaan: psykologinen ihmiskuvaus, ongelmat ja ratkaisut, juonen käänteet” (Mirjam Polkusen toimittama teos Romaani ja tulkinta, sivulla 95, 1979).
Miksi romaanilta ”odotetaan” jotain?
Se, että kirjailija odottaa lukijoilta jotain, on sitä vastoin ymmärrettävää.
”Tieto on valtaa” -yhteiskunnassamme ”Hyvää Taidetta” on se miksi taideteokset on norsunluutorneissa määritelty?
*
Suhde tietämiseen on kulttuurimme ison ongelma.
Koko länsimaisen kulttuurimme peruskivi on Platonin lausahduksessa ”tieto on hyve”.
Kirkkoisät kaappasivat Platonin ajatukset myös kristillisen valtapelin työkaluksi.
Kirkon valtapeli korvattiin 1600-luvulla Descartesin rationaalisella ”järki- ja tietouskolla”.
Friedrich Nietzschen (1844-1900) jälkeen ”tieto on valtaa” -valtapelistä tuli länsivaltojen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen perussääntö.
Tämä lännessä valittu tie on vienyt ihmiskuntaa kohti ylpistymistä ja suurta erehdystä.
Uusin tieto- ja konehirviömaailma jauhaa parhaillaan ympärillämme kaikkea jauhoksi.
Ihminen tekee kohtalokkaan virheen jos ihminen pyrkii olemaan tietämisellä ”kaikkitietävä ja kaikkivaltias” ja samalla kaiken muun elollisen luonnon pää.
Ihmisen pitää kaiken paljastamiseen pyrkimisen sijasta jättää ilmoille unelmia ja salaisuuksia. Tarjota taiteen avulla monitulkintaisia viittauksia. Antaa taideteosten lukioiden ja katsojien ”kokea ja tietää” itse ilmiöitä omassa maailmassaan.
Länsimaisen kulttuurin sodankäynti ja siirtomaaherruus on ollut sitä, että länsimainen valtaeliitti on pyrkinyt ”kaikkivaltiaan tietonsa” avulla hallitsemaan muita kulttuureja. Kyseinen ”pakkomielle- ja pakottamispolitiikka” ei voi kuitenkaan jatkua ikuisesti.
Toisin kuin tiede, ”taide on pasifistinen”. Hallitseminen ja pakottaminen ei ole kuulu taiteeseen.
Mitä enemmän ihminen panee toiveita (unelmia) tietämiseen, sitä enemmän maailmassa oleminen alkaa tuntua kaikkivaltiudelta (hybris). Ja sitä enemmän elollinen luonto kurjistuu ja ilmakehä tukehtuu.
*
Ajattelin 1960-luvulla, että Antti Hyryn lyhyet novellit pohjautuvat ihmisenä olemisen pohdintaan. Ne ovat hetkellisyyden kuvauksia. Hyry oli uuden ”eksistentialistisen ajan” hermolla toisin kuin monet muut saman ajankohdan suomalaiset kirjoittajat.
Hyryn Uuni (2009) on eräänlainen sanataiteellinen ”Kaiken lyhyt historia” (Ken Wilber, 2009). Uunista löytyy ihmisen maailmassaolo kokonaisuutena.
Piirustus, maalaus, veistos. Realistinen ja romanttinen maalaus. Naturalistinen ja abstrakti teos. Kolmesataa erilaista kuvataiteen tyyliä.
Mitä tämä tarkoittaa?
Erilaisia maailmoja suuntautuu siinä eri tavoilla eri suuntiin?
Entä runo, lyriikka, proosa, romaani, novelli, draama? Jatkuuko tämän tyyppinen luokitteleminen seuraavat tuhat vuotta?
Kaiken inhimillisen luokitteleminen ei kuitenkaan avaa ”maailmassaolon todellisuutta”.
Olemassaoloa ei voi avata rationaalisella tiedolla ja luokittelulla.
Myös historia on kiistanalaista.
Onko Historiaa edes olemassa?
Miksei myös kuvitteellista historiatekstiä voi pitää sanataideteoksena? Tai esimerkiksi taideteoksen luomisvaihetta kuvaavaa tekstiä?
Sarjakuvien tekemistäkin arvostetaan nykyisin omana taidemuotona. Taide tullaan todennäköisesti ymmärtämään jatkossa monilla uusilla erilaisilla tavoilla.
Mikä makutuomari täällä ilmaisun määrittelee? Ja miksi?
Historiaa on kahdenlaista. On yksilön Subjektiivista Historiaa ja Yleistä Historiaa. Yksiöhistoria pohjautuu konkreettisiin tapahtumiin ja niistä voi tehdä havaintoja käymällä esimerkiksi lapsuuden tutuissa paikoissa. Mutta kun kirjoittaa omasta yksilöhistoriasta siitä tulee joka kerta subjektiivinen kertomus.
Myös niin sanottu ”yleinen historia” on aina ja kaikissa suhteissa subjektiivista, jokaisen kirjoittajan omista käsityksistä koostuvaa maalailua.
Ikuisesti jatkuneesta yleisestä kulttuuri- ja myyttikaaoksesta ei voi kirjoittaa (kaikille yhteistä) Yhtä Tosihistoriaa.
Yleinen historia ja yleinen kirjallisuuden historia on aina keksittyä. Kuviteltujen seikkojen totena muille uskottelemista ja valtapeliä.
Suomalaisessa kirjallisuuden historiassa olen ihmetellyt eniten rasistista ”suomalaisen hengen ja ominaislaadun” etsimistä ja ylistämistä.
Kuviteltujen seikkojen totena uskotteleminen merkitsee savilitkun päällä seisomista. Yksi yhteinen suomalaisuushenki on pötypuhetta.
Turussa tutustuin paikallisiin antologioihin (toimittanut Harri Kumpulainen). Niissä samoin kuin esimerkiksi Pohjanmaan Kirjailijat r:n 30-vuotisantologiasta Lakeus puhuu (1992) nousee päällimmäisenä pintaan regionalistiset kuvitteelliset (klaani- ja heimokohtaiset) myytit. Onneksi Topelius on kuollut. Yksi yhteinen maakuntahenki on pötypuhetta.
*
Ajattelen, että sanataiteilijaksi ei voi kehittyä pelkillä ”sanapelitaidoilla”. Lisäksi pitää olla kova raataja, suorastaan filosofityyppi kuten Sartre.
Sanataiteilijana pitäisi työskennellä kuin nakuttelisi kuukausikaupalla pienen pienellä taltalla valtavasta kivilohkareesta suurta veistosta? Pikamaalari saisi tuona aikana monta hermoromahdusta.
Minua on kiinnostanut teini-iästä lähtien enemmän kuvalla kuin sanalla leikkiminen. Eniten minua kiinnosti grafiikka ja maalaustaide. ”Oikean maalauksen” piti olla abstrakti ja ekspressiivinen. Realistinen esitystapa tuntui muinaisjäänteeltä. Sitäkin ilmaisutapaa piti harjoitella teknisten syiden takia.
1990-luvulla abstrakti ekspressionismi (pikamaalaus, roiskemaalaus) miellytti minua silmänräpäyksellisyydellä ja välittömyydellä. Uskoin, että kulloinenkin sisäinen henkinen vireeni välittyi prosessin aikana maalauspinnalle.
Luovassa työskentelyssä täytyy uskoa siihen mitä tekee, mutta sillä ei ole väliä miten tekee.
*
Synnyin pian toisen maailmansodan jälkeen ja sain elää siviilioloja eläkepäiville asti.
Ukrainan sodan jälkeen merkit yhteiskuntakehityksen ja kulttuurin uudesta suurromahduksesta näkyivät entistä selvemmin.
Koska en saanut enää sanaa suustani, jäljelle jäi kuva.
Kaikki alkoi tuntua minusta hölynpölyltä.
Päädyin kuvadadaan.
Meistä jokainen on oma taiteilijansa. Kun jokainen meistä on oma maailmansa taiteella ja ”tietämisellä” (”tutkimusteoreettisella tietotuotannolla”) ei ole yhtymäkohtaa. Niissä on kyse kahdesta eri ilmiömaailmasta.
Hyvästi tieteelliset taideteoriat ja eliitin taide.
Hyvästi ajatus ”tiedettä taiteesta”, hyvästi koko yhteiskunnallis-akateeminen taidemaailma.
Tiede- ja taidekapitalismille pitää tehdä loppu.
*
Minua on kiinnostanut aina eniten kuva.
Mitä sanankäyttö tarkoittaa?
Ehkä olen jo kirjoittanut ”sanataideteokseni”, en ehkä vain tiedä sitä.
Tai jos saisin kirjoitettua ”kaunokirjallisen tekstin” alkaisin todennäköisesti luonnostelemaan uusia, aivan erilaisia sanataideteoksia.
En osaisi lopettaa uuden ajattelun ja kerrontatavan etsimistä.
Koska en tiedä ”hyvästä” fiktiivisestä sanankäytöstä mitään, minun täytyy vilkaista mitä muut ovat ”kaunokirjallisuudesta” sanoneet.
Marxilaisen sanataidetutkimuksen mukaan teos on myös ”yhteiskunnallisen tajunnan edustaja” sillä teos ei liity pelkästään kirjoittajasubjektiin.
”Kirjallisuuden kuvaama todellisuus tuskin koskaan heijastaa suoraan ja ongelmattomasti konkreettisesti meitä ympäröivää todellisuutta” (Kirjallisuuden tutkimuksen menetelmiä, toimittanut Maria-Liisa Nevala, sivulla 173, 1983).
Mitä on ”todellisuus”? Siitä ei ole oltu koskaan yksimielisiä.
Onko todellisuutta edes olemassa?
Esimerkiksi Jean-Paul Sartre näki kirjailijoissa myös ”sortajaluokkaan” kuuluvia luovia ihmisiä (Sartre, Mitä kirjallisuus on, suomennos 1967).
Akateeminen kirjallisuustutkimuskin on osa organisoitua valtapolitiikkaa. Se voi olla myös osa ylikansallista valtapeliä.
Kansakuntamassoittumisen (fasismin perustan) ja jälkistrukturalistisen subjektin kuoleman jälkeen Sartren eksistentialismi on ollut hyvä vastaveto viimeksi tapahtuneelle yhteiskuntakehitykselle.
Tärkeintä elämässä on yksilö ja jokaisen oma maailma äärettömän monien muiden maailmojen keskellä.
Jokaisella ihmisellä on vapaus tehdä itse kaikki päätökset ja kokea maailmassaolonsa siten kuin kutakin itse huvittaa.
Huomasin, että ihmisenä oleminen onkin aivan muuta kuin massayhteiskuntavalta meille ”totena” jatkuvasti tyrkyttää. Ei pidä alistua massaorjaksi, pitää olla yksilövapaa.
Olemiseen (ontologiaan) liittyvät kysymykset ovat Sartren eksistentialismin mukaan tärkeämpiä kuin esimerkiksi tietoon (tieto-oppiin) ja materiaan liittyvät kysymykset.
Eksistentialismi on humanismia.
*
Ostin 2000-luvun alussa Tukholmassa teoksen Bonniers Författarlexikon, Över utländsk litteratur (2002). Kyseinen teos on hyvä apuvälinen kun haluaa tutustua maapallon kirjailijoiden elämänvaiheisiin.
Aloin ihmetellä ”kaunokirjailijoiden” valtavaa määrää maapallolla, esimerkiksi merkittävimpien länsimaisten filosofien lukumäärä on siihen verrattuna hyvin pieni.
Miksi kirjailijat kiinnostavat kansalaisia arvostettuina ”tiennäyttäjinä” eikä vain mielikuvituksellisten tarinoiden tekijöinä?
Miksi kirjailijoita arvostetaan niin suuresti? Lukijat luultavasti samaistuvat kirjailijoihin havaitessaan tekstissä tuttuja arkiseen (semioottiseen) olemiseen liittyviä ilmiötä ja seikkoja.
Miksi ihmisiä kiinnostaa niin kovasti elokuva- ja rocktähdet?
Salla Hirvisen toimittamassa kirjassa MMM Maailman kirjailijat (useita kirjoittajia, painos 1972) sanotaan Sartren sanataiteesta, että ”kieli on iskuvoimaista, nasevaa ja ilmaisurikasta mutta ilmaisua kuormittaa usein vähäisten yksityiskohtien liiallinen määrä” (sivulla 431).
”Kuormittaa”?
Kyseisestä kirjasta löytyy lukematon määrä kirjailijoita, luovia ihmisiä ja samalla tuhansia omia maailmoja. Jokainen meistä on oma kirjailijansa.
Kyseisen kirjankin suurin arvo on siinä.
Jokainen luova kirjailija on omasta olemassaolostaan todistava taideteos.
Jokinen lukija voi kuulla kirjailijan kirjoittamasta tarinasta oman äänensä.
Kirjailija kertoo mytologisena eläimenä omasta maailmastaolosta ja vahvistaa käsitystä siitä, että jokainen yksilö on oma maailmansa.
Mitään kaikille yhtä yhteistä ”tosimaailmassaoloa” ei voi olla olemassa.
Universaali kirjailija ei pyri rationaaliseen ”tietämiseen ja hallitsemiseen” eikä valtaannousuun.
Filosofien yritykset ”tietää ja hallita” on tuomittu jo etukäteen epäonnistumaan, Jäljelle jää kuitenkin luovat yksilöt ja taiteilijat kuten kirjailijat sekä itselleen olemisen taidetta harjoittavat.
Myös taidekriitikon ja kirjallisuustutkijan kirjoitus voi olla taideteos.
Tiede ja taide ovat vastakohtia. Mielestäni on mahdotonta mennä sanomaan taiteen sisällön kohdalla mistään muusta lähtökohdasta kuin omasta maailmasta ja näkökulmasta.
Ja kaiken lisäksi aina se ”koira älähtää johon kalikka kalahtaa”. Ja se koira nousee ajatuksellisesti ylös vaikka haudasta.
*
Piirsin kesällä eräästä asuintalosta tussipiirroksen (vesivärillä väritettynä) miehelle jolla on polkupyörä ja koira.
Koira vetää pyöräilevää miestä usein paksun köyden avulla. Köysi on tuolloin kiinnitetty koiran kaulapantaan ja miehen pyörään.
Kyseinen tapahtuma on miehen ja koiran elämässä hyvin tärkeä seikka.
Kun mies oli katsellut piirrostani, hän sanoi minulle, että jos joku asiantuntija näkisi piirrokseni hän sanoisi, että se on ”lapsellinen ja tehty aivan väärin” mutta lisäsi siihen: ”mutta minä tykkään siitä”. Hän halusi kuitenkin, että lisäisin piirrokseeni hänet ja koiran vauhdissa talon edustalla.
Tein aivan kuten hän halusi. Piirsin jälkikäteen piirrokseen miehen ja koiran liikkeessä.
Ajattelin jälkikäteen, että hänen mielipiteensä ja ehdotuksensa olivat hyviä ja aiheellisia.
Minulla ei ole niiden suhteen mitään lisättävää.
Kuvan katsojalle ja sanataideteoksen lukijalle pitää antaa vapaus olla oma itsensä ihan siten kuin kukin haluaa.
*
Liisa Saariluoman mukaan romaanin perinteisen individualismin hylkääminen on postmodernin romaanin ydin (Liisa Saariuoma, Postindividualistinen romaani, sivulla 5, 1992).
Saariluoma tekee kirjassaan joukon hyviä kysymyksiä (suluissa mainitut sivunumerot viittaavat kyseiseen kirjallisuustutkimukseen). Hyvä kysymys onkin paljon tärkeämpi kuin millainen vastaus tahansa.
Esimerkiksi ”mikä on meidän aikamme romaani? (sivulta 9 eteenpäin)?
Entä tieto ja tietäminen, mitä tarkoittaa ”tiedollisesti hallittava”? (sivulla 9)?
Omasta mielestäni tämä järkeen, tieto-oppiin ja valistuksen valtapeleihin perustuva ”datatulvan täyttämä littanamaailma” ei ole ”tiedollisesti hallittu” ollenkaan.
Milloin sanataiteessa on menty ”viihteen puolelle” (sivulla 10)? Mistä sen huomaa?
”Onko todellisuus rationaalisesti tiedostettavissa…tiedostaa ja hallita rationaalisesti todellisuutta” (sivulla 254)?
Länsimaisessa filosofiassa termillä ”todellisuus” viitataan yleensä luonnontieteeseen ja ihmistieteeseen. Inhimillisen ja luonnonmukaisen todellisuuden sanotaan poikkeavan toisistaan.
Subjekti ja ”individualismista luopuminen” (sivulla 254).
Mikä ja millainen ”kirjallisuushistoria” (sivulla 255).
Entä ”onko Historiaa olemassa”. Mikä on ”koettu historia” (sivulla 257).
Kaikki nämä kysymykset herättävät minussa pohdintoja?
Miksei pelkkä ihmetteleminen riitä?
Mitä ”todellisuus” on, voiko myös ”epätodellisuuden tunne olla todellista”?
Viimeksi on ilmestynyt maapallonlaajuisesti uudentyyppisiä fiktiivisiä tekstejä, joista on sanottu, että vielä ei osata sanoa (eli ”tietää”) ovatko ne lainkaan sanataidetta?
En pyri tai halua olla ”oikea sanataiteilija”.
Aina kun kirjoitan teksteihini pienen pätkän päällisin päin ”sanataiteen näköistä”, käytän sitä pelkästään kertomiseni apukeinona.
Mitään kaikille yhteistä ”Suurta Sanataidetta” ei voi olla eikä tulla koskaan.
Jokainen yksilö on oma maailmansa ja sanataiteilijansa. Itselleen olemisen sanataidettakin pitäisi arvostaa.
Kun järki ja tietäminen on kuopattu, ”taide on valtaa”.
Jälkikirjoitus
Olen hahmotellut ”taiteen alkuperää” koskeviin kirjoituksiini käsityksistäni niin kutsutusta ”taiteesta”.
Kapitalistis-teollisen yhteiskunnan aikana niin sanottu ”taide” on eriytynyt täydellisesti kahteen päälohkoon: pieneen ryhmään taideosaajia ja -asiantuntijoita sekä suureen taiteen kuluttajamassaan.
Tämän kahtiajaon pohjalla on länsimaisen kulttuurin ja valistuksen (sivistämisen) ideologia sekä moderni ”tieto on valtaa”-yhteiskunta.
Subjekti (yksilö) on kutistumassa samalla massan näkymättömäksi osaksi (subjektin kuolema).
2014 kirjottamissani omakustanteissa ”Kauhavan uusi taidetalo” (ISBN 978-952-6675-32-9) ja ”Kauhavan uusi taidetalo” (ISBN 978-952-667-33-6) olen kuvannut toisenlaisia taidekäsityksiä sekä ajatusta uudenlaiselta pohjalta toimivasta ”taideopetuksesta”.
Perinteinen taiteen opetus on korvattu esityksessäni yksilöiden oman ”elämismaailman vahvistamiseen” ja ”luovuusponnistamisen” herättämiseen tähtäävällä toiminnalla.
Käsitykseni mukaan ”taiteen alkuperä” ei ole liittynyt modernin taidekäsityksen mukaisiin seikkoihin lainkaan.
Esimerkiksi muinaista hirvenpäätä esittävää muinaisen ihmisen tekemää ”veistosta” ei pidä arvioida nykyaikaisen taideajattelutavan pohjalta. Kyseisen löytöesineen alkuperäinen merkitys on ollut aivan muuta.
Muinaisessa ihmisen tekemässä hirvenpäässä on ollut kyse ihmisenä olemiseen liittyvien yleisten ilmiöiden ”siirtymisestä materialistiseen muotoon”.
Pään tekijä on ollut tavallinen ihminen (mytologinen eläin) ilman niin kutsuttua ”taiteellisuutta” tai yhteyttä nykyisen ”taidemaailman” mukaiseen ilmiömaailmaan.
Noihin ”siirtymisilmiöihin” on kuulunut yksinkertaisesti olemiseen liittyvä ”ihmetteleminen”, ”uskominen” ja muita ihmisen olemassaolon ilmentymiä.
Tämän näkökulman pohjalta voi oikeuttaa sen, että kaikki nykykulttuurissa elävät taiteen tulkitsijat (”taideteosten” katsojat, lukijat ja kuuntelijat, yksilöt) voivat palata ”taiteen alkuperään” etsimällä ja löytämällä omia elämyksiä sekä tekemällä omia teoksia (itselleen olemisen taide) ja pitämällä itseään ”taiteilijoina”.
Uudessa taidetalossa ei opeteta esinemaailman kautta kenellekään yhtikäs mitään.
Sitä vastoin jokaiselle yksilölle annetaan tilaisuus löytää esinemaailman kautta itse omia syviä tuntoja ja löytää lopulta myös oma itsensä.
