0.
Lintujen elämän seuraaminen luonnon helmassa oli teini-iässä suurin intohimoni (Lapinjärvi).
Myöhemmin näin, kuinka kottaraiset ja keltavästäräkitkatosivat kokonaan, kun lehmät lähtivät pelloilta elinkeinorakenteen muutoksen takia.
Seuraavaksi Helsinkiin johtavan valtatien korjaaminen tuhosi ison törmäpääsky-yhteisön pesimäpaikan (200 lintua).
Syvällinen lintuharrastukseni sammahti kun ryhdyin hankkimaan järkeilyn pohjalta tietoa linnuista (lajien tunnistaminen ja lintujen käyttäytymisen tutkiminen, etologia) sekä kun ryhdyin organisoimaan yhteiskunnallista valtapeliä lintujen suojelemiseksi (tieto on valtaa).
Kuvitella olevansa tietävä tieto-olento ja kuvitella pystyvänsä lisäämään rikkautta ja taloudellista vaurautta tiedonhankintaa lisäämällä tehostamalla ja luonnonvarojen käyttöä moninkertaistamalla on kostautumassa. Kuvittelu että voimme hallita luontoa (utilismi) sekä kuvittelu että voimme hallita organisoituja yhteiskuntia on johtamassa katastrofiin.
Ihmisen olisi pitänyt tunnustaa olevansa eläin ja osa kaikkea muuta elollista luontoa maapallolla. Ihmisen olisi pitänyt seurata kaikessa luonnon sykettä, ei pitää luontoa varallisuuden kasvattamisen sekä omien valtapelien työkaluna.
Sekin olisi pitänyt tunnustaa, että ihminen herää keväällä seksuaalisuuteen herkemmin kuin muina vuodenaikoina. Ihmisen pitää seurata orjamoraalittomasti luonnossa itsessään asuvaa liikettä ja aikaa (evoluutio). Ei pidä kuvitella voivansa nopeuttaa liikettä ja sahata aikaa miten kulloinkin huvittaa.
Koska moderni luonnonsuojelukin niveltyy yhteiskunnallisiin valtapeleihin, ”luonnon suojeleminen” on turhanpäiväistä puuhastelua. Eikä tunnetoimintojen (ilo, suru, rakkaus jne.) opettaminen järkikoulussa tee massayhteiskuntamme ”valistettua pahuutta” yhtään paremmaksi.
Luontoa pitää seurata, ei suojella keskellä pahaa. Ilo pitää kokea, ei kouluttaa iloitsemaan. Seuraaminen ja kokeminen tapahtuu luonnostaan vapaan yksilön ”itselleen olemisessa”.
Fiktiivisessä omakustanteessani ”Valta” (2012, ilman ISBN) on kaksi lyhyttä näihin ilmiöihin liittyvää tarinaa. Kirjoituksessa ”Puolue” kuvaan paksunahkaista valtapoliitikkoa, jolla on huono omatunto koska puoluepoliittinen valtapeli kääntyi lopuksi häntä itseään vastaan. Hän oli rakentanut vallankäytön kautta kuolemaa myös itselleen, kun hän sairastui eläkepäivillä sokeritautiin. Tauti levisi hänessä niin pahasti, että koko jalka on pakko lopuksi leikata poikki.
Kertomuksessa ”Kulttuuripääkaupunki” kerron Utulun kaupungin pormestarista, jolla oli huono omatunto siksi, että hän tiesi virassaan koko ajan hallinto-organisaationsa taudeista mutta halusi kunnan imagon suojelemisen takia olla sikailuista vaiti.
Eläkepäivien lähestyessä pormestari tuli ahdistuneeksi ja päätti siksi ryhtyä performanssitaiteilijaksi. Hänen toi taiteellaan lopun elämänsä esiin yhteiskunnassa vallitsevaa sisäistä mädännäisyyttä.
Omakustanteessani ”Heikki” (2012, ilman ISBN) kuvaan kahta ihmistä, joista toinen elää teknologisen elämäntavan mukaisesti kaupungissa, toinen viettää elämäänsä luonnon helmassa. Tarina kertoo noista ääripäistä aiheutuvasta jännitteestä. Minäkin valitsin luonnon seuraamisen mutta yhteiskunta vietteli minut teknologiseen elämäntapaan ja luonnon hyväksikäyttämiseen.
*
Vapauden ja valtion suhteesta voi esittää monia erilaisia näkökulmia. Suomessa on vallalla käsitys minkä mukaan yksilöt voivat olla vapaita ainoastaan valtion kautta (a). Tämän käsityksen pohjalla on 1800-luvun konservatiivinen hegeliläis-snellmanilainen filosofia. Toisen käsityksen mukaan vapaus on vapautta valtiosta (b).
Vapaus valtion kautta on eksistentialismin vastainen. Vapaan yksilön ”Itselleen olemisen” voi toteuttaa ainoastaan kieltäytymällä alistamisesta, kurittamisesta ja yhdenmukaistamisesta. ”Subjektinkuolema” ei satu sattumalta, se syntyy tietoisen kuvitteellisuusohjelman pohjalta.
Mutta mitä jos kansallisvaltiojärjestelmä lopetetaan ja korvataan maailmanlaajuisella valtasysteemillä?
Jos valtiollinen itsenäistyminen ei ole historian käännekohta ollenkaan (Heikki Ylikangas) valtion loppu on sitäkin enemmän pikkujuttu. Sadan miljardin mammuttivelka varjostaa Suomen valtion satavuotisjuhlaa 2017.
Omakustanteessani ”Pallo” (2014. ISBN 978-952-6675-15-2) on kappaleet ”Maailmassa maailman tavalla”, ”Global – national” sekä ”Nationalistinen valtapeli johtaa elämän tuhoamiseen”. Kirjoitin ylikansallista vallankäyttöä ylistävään kirjoitukseeni: ”Nationalistinen poliitikko on iljettävin elukka koska hän käyttää kaikkia mahdollisia…keinoja valtaan nousemiseksi…” (sivu 8).
Suurinta valtaa kansallisvaltiossa käyttää taikauskoisen kansallisuusaatteen pohjalta organisoitu poliittinen puolue. Kansaa edustavien yksittäisten poliitikkojen (kansanedustajien) on pakko noudattaa puolueen käskyä (ryhmäkuri).
Isoin nykyongelmamme on se, ettei täälläkään ole vielä yhtään maailmankansapuoluetta (globaalipuoluetta).
Yhteisöjen paikalliset instituutiot ja organisaatiot (perhe, suku, sukujen klaani, klaanien yhteinen heimo ei maakuntautopia ja kansallisvaltio) ovat perustuneet siihen, että jokaista yhteisön jäsentä voidaan seurata, valvoa, kurittaa ja pakottaa tottelemaan yhteisön kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sääntöjä (kulttuuri ja myytit sekä normit ja lait).
Uusi maailmanlaajuinen yhteiskuntamalli perustuu siihen, että se pohjautuu ”elämänakselin” ääripäissä oleviin inhimillisen elämän luonnonmukaisiin peruselementteihin. Malli pohjautuu toisaalta vapaaseen eksistentialistiseen yksilöön ja toisaalta vapaiden yksilöiden pohjalle rakentuvaan maailmankansaan.
Mallissa ei uskota ”parempien ihmisten valtaan” (valistuneeseen ja sivistyneeseen valtaeliittiin) vaan siihen, että jokainen yksilö syntyy vapaaksi ja luovaksi ja on samalla koko tajunta, tietoisuus ja maailma.
Yksilövapauteen sisältyy myös se, että vapaat yksilöt ottavat maailmankansalaisina myös vastuun kaikista ratkaisuistaan. Malli perustuu luottamukseen, ei pakottamiseen.
Inhimillisemmän elämän lähtökohta tulee olla se, että jokainen yksilö on vapaa ”itselleen olemiseen”. Yksilövapaus tulee olla uuden maailmankansa-yhteiskunnan perusta kaikessa, myös taloudessa mutta erityisen tarkoin valvottuna. Toisessa ääripäässä koko ihmiskunta on yhtä.
Kaiken lähtökohta ei voi olla yksilöiden sulkeminen pikkuruisin nationalistisiin taikauskohäkkeihin (kansallisvaltioihin) sekä joukkovoimaisiin kansanmarsseihin ja väkivaltaiseenkin pakottamiseen.
Tämän uuden ajattelutavan pohjalla on Jean-Paul Sartren ”Dialektisen järjen kritiikki” ja Sartren muut tekstit, joissa hän pohdiskelee eksistentialismin ja marxilaisuuden yhdistämiseen liittyviä kysymyksiä.
1.
Synnyin onnekseni vasta sodan (ns. ”toisen maailmansodan”) jälkeen vuonna 1948. Sain siksi aloittaa elämäni rauhanolojen aikana.
Jälleenrakentamisen ja talouskasvun nopeuttamiseksi sodan jälkeen alettiin lisäämään liikkuvuutta. Vapaata liikkuminen valtiosta toiseen ja vieraissa valtioissa oleskelemisen suosiminen edisti samalla yksilövapautta.
Viime aikoina monissa valtioissa on herätelty toiveita palata takaisin vanhaan ”ulkopuolisilta” suljettuun kansallisvaltioon.
Konservatiiviset valtiomiehet ovat alkaneet vaatia oikeutta päättää itse valtion asioista sekä valvoa ja sulkea tiukemmin valtiorajoja sekä tehostaa omassa maassa olevien ”ulkopuolisten” tarkkailemista ja harjoittaa myös ”ulkopuolisten ulosheittoja”.
Emme voi palaa takaisin utopiaan kansaa edustavasta eliittivallasta. Sillä ensin puolueen sisällä tapahtuu julkisuudelta tarkoin salattu valtariita. Seuraavaksi politiikan tutkijat (tieto on valtaa) paljastavat riidan ja sen mihin erimielisyys liittyy. Vasta kolmannessa vaiheessa kansalla on tilaisuus ottaa kantaa asiaan.
Näinhän edustuksellinen puoluedemokratia toimii, ei ihme, etteivät äänestäjät halua äänestää, luovuttaa valtaa edustajilleen silmät ummessa pässinpäinä, vaikka sitä politrukit niin kovasti toivovat.
2.
Vanhan ”demokraattisen” ajattelutavan ja edistysuskon vastakohta on uusi ”maailmankansa-ajattelu”, jossa maapallo on yksi ja ainoa kotimme.
Vaikka emme voi tietää toisella puolen maapalloa asuvien ihmisten olemisesta voimme ymmärtää, että maailmassaolo on tendenssiltään joka puolella palloa saman tyyppistä. Ajatus ihmisryhmien erilaisuudesta (rodut) on ilkeää ja mielikuvituksen tuotetta.
Ennen vanhaan kuviteltiin, että ihmiskunta tulee jakaa erillisiin toinen toisista poikkeaviin kansanryhmiin ja noille ”kuvitelluille kansoille” tuli antaa vapaus kuvitteellisen yhteisen arvomaailmansa mukaiseen elämään. Se tapahtui sulkemalla kokonainen kansa tarkoin rajatun ja tiukasti vartioidun maa-alueen sisälle.
Tämä periaate muistuttaa rotuoppia ja keskitysleirien perustamista.
Suomessa valtapuolue perussuomalaiset (PS) herättelee unelmaa paluusta vanhaan kansalliseen yhtenäiskulttuuriin. PS on ongelma nykypäivän valtiolle.
Ihmisten luokitteleminen ja karsinointi on pahaa ja vaarallista. Ajatus kansan ylös nostamisesta (samaistaminen, yhtenäistäminen, maasoittaminen) ja alas painamisesta (juutalaisvainot) pitää hävittää.
PS-uusisänmaallisuuden tilalle on luotava ”maailmankansa”-ajattelu mikä ei perustu ”kansakuntien” yhdistämiseen (”yhdistyneet kansakunnat”) vaan siihen, että kaikki ihmisyhteisöt ovat yhtä ja samaa maailmankansaa. Kaikki asuvat yhdessä maailmanvaltiossa.
Elollista luontoa ja ihmistä koskee niin vakavia ongelmia, että niihin vastaaminen ei ole mahdollista vanhan ajattelun pohjalta.
3.
Muistan nuoruudestani lintujen massakuolemiseen (ympäristömyrkkyjen takia) liittyvän kirjan Hiljainen luonto.
Pekka Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me (2015) lukemalla alkaa ymmärtämään maapallomme nopeasti kriisiytyvää tilaa.
”Lajien sukupuuttonopeus (sukupuuttoon kuoleminen, lisäys Jukka Paaso) on kiihtynyt tuhat kertaa suuremmaksi kuin ennen ihmisen vaikutusta, ja sukupuuttonopeus on edelleen kasvussa” (Ilkka Hanski mainitun teoksen sivulla 86).
Ihmisen tähänastiset ”pelastustoimet” eivät ole johtaneet luonnon kurjistumisen pysähtymiseen. Käynnissä oleva kehitys merkitsee luontoa ja yhteiskuntaa koskevien vakavien kriisien puhkeamista.
Esimerkiksi Syyrian sotaa seurauksineen (pakolaistulva, terrorismi jne.) televisiosta seuraamalla ei saa käsitystä koko siitä kauheudesta mitä nyt on tapahtumassa. Kun ilmastopakolaisten aallot alkavat iskeä siitä vasta tulee entistä raskaampi taakka.
Maapallon nykyaika ja tulevaisuus. Vasta kun päästökaupasta ja muusta luontovaihtokaupasta ja -bisneksenteosta on luovuttu, vasta kun ilmaston lämpötilan kohoaminen ja jäätiköiden sulaminen on saatu hidastumaan, kun vedenpinnan nousu on pysähtynyt, kun väestönräjähdys on päättynyt sekä eläin- ja kasvilajien kuoleminen on loppunut, kun sademetsien kaataminen ja raivaaminen on lopetettu ja kun jo kuivuneiden alueiden tulipalot on sammutettu, Suomenkin valtion jatkamisesta voidaan keskustella.
”Luukkaan evankeimissa slangiks skrivattuna” (2001, toimittanut Olli Seppälä) sanotaan, että ”Ekat lopun merkit…kansa fragaa kansaa vastaan ja valtakunta fragaa valtakuntaa vastaan ja joka paiks on stydei maanjäristyksii, nälänhätää ja ruttotautei…ennusmerkkei näkyy taivaalla”.
Missä vika? Tässä uskontoon liittyvässä kuvauksessa ennustetaan osuvasti, että kaikki on menossa planeetallamme pieleen mutta ei korosteta sitä, että ”kaiken loppu” liittyy nyt ihmisen konkreettisesta toimintaan, ei hyvän ja pahan heilahteluun.
Hyvää tarkoittava toiminta on johtanut myös pahaan ja paha on noussut pintaan aina hyväntekemisen pohjalta mutta maailmanlopun tulemista ei ole päätetty missään.
Esimerkiksi Kafkan Oikeusjuttu, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Sartren kirjoitukset sekä kirjanen Pahuuden perinne sisältävät hyviä ajatuksia pahasta. Ne eivät ole pahoja ajatuksia hyvästä.
Suomalaiset ovat sikamaisen pahoja kun he ottavat ensin vastaan turvapaikanhakijoita (hyvyys) mutta palauttavat heti sen jälkeen ystäviämme kafkamaisesti takaisin sota-aluelle (pahuus).
4.
Maakunnallisella ja paikallisella tasolla, eletään globaalista kriisistä huolimatta ikään kuin kaikki olisi maailmassa tasapainossa.
Perussuomalaisilla (PS) ei ole sattumalta suurin kannatus juuri Etelä-Pohjanmaalla. Eteläpohjalaiset uskovat, että keskustavetoinen maatalousvaltainen lakeus on maailman parhain ja kaunein provinssi ja jaloimpien ihmissielujen seutukunta.
Suomalais-kansallisella taikauskolla on suurin kannatus peltolakeudella. Onneksi Rooman paavikin on alkanut arvostella nurkkakuntaisia fundamentalisteja ja rasisteja.
Etelä-Pohjanmaan rautakautinen metsästäjäkansa kipusi etelästä ylös pohjoiseen mutta jäi palaamatta takaisin etelään. Toisen ristiretken aikana Häme käännettiin kristilliseen uskoon mutta lakeuden muinaishämäläiset säilyivät suku- ja klaanibarbaareina. Sitä he ovat nytkin. Myös puukkojunkkareiden ja ”Kauhavan herran” tausta tunnetaan saman ilmiön pohjalta.
Lakeuden topeliaaninen heimoyhteisö karkoittaa nyt halloweenmäisillä ”trulliviihteen valakioilla” maakunnasta pois pahoja henkiä ja pakolaisia.
”Valakiat” liittyvät alun perin muinaisiin polttohautauksiin. Polttamalla ruumis kulttitapahtumassa estettiin pahojen henkien livahtaminen ihmisruumiin mukana kohti ikuisuutta.
Lakeuden nykyhetki. Kun traktorit, monitoimikoneet ja tukkikuormat ovat rikkoneet ja tukkineet tiet, kun patriarkaalista yrittäjyyttä säestää protestanttisuus, kun kansanherännäisyys on naulattu teknologiseen elämäntapaan ja markettien kuluttamisvimmaan, kun pahojen henkien karkottamisesta (päsiäisvalakioista ja arabien vastaisuudesta) on tehty tärkeämpi asia kuin henkinen uudistuminen, kun avioparit ruumiit sekä sukulaiset on siunattu kirkossa ja kun juhlapyhät ovat venähtäneet ikuisuuden pitkiksi tauoiksi, kun metsät on kaadettu ja suot on kaivettu, kun kettutarhat on rakennettu ja tuulivoimalat on pystytetty, kun kynnysrahat on maksettu ja luonnonsuojelijat ja vihreät leimattu terroristeiksi.
Ja kun koko maatilan omaisuus on vaihdettu peltoineen ja metsineen päivineen rahaksi, kun seudun kulttuurista ja historiasta toisista näkökulmista käsin kirjoittamisesta on tehty pilkkaamista, kun seudun taidetalot ja museot on suljettu, kun lakeuden suojelunarvoiset vanhat ladot on purettu, kun puukot jussipaidat ja fooningit on todistettu käsistään näppärien eteläpohjalaisten keksimiksi, kun valkoisesta vallasta muistuttavasta lukion jääkäriteatterista ja peltilehmä amerikanraudasta on tehty pyhintä palvontaa.
Ja kun seudun kirjallisuus rajoittuu pelkästään lakeuteen ja siirtolaisuusamerikkaan, kun koko taivas ja ilmatila on otettu power-koneilla tehohyötykäyttöön, kun sotilaskoneiden 120 desibelin lentomelu kuulostaa omakotiasukkaan korvissa musiikilta, kun Kauhavan entinen sotakoulu on tyhjennetty ”etnohelvetistä”, Lapua on tehty susivapaaksi ja Betoni-Seinäjoki on palautettu savipelloksi ja hökkelikyläksi, kun kepun epäluotettava maakuntalehti ”unohtaa” kertoa Seinäjoen ohi kulkevasta Helsinki-Vaasa-kasvukäytävästä.
Ja kun moderni taide on tulkittu käsittämättömyydeksi ja kun maisemamaalari Juhani Palmu on maalannut vanhan käsityöperinteen hengessä kuvitelmasta kuvitelman, vanha ”topeliaaniseteläpohjalaanen suku-, klaani- ja heimokulttuuri” on työntänyt ryppyisen mutta uskomattoman umpikomian naaman koko eteläsuomalaisen citykansan haisteltavaksi.
Eläköön isänmaallisuudessa joka sivulta ikuisiksi ajoiksi umpikarsinoitu eteläpohjalainen nationalistinen regionalismi! Provence!
Mössöksi kasaan puristettu yhteisö on kuitenkin vakava ongelma, koska se on eksistentialistisen vapaan ihmisyksilön vastakohta. Taikauskoisten valtioiden harjoittama yksilöiden rotuna yhteisömassaksi pakottaminen tulee kieltää kansainvälisellä lainsäädännöllä kokonaan.
Ainoastaan maailmankansa-ajatteluun pohjautuvalle valtapelille tulee antaa oikeus pakottaa joku johonkin. Ensimmäiseksi maailmankansa on pakotettava kunnioittamaan kansainvälisiä ihmisoikeuksia. Seuraavaksi maailmankansa pakotetaan siihen, ettei lapsia saa tehdä missä tahansa kuinka monta tahansa. Tavallisesti vain yhden ainokaisen lapsen.
5.
”He (Jean-Paul Sartre, Jukka Paason lisäys) stopped writing fiction not long after World War II …” (Martin Seymour-Smith, Novels and novellists, 1980, sivulla 212). Minusta tuntuu siltä että maailmansotaa on käyty katkeamatta vähintäänkin parinsadan vuoden ajan.
Sartre aloitti kirjailijana (luovana taiteilijana) ja päätyi sitä kautta eksistentialistisen ajattelunsa syventämiseen sekä kapitalistisen riistoyhteiskunnan arvostelemiseen sekä marxilaisuuden ylistämiseen.
Voidakseen päätyä eksistentialistiseen ”itselleen olemiseen” yksilön täytyy aloittaa luovuudesta ja tulla itsenä ”itsetaiteilijaksi” sillä luovuus asuu kaikissa tälle planeetalle syntyneissä ihmisissä sitä muitten tyrkyttämättä.
Vapaat yksilöt eivät tarvitse eliittivaltaa ylistäviä taidetaloja ja akatemioita.
Vapaan yksilön ”itselleen oleminen” huipentuu kun jokainen meistä on ”oma taiteilijansa”, ei vain taideteoksensa.
Yksikään tähän maailmaan syntynyt yksilö ei ole toista yksilöä parempi tai lahjakkaampi.
*
Klaus Honnefin kirjan Nykytaide (1992) johdannossa ”Esipuhe” sanotaan, että ”Tämä on epäoikeudenmukainen kirja – – ei salli kaikkien – – Sitä paitsi tekijä ei kiellä sitä, että hän asettaa saksalaisen nykytaiteen – – etusijalle”.
Oikeuden jakaminen on tuomarien asia ja valtio on valtapeli.
Tämän pohjalta voi väittää, että ”nykytaide” edustaa ns. ”taiteeseen” erikoistettua ”luovuuseliittiä”. Sen tehtävä on kumartaa valtaeliitin ennalta asettamaa erikoistehtävää ja yleistä edistystä.
Eliittitaiteella ei ole mitään tekemistä vapaana yksilönä ”itselleen olemisen” kanssa. Onneksi vapailla yksilöillä on tilaisuus unohtaa honneflaisuus ja siirtyä vapaan yksilön luonnonmukaiseen luovuuteen, josta todistaa ”itselleen olemisen taide” ja valokuva.
Viktor Burgin tunnetaan valokuvaajana ja valokuvauksen tutkijana. Hänen ajatuksistaan voi lukea teoksesta Taideteorian loppu (toimittanut M. Lintunen, T. Saarela ja J. Sepänen, 1989).
Mainitun teoksen kappaleessa ”Saatteeksi” sanotaan(sivulla 9, sen on kirjoittanut Martti Lintunen), että ”…pyrkimyksenä on ollut päästä eroon valokuvasta ”katselijan taiteena” ja saada ihmiset ITSE TUOTTAMAAN KUVIA omiin tarpeisiinsa.”.
Siis käyttää valokuvia oman yksilöllisen olemisensa aistimiseen, havaitsemiseen ja vahvistamiseen.
Ei ole olemassa mitään yhteistä ”kansankuvastoa” (kuten kansakunta-nationalistit mielikuvituksettomina deterministeinä kuvittelevat). On vain jokaisen yksilön oma yksilöllisen elämänkaaren kuvasarja.
Jokainen yksilö tuottaa kuvasarjansa omassa olemisessaan, eikä kukaan ”ulkopuolinen” voi tietää hänen maailmassa olemisesta mitään.
Mihin maalarinerojen tekemiä teoksia tarvitaan? Ja miksi eliitin kouluttamien ammattitaiteilijoiden on maksettava näyttelytilan vuokraamisesta galleristiyrittäjälle eikä päinvastoin?
*
Kirjoitin ja kuvitin Turussa 1980-luvun lopulla fiktiivistä omakustannetarinan ”Tsersissien saari” (vrt. Moren Utopia). En usko enää, kuten aikoinaan mahdollisesti ajattelin, siihen, että ihminen voi kehittyä ja kasvaa ”paremmaksi ihmiseksi”. Mutta en usko myöskään ”linkolalaiseen viherfasismiin”.
Nyt ajattelen, että ihmisen tulee olla yksinkertaisesti itse itsensä ”itselleen olemisessa”. Siinä kaikki.
Nyt ajattelen, että jokaisessa vapaassa ”itselleen olemisen yksilössä” asuu luonnostaan luovuus ja taiteellisuus ilman, että tarvitsee ”jalostaa” (edistää, edistys on myytti) esimerkiksi taideakatemioissa, gallerioissa ja kansainvälisen rahavallan pörssissä.
Kirjoitin ”Tsersissien saareen”, että ”Vanhan valtakunnan (Jukka Paason lisäys: viittasin tällä ilmaisulla teolliseen nykyaikaan) loppuaikojen taiteessa sen enempää taiteen tekijä kuin taiteen tulkitsijakaan ei halunnut enää analysoida tai kertoa, mitä kukin taideteokseksi sanottu esitti”.
Tämäkään ajatus ei ole sama kuin nykyinen eksistentialistinen ajatteluni ”itselleen olemisen taiteesta”.
Nyt ajattelen, että voimme jättää jäähyvästit vanhalle taidekouluperinteelle, taiteilijanerojen ylistämiselle sekä ”huipputaiteen” yliopistotutkimiselle (estetiikka).
Fiktiivisen sanateoksen päähenkilö ei ole kirjailija ja teoksen lukija, eikä maalauksen maalannut taidemaalari ja kuvan katsoja. Kirjallisuuden ja kuvataiteen päähenkilö on vapaa yksilö ”itselleen olemisessa”.
Valokuvakin tukee vapaan yksilön ”itselleen olemista”.
Vapaa yksilö (kuka tahansa meistä) on paljon enemmän kuin taideopetus, kirjailija ja lukija sekä taidemaalari ja kuvan katsoja. Yksilö on ”itselleen olemisessa” ainoastaan itse itsensä ja samalla koko olemassaolo, tajunta ja maailma.
Meistä jokainen on taiteilijansa. Esimeriksi piirtämistä ei tule opettaa, koska piirtämisen opettaminen pohjautuu perimmältään järkiperäiseen tietämiseen ja ”sen jonkun toiselle ruokkimiseen”.
Pitää vain ”oppia” löytämään sitä ja tätä sattuman vyöryssä.
Sama koskee kirjoittamista. Ei pidä kylvää raastinrautamaista hiekkaa ihmisen syvimpien henkisten liikahdusten väliin.
Maalari ja kirjailija voi tehdä ainoastaan pohjatyön kaikelle sille, josta lukija ja katsoja alkaa (jatkaa) tarinansa tekemistä ”itselleen olemisessa” (ilman akateemisia ohjeita ja opinahjoja).
Esimerkiksi jos jännityskirjailijan laatimaan juoneen sisältyy se, että yksi roisto esittää (naamioituneena) kahta roistoa, lukija voi jatkaa tuolta pohjalta siten, että hänen omassa jutussa onkin kaksi eri roistoa eikä minkäänlaisia naamioita. Tuossa itse luodussa omassa tarinassa on paljon enemmän jännitystä kuin kirjailijan keksimässä tarinan juonessa.
Teospohjaa seuraavassa ”itselleen olemisen taiteessa” jätetään hyvästit kelmeille, jotka estävät ihmisiä tekemästä kotiaankaan (omakotitaloa) omin haavein, hartioin ja kustannuksin (kts. Kari Ojala, ”Huono talo hyvään hintaan”, 2011).
Jean-Paul Sartre sanoo teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (suomennos 1967), että ”1700-lukua…kirjailijat…ovat peräisin porvaristosta ja ylhäisten suosionosoitukset (Jukka Paason lisäys: Sartren kieltäytyi Nobelista toisin kuin esimerkiksi nationalistinen kansakoulunopettaja Ahtisaari, joka ihan kerjäsi Nobel-palkintoa) vetävät heidät tästä luokasta erilleen…mutta ”alemmat” luokat (Jukka Paason lisäys: proletariaatti) eivät jatkuvastikaan tiedä heistä mitään…” (sivulla 92).
6.
Voinko toisen ihmisen olemisesta sanoa mitään (tässä on kyse ontologisesta kysymyksestä)?
Toisen olemisesta saattaa tehdä VALOKUVIEN avulla ainoastaan olemiseen liittyviä taustahavaintoja koska kun katson valokuvia, se tapahtuu aina minun olemiseni pohjalta.
Oleminen tapahtuu arjessa. Arkeen voi tutustua myös vanhoja valokuvia katselemalla.
Perheen lisäksi myös suku on vaikuttanut yksilönä olemiseen ja yksilön kehitykseen.
Äitini sukutaustasta saa yhdenlaisen käsityksen julkaisusta ”Sodankylän nimismies Nils Mathlin sekä hänen esivanhempansa ja mieskantaiset jälkeläisensä” (Lauri Koskimies, Kuopio 1956). Isäni yhdenlainen sukutausta selviää kirjasta ”Paasot pohjoisille jokivarsille” (Raili Ala-Haavisto, 2008).
Kun äitini kuoli toistakymmentä vuotta sitten (2002), hänen esineitään ja tavaroitaan joutui eri henkilöille. Osa äidin tavaroista (kuten valokuvat) tulivat minulle.
Äitini oli syntynyt 1913. Hän eli lapsuutensa pohjoisessa Kemijoen Lautiosaaren kotimaatilla, jossa oli harjakattoinen asuinrakennus. Kun joki padottiin (voimalaitos, sähköenergia) monen perheen Lautiosaari jäi veden alle (luonnon hallitseminen).
Lautiosaaren jälkeen äidin lapsuudenkoti oli Simossa. Isä sai Simosta valtiolta korvaavan maapalstan.
Isoisäni ”Matlinin Kalle” rakensi Simon maatilalle uuden asuinrakennuksen, hirsitalon, jossa oli osaksi taitekattomainen katto. Pihapiiriin kuului myös navetta. Äiti kertoi, että navetta pestiin putipuhtaaksi vedellä kerran vuodessa. Simojokirannassa oli sauna ja puro.
Kuivaniemeläinen nuorimies Lauri Paaso oli tullut joskus mathlineille Simoon kylään myymään Singer-ompelukonetta äidille. Siitä alkoi uskovaisen isän ja uskovaisen äidin seurustelusuhde ja liitto. Naimisiin he menivät vasta kun äiti oli raskaana.
Vanhemmilleni syntyi seitsemän poikaa. Pojista neljä ryhtyi aikuisena liikemieheksi (yksi heistä vaihtoi puutarhurin ammatin bisnekseen), kolme liikemiesveljeäni luki ruotsinkielisessä opistossa insinööriksi, kahdesta pojasta tuli arkkitehti, yhdestä hammaslääkäri.
Muistan, että Lapinjärvellä öljyvärimaalaus Lautioaaren kotitalosta (se oli tehty valokuvan pohjalta) mutta en tiedä missä maalaus on nyt. Kalle-isän äidille syntymäpäivälahjana lahjoittama nurkkakaappi on myös kadoksissa.
Äitini asui myöhemmin perheensä kanssa Perniössä ja Lapinjärvellä, myöhemmin hän asui yksin Helsingissä, Lohjalla ja Lahdessa. Hän toimi kotonamme yhdeksänhenkisen perheen kotiäitinä ja kuoli Loviisassa 2002.
Minulle joutuneeseen äidin jäämistöön sisältyi myös muovirasia, jossa oli äidin keräämiä valokuvia.
Ostin Kauhavalla valokuva-albumin ja aloin liimailla siihen valokuvia löytämästäni kuvakokoelmasta ja pohdiskella äitini olemiseen liittyviä kysymyksiä.
Huomasin, että vanhat valokuvat todistavat vakuuttavasti myös sitä kuinka kansallisvaltion elämä muuttuu ja uudistuu koko ajan. Nationalistinen Suomi vaihtuu koko ajan toisenlaiseksi ja on tullut Euroopan unionin jäsenvaltiona myös kansainvälisemmäksi.
Äitini oli ottanut hallussani olevat valokuvat mukaansa ennen kuin isä ja äiti erosivat Lapinjärvellä 1977. Ero tapahtui kun isäni lähti Sjökullan virasta eläkkeelle (virallisesti vanhempiemme avioero tuli voimaan 1980).
Osa valokuvarasian sisällöstä on joutunut todennäköisesti muiden haltuun.
Muistan ottaneeni myös itse äidin valokuva hänen luona kylässä käydessäni. Olin liimaillut niitä vanhempiin kuvakansioihini Turussa. Kuvat olivat ainakin minusta, veljistäni sekä Lapinjärven Latokartanon kodista.
Muutimme Perniöstä Lapinjärvelle 1955. Uusi kotimme oli vanhan kartanopäärakennuksen itäsiivessä. Toimme kuorma-auton lavalla Perniöstä Sjökullan Latokartanoon myös kaksi oravaa, joita pidimme kotona maskotteina.
Olin perheemme ”mammanpoika”. Kävin äidin kanssa jatkuvasti kahdenkeskisiä keskusteluja maailmassaolosta. Eräs aihe liittyi kristilliseen uskonkysymykseen.
Toiset veljistäni saivat traumoja pelkästään uskonasioista puhumisesta.
Osa äidiltä saamistani kotikuvista katosi kun joku varasti matkatavarani äidin luona käytyäni.
Monet ovat polttaneet takassa omaan elämään liittyviä valokuvia hävittääkseen muistojaan menneestä, kun asiat ovat vyöryneet elämässä tosin kuin ovat itse toivoneet. Joidenkin valokuvia pääsee katsoman vasta kyseisen henkilön kuoltua.
Valokuvan sisältö voi olla ihmiselle toisinaan äärimmäisen arka asia.
Lapinjärven Sjökullan kodissamme (paikka oli nuoruudessani alkoholistiparantola, viimeksi se on ollut pakolais- ja sivarikeskus, niin se maailma muuttuu) oli iso isäni tekemä kuvakokoelma. Äiti on ottanut rasian valokuvat kotimme kokoelmasta.
Monet ovat nauttineet voidessaan sotata mustalla valokuva-albumista esimerkiksi entisen aviopuolisonsa kasvot. Toisten valokuvia pääsee katsomaan vasta kuoleman jälkeen.
Omat valokuvat koetaan usein ”yksityisyyden kasvoiksi”.
Isäni harrasti kirjoittamista sekä maalasi öljyväritauluja maisemista. Hän oli toiminut nuorena miehenä myös veneenrakentajana (yrittäjänä) ja osasi tehdä myös huonekaluja. Äiti osasi puolestaan tehdä vaatteita. Isän esikiva vaikutti suuresti useimpiin hänen poikiinsa.
Minä olin perheemme toisinajattelija ja myöhemmin arkkitehtina kunnan virkamies (Turun yleissuunnitteluarkkitehti 1987-2010). Osallistuin myös politiikkaan. Harrastin samalla tavalla kuin isä kuvalla ja sanalla kertomista.
Äitini keksi tehdä pelkkään värin käyttöön ja raitajuovaan perustuvia moderneja ryijyjä.
Isäni oli Lapinjärven Sjökullan parantolan esimies (virka). Puhuimme kotona suomea ja suomi oli ollut vanhempieni kieli myös heidän kodeissa Kuivaniemellä ja Simossa.
Isäni harrasti myös valokuvausta, kehitti itse filmit ja teki niistä (pimeässä kylpyhuoneessa) itse mustavalkoiset paperikuvat. Harrastuksiinsa isä oli saanut kipinän kodistaan Kuivaniemen Veskasta. Yksi isäni siskoista (Anu) oli päässyt taidekouluun, hän oli isäksi taitava runojen kirjoittaja.
Isäni isoisän Veskan Jaakko Paason kerrotaan lausahtaneen talon ohi kulkeneesta miehestä (maatila oli toiminut myös majatalona), että ”Tuo ei oo viisas, ko ei käy Veskasa”.
Jaakon vaimo (Kargus) oli Iin Olhavan lasitehdasyhteisöstä, hänen esi-isänsä olivat alun perin böömiläistä lasinpuhaltajasukua (lähtö pohjoiseen tapahtui 1730).
Muita viisaampina esiintyminen oli Veskan Paasojen ylpeydenaihe myös siksi, että isoäitimme (Ellilä) oli opettaja. Ellilän aviomies Eino Paaso oli nuorena hurjaluontoinen maanviljelijä, vanhempana hillitty opettavainen lestadiolainen saarnamies.
Isäni veljestä Hanneksesta tuli maalaisliittolainen kansanedustaja. Hän oli toiminut maanviljelijänä muurarina ja vanhoillislestadiolaisena maallikkosaarnajana 1942-1970. Hannes tuli kävi usein kotonamme Lapinjärvellä. Hänen puheita kuuntelemalla opin ymmärtämään valtapolitiikkaa ja historiankirjoitusta. Hannes kirjoitti historiaa esimerkiksi Kuivajokilaakson kalastuksesta. Minä myös urheilin ja menestyin siinä paikallis- ja piirinmestaruustasolla hyvin (pituushyppy, jo 15-vuotiaana hyppäsin yli kuusi metriä, toiseksi menestyin pikajuoksussa).
Tulikuumassa patavedessä saapasta monta päivää kumiksi sulatelleet ”kuivaniemiläiset hölmöläiset” tunsivat nahoissaan ”Veskan viisaiden” pilkan ja naurahdukset. Äitini oli tuon pilkkaamis- ja ylpeyskulttuurin vastakohta.
Äitini eli hartaassa kristillisessä uskossa sekä perhe-elämään sulkeutuneena, ei ulospäin suuntautuneena kuten Lauri-isämme teki.
Isäni oli lahjakkuus ihmisten naurattajana.
Vanhempien välinen pitkäaikainen riitely koski usein sitä, että äiti väitti isällä olevan erään naisen kanssa avioliiton ulkopuolien lapsi (tyttö).
Suurin osa äidin hallussaan pitämistä valokuvista on isäni ottamia ja kehittämiä.
Minulle äidin vanhat valokuvat ovat tärkeitä äidin ”maailmassaolon” taustan pohtimisen sekä Suomen valtion yhteiskunnallisen muutoksen havaitsemisen johdosta.
Aloin liimata Kauhavalla äidin hallussaan pitämiä valokuvia kansioon.
Kuvia oli syntymäpaikastani lähtien. (”Jag är född i Ii”). Kuvia oli Perniöstä (paikka on ollut viimeksi alkoholistiparantola ja pakolaiskekus) ja Lapinjärven Latokartanosta. Perniössä asuimme muutaman vuoden. Eniten kuvia oli Lapinjärveltä. Asuin Latokartanon kodissa pikkupojasta teini-ikään (1955-1969).
Ajanhengen kannalta on kuvaavaa se, että vanhempamme halusivat muuttaa 1950-luvun alussa pohjoisesta etelään (ensin Perniöön). Se oli päinvastaista kuin se, että suomenkieliset yhteisöt levittäytyivät muinoin Suomenniemelle etelästä pohjoiseen.
Ylhäältä alas valuminen on jatkunut viimeksi vuosikymmeniä. Helsingin seutu on paisunut kansainväliseksi metropoliksi. Uudeltamaalta on lyhyt hyppy kansanväliseen maailmaan. Oululainen pääministeri Sipiläkin loikkii nyt etelästä ilmatilan kautta maailman paikkoihin.
Maatalousvaltainen Suomi ei ole siis pelkästään kaupungistunut, Suomi on myös uuseteläistynyt.
Olemiseni tapahtui lapsuudenkodissamme perhe-elämän kautta. Tunsin jatkuvaa tarvetta kapinoida perheen kautta tapahtunutta olemista vastaan. Tunsin tarvetta irtaantua kotimme kurista ja laumahengestä. Äidillä ja isällä oli puolestaan tarve koko olemassaoloa myös sukunsa kautta.
Seuraavaksi liimasin kansioon äidin lapsuudenkodista ja hänen veljistä muistuttavat kuvat. Äiti oli kertonut minulle aikoinaan niiden sisällöstä, lisäksi kuvien taakse on kirjoitettu usein jotain kuvaan liittyvää.
Liimasin kansioon myös isäni elämään liittyneitä valokuvia. Isäni oli ennen (Perniössä ja Lapinjärvellä) virkamieheksi ryhtymistä pohjoisessa puuteollisuustöissä. Käynnissä oli ollut ammatti- ja elinkeinorakenteen muutoksia.
Aivan valokuva-albumin loppuun liimasin kuvat, joiden sisällöstä en tiennyt mitään. Mutta niilläkin on merkitys dokumentteina ihmisenä olemisesta. Niistä käy ilmi esimerkiksi äidin lapsirakkaus ja perhetapahtumien suuri merkitys hänelle.
Valokuvista voi lukea monista olemisen ja elämisen ilmiöistä.
Tuolissa istuvasta pikkutytöstä oli kolme yhtä ja samaa valokuvaa. En tiedä kenestä kuvat oli otettu, ajattelin että kyseisten kuvien merkitys on siinä, että niitä on kolme (moderni kuvasarja, kolme samaa kuvaa eri tummuussävyissä).
Valokuvissa vilahteli moottoripyörä, auto ja elementtikerrostalon parveke.
Moderni nykyaika oli tullut kuvaan.
Valokuvia ei saa katsoa pelkästään esimerkiksi historiaa ja estetiikkaa koskevan tarkastelun pohjata. Valokuvaa pitää katsoa myös yksilöllisen olemisen ja maailmankuvan muutosten kannalta.
Nuorta tuolissa istuvaa farkkuhousuista, kameraa päin lähes pyllistelevää nuorta naista esittävää valokuvaa tutkiessani havaitsin, että tyttö oli kirjoittanut valokuvan taakse tekstin. Hän on lahjoittanut kuvan itsestään tyttökaverilleen ja hän oli laittanut kuvan taakse kirjoittamaansa tekstiin myös vuosiluvun, päivämäärän ja KELLONAJAN (klo 20.55)!
Miksi myös kellonaika? ”Huonoa uskoa?” (vrt. Sartre). Aavistikohan hän sen, että kelloaikaakin tullaan sahaamaan konemaisesti toimeliaisuuden tehostamiseksi. Ja, että siitä huolimatta myös kansallisvaltiomme saattaa romahtaa kasaan.
Yhdessä äitini nuoruuskuvassa seisoi joukko nuoria miehiä puku päällä ja huopahattu päässä, Nurmella miesten edessä istui kansanvälisiin muotivaatteisiin somistautuneita uskovaisia nuoria naisia. Kansainvälisyys oli kansanuskovaisuudesta huolimatta koko ajan läsnä.
Yksilönä olemisen taustalla on tavallisesti koti ja kotiseutu (perhe, suku ja ystävät). Siitä elinpiiri laajenee ja monipuolistuu.
Myös minusta (pikkupojasta) on otettu Perniössä valokuvia. Piirsin pikkupoikana kannon päällä istuen Klubiaskin valkoiseen takakanteen kovasti kehutun piirroksen Perniön kotitalostamme. Lapinjärvellä Maila-tätini vei piirroksiani Helsinkiin. Piirsin niitä usein Hesarista repaistuihin paperipalasiin.
Äitini hyvän naisystävän aviomies oli porvoolainen taidemaalari. Isoja abstrakteja maalauksia maalannut Aarre Viinikanoja ei päässyt koskaan irti horisonttiviivasta. Serkkuni, mäkihyppääjä ja taidemaalari Markku Maatela (Mathlin, Markku oli 1960-luvulla mäkihypyn maailmanmestari liitomäessä) kävi luonamme Latokartanossa, katseli kuvateoksiani ja innosti jatkamaan.
Asuintalomme yläkerrassa asui usein kuvantekijöitä. Olin hyvä urheilussa, kirjoittamisessa ja kuvataiteessa, kerran voitin piirustuskilpailunkin. Markku Maatelan alkoholisoitua hän vietti jonkin aikaa Sjökullan parantolassa ja piirsi tuona aikana kotitalomme sen pään, jossa asui huoltolan johtaja.
Äitini elämän alku (lapsuus ja teini-ikä) liittyi Pohjois-Pohjanmaan uskovaiseen maaseutukulttuuriin. Maatalousyrittäjyyteen sisältyi väkevä protestanttis-porvarillinen isänmaallisuus (nationalismi).
Äiti oli harras kristitty, uskonnon suhteen hän ei epäröinyt koskaan. Sota-aikana äiti oli ollut jonkun talon katolla vihollisen ilmavoimien liikkeitä seuraamassa ja sai siitä vanhuksena veteraanieläkettä.
Kuolema merkitsi hänelle pääsyä taivaallisen Isän luo, kuolema merkitsi äidille vapautta. Kun puhuin kahdeksankymppiselle äidilleni tulevasta 90-vuotisjuhlasta, äitini alkoi itkeä. Hän sanoi ettei hän halua elää niin kauan.
Äidin ja isän kotitilojen välissä (Simo-Kuivaniemi) oli Saksassa koulutettujen suomalaisten jääkärien piilopaikka (pieni hirsimaja, museo). Jääkärit ja venäläiset sotilaat olivat ottaneet alueella yhteen. Isäni kotipihalla,Kuivaniemen Veskassa on Hannes Paason tekemä isänmaallinen monumentti.
Muuratun monumentin metallilaatassa lukee isänmaallisesti: ”Emäntä Sofia ja hänen miesvainajansa Veli Kustaa Sanaksenaho palvelivat vv. 1915-1917 isänmaataan tässä talossa antamalla jääkärietappimiehille…kaikinpuolista hoivaa…heidät (Sanaksenahot, tämä lisämaininta on Jukka Paason) vangittiin…ja kuljetettiin…vankilaan, mitä vapautuivat Venäjän vallankumouksen aikana…Muistomerkin 1956 pystyttivät eräs sukulais jääkäri sekä paikkakuntalaiset…’Ei sanoin, mutta teoin'”.
Äitini valokuvakokoelmaan kuului myös valokuva ”Simon kahakkaan” liittyvästä saunan seinähirrestä tehdystä pelistä (nappuloina suorakulmaiset puulevyt).
Jääkäriliikkeen muistaminen liittyi palvontaan ”isänmaallisuus-uskonto-historia”. Muistan myös kun äiti kehui minulle kerran Paavo Nurmea, jonka urheilusuoritukset tunsi hänen mukaansa ”koko maailma”.
Miksi juuri Suomen kansa pitää tuntea kaikkialla? Kansojahan on lukemattomia.
Vaaleissa uskovainen äitini äänesti kokoomusta, joskus ehkä myös keskustaa. Isä oli kansanedustajaveljensä ihailijana ”uskova maalaisliittolainen”. Isäni vieraantui vanhempana lestadiolaisuudesta ja otti välillä viinaakin, kuten pirtua, jota hän oli saanut joltain lääkäriltä.
Miksi juuri porvarillinen oikeisto on äänen arvoinen? Mitä vikaa vasemmistossa on?
Äidilleni oli hyvin tärkeitä muisto Simon äidistä, isästä, siskosta ja veljistä sekä oma Lapinjärven perhe. Kun äidin sisko kuoli nuorena, äitini jäi kotona miesseuraan. Kun hänellä oli myöhemmin itsellään pelkkiä poikia, hän ymmärsi paremmin miehenä olemisesta.
Äidille oli tärkeää myös suku sekä lapset sekä häät ja hautajaiset. Hän oli samalla myös ulospäin suuntautunut pitäen myös matkustelusta. Matkakuumeen hän oli oppinut ehkä Länsi-USA:ssa (Utah) 1900-luvun alussa (kts. siirtolaisuus 1876-1930, kartta sivulla 159, teoksessa ”Atlas Suomen historia”, 2006) viettäneeltä Karl-isältään.
Kalle aloitti Kemin Lautiosaaressa ”Päivä Kirjansa” 1905 sanomalla ”Minä lähin kotua tänne Amerigaan”. Tiedän reitin ja laivat, joilla hän matkusti Hankoniemestä ”Taverttiin”.
Myöhemmin (1945) Kalle kirjoitti vanhimmalle pojalleen ”Jumalan rauhan tervehdyksellä…tulen luokses rakas poikani Janne”. Kirjallisesta tekstistä näkyy se, että lestadiolainen usko hallitsi isoisänikin maailmaa ja äiti peri saman vireen Simon kodista.
Isoisä karkasi Amerikan matkan jälkeen Simossa kotoa polkupyörällään usein moneksi päiväksi johonkin. Matkustaminen on merkinnyt aina vapautta ja kansainväistymistä.
Äidin veljiä asui Rovaniemellä. Lappi, lappalaiset ja porot olivat äidilleni tärkeitä. Äitini tunsi aina isoa tarvetta kontakteihin humanististen ja taiteellisten sukulaistensa kanssa.
Äitini oleminen tapahtui aikakauden taustaa vasten. Hän tahtoi kotiin valkoisen kissankin (Lilli).
Omalla kohdallani yhteiskunnalliset olosuhteet olivat hyvin toisenlaiset. Halusin elää 1960-luvulta lähtien ajan hermolla ja olla moderni radikaali nuori. Halusin yhteiskuntaan muutosta, en vanhan säilyttämistä. Isän ja äidin pohjoiset sukulaiset tuntuivat minusta kovin etäisiltä.
Olisi ollut luonnotonta omaksua konservatiivinen paikoilleen pysähtyminen. Minä kiinnostuin nuorena myös modernista abstraktista taiteesta, pasifismista ja kommunismista. Minua alkoi kiinnostaa jo 1970-luvulla Karl Marxin alkuperäiset kirjoitukset. Ratkaisujani paheksuttiin.
Perniössä veljeni pilkkasivat minua, kun en tahtonut mennä uimaan kylmään meriveteen. He ottivat tuolloin kiusan päiten minusta valokuvankin, olin itku kurkussa. Pakenin Perniössä aamulla kotoamme kuorma-auton lavalla Saloon. Lapinjärven kotoa pakenin keskellä yötä ulos pimeään, mutta veljeni etsivät minut piilopaikastani ja pakottivat minut takaisin kotiin seinien sisälle.
Miksi pitää olla kylmäverinen ja sitoutua ryhmäkuriin, onko se sitä vaputta valtiossa?
Suku- ja perheyhteys murtui etelässä asuessamme lähes totaalisesti. Eteläpohjalaisuus on tänä päivänä Suomen patavanhoillisuuden keskus. Suku, naapurit ja kyläläiset ovat lakeudella tänä päivänäkin elämän tärkein asia.
Ensimmäisen luokan kävin kaksikielisellä Lapinjärvellä ruotsinkielistä kansakoulua. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen (Loviisan lukio) aloitin arkkitehdin opinnot vuoden 1971 lopulla Länsi-Saksassa (Braunschweig, yliopisto-opinnot).
Olin avioitunut sitä ennen 1969 suomenruotsalais-saksalaisen tyttöystäväni Carola Schmeiserin kanssa. Meille syntyi tytär.
Carola oli asunut ja käynyt koulua myös Saksan liittotasavallassa.
Carolan vanhemmat olivat syntyneet Saksassa. Isä ja isän veli olivat olleet sodassa Saksan armeijan lentäjiä. Heidän Lapinjärven kirkonkylän kodissa puhuttiin yleensä ruotsia, joskus myös saksaa mutta ei koskaan suomea.
Schmeisereiden historia juonsi ”Kalle”-isän puolelta ensimmäiseen maailmansotaan, eteläisessä Suomessa haavoittuneeseen saksalaissotilaaseen, joka rakastui sairaalahoidossa suomenruotsalaiseen sairaanhoitajattareen.
Sodat ovat myös yhdistäneet kansoja.
Suomalaiset ovat olleet germanisteja isänmaan takia (jääkäriliike jne.). Minä olin kiinnostunut suomenruotsalais-saksalaisesta tytöstä hyvän ihmissuhteen takia. Se rikastutti minua eniten.
7.
Yrjö Käkösen kirjassa Kotiseutuopas (1961) kerrotaan, että Sakari Topeliuksen ”Maamme kirjassa” puhutaan pojasta, joka kiipesi kotitalonsa tikapuille ihmettelemään edessä avautuvaa laajaa näköalaa.
Poika ajatteli, että ”kaikki minkä hän näki olikin hänen maataan, kotiaan” (oppaan sivu 5). Tämän tyyppinen ajattelutapa ei kuulu nykyaikaan 2016.
Vuoden 1917 jälkeen Suomi on muuttunut totaalisesti. Markka on vaihtunut euroksi sekä devalvointipelinen kansantalous on vaihtunut ylikansalliseksi rahavallaksi. Ja ylikansallinen kehitys senkun syvenee.
Kaikki suuret poliittiset päätökset tehdään nykyisin kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolella. Eduskunnan valta on kutistunut kuin ”pyy ennen maailmanloppua”.
Suomen valtion kansallisella ulkoministerillä Timo Soinilla ei ole virkaa maailman suurissa ylikansallisissa valtapeleissä. Viimeksi sinivalkoinen kaulaliina kaulassa. Mutta saapa äijä matkustella ennen eläkerahojensa levittelyä.
Perussuomalaisuus on hujaus.
Nationalistinen urheilu ei johda ainoastaan dopingin käyttöön. Se johtaa terveenä yksilönä elämisen tai sairaan urheiluhulluuden väliseen ristiriitaan. Jälkimmäisessä tapauksessa vaurioituu yksilönä olemisen rytmit (naisilla esimerkiksi kuukautiset) sekä esimerkiksi seksielämä.
Kun Kyrö kärähti dopingista vuonna 2000, tein tapauksesta taideteoksen (kollaasin), siinä luki pelkästään sana ”doping” pitkänä sarjana, kuvan keskellä oli pikkuruinen Kyrön kuva.
”Kyröilydoping” on nykyisin jatkuvaa ja ”normaalia” nationalististen valtioiden välistä ”paskapiikittämistä”.
*
Jos haluaa tehdä tuottavaa bisnestä tai hankkia hyvän opiskelu- tai työpakan täytyy muuttaa ulkomaille. Muissa maissa puhutaan eri kieliä ja käyttäydytään eri tavalla kuin täällä. Se on rikkautta.
Vanhin veljeni vietti suurimman osan elämästään perheensä kanssa ulkomailla. Hän opetteli noin 7–10 eri kieltä.
Jos haluaa puhua pelkkää ”kotisuomea” kumartaa itserakkaana itseensä päin.
Perheessämme oli ”seitsemän veljestä” mutta veljistänikään ei tullut ”kansankotiuskovaisia”. Veljilläni on ollut vaimoja joka puolelta maapalloa. Vaimoja on löytynyt veljilleni Euroopasta Venäjään ja Kiinaan saakka. Pietari ja Viipuri on tullut tutuksi koska itä kiinnostaa positiivisena ilmiönä (olin Turussa mm. Turun Pietariseuran puheenjohtaja).
Avioerojakin on ollut jo parikymmentä. Lastenlapset ovat jatkaneet samaa tietä. Maailma muuttuu, tahtoi tai ei. Nationalistis-idealistinen näkemys yhdestä suomalaisesta mielestä, kielestä ja kansasta on jo kauan sitten kuollut ajatus.
Uusin kansainvälisyys on luovuutta, jossa ollaan monikielinen, -mielinen ja -kulttuurinen.
Pelkästään suomalais-kansallisesti ajattelevilla ei ole enää mitään sanottavaa.
Mutta jos kieltäytyy härkämäisenä uudistumasta, syyllistyy elämän lopettamiseen maapallolla.
Epäeksistentialistisen kansakunta-ajattelun lisäksi meidän on luovuttava myös taikauskoisesta suku-, klaani- ja heimoajattelusta yhteiskunnallisena arvona.
Ihmiskunnalla pikimustaa avaruutta vasten on yksi ainoa sininen planeetta ja yksi ainoa monenkirjava maailmankansa.
Ensimmäiseksi on täytettävä umpeen kaikki rajalinjoiksi kaivetut ojat. Kansainväliset ihmisookeudet alkavat tulla vasta sen jälkeen arvoonsa.
*
Koska Suomen turvapaikkakeskusten työntekijöinä on ammatillisesti epäpäteviä henkilöitä, keskuksiin otetut pakolaiset saavat usein huonoa kohtelua (TV1, ruotsinkieliset uutiset aamulla 29.3.2016).
Tämän lisäksi ministeriön ja maahanmuuttoviraston suunnitelmat monien suomalaisten turvapaikkakeskusten lopettamisesta ja sotapakolaisten palauttamisesta sotaa käyviin maihin on johtanut kansainvälisten ihmisoikeussopimusten rikkomiseen.
On solmittava kestäviä liittoja toisenlaisten välillä, ei samanhenkisten kesken.
On se uskomaton juttu, että perussuomalainen puolue istuu Suomen valtiolaitoksen hallituksessa.
”Sieg Soini!”
JÄLKIKIRJOITUS
Mitä lähemmäksi ”maailmankansa” tulee, sitä pikkuruisemmaksi muuttuu kasallinen ajattelu. Maailmankansa etenee hyvin konkreettisena seikkana, mutta perässähiihtäjä kuvitteellinen ”kansalliskansa”laahustaa perässä kadoten lopuksi kokonaan näkyvistä.
On pelkkää ”kirkasta alamaiskusettamista” väittää, että ”Kyllä Suomi päättää”.
1.
Nationalistinen ajatus kansan ”itsensä herrana olemisesta” on vääristelemistä ja harha.
Kansallisvaltion perustaminen ja lopettaminen ei ole ”historian käännekohta”. Konkreettinen maailma on täysin erilainen kuin meille on koulussa satuja tyrkyttämällä opetettu.
Siinä, että Suomen valtion jäsenyys Euroopan unionissa vaikuttava elämäämme ei ole mitään uutta.
Niin sanottu ”Suomi” ei ole päättänyt koskaan itse isoimmista asioistaan.
Suomenniemen ulkopuolella on ollut kautta aikojen ”vieraita” valtakeskuksia, joissa on ratkottu Suomenniemenkin isoimmat asiat. Tämä todistaa siitä, että vallankäyttö on ollut aina ylikansallista.
Siirtyminen ”totaaliylikansalliseen maailmaan” on hyvin konkreettinen jatkotarina.
Suomennimen ristiretkien aikana täällä vaikutti Italiassa sjaitseva paavillis-kirkollinen valtakeskus, joka antoi kirjeellään luvan siirtää aluksi Nousiaisissa sijainnut kirkollinen keskus Turkuun. Vaasan Korsholman valtakeskus (Merenkurkun itäsivulla) oli puhtaan kruununruotsalainen eli sen keskus oli Vaasa-suvun Tukholma. Vaasan kaupungin läheisen Kyrön keskiaikaisen kirkon vanhimmat tiilet ovat Korsholman ruotsalaisten käsialaa. Kun Venäjä repäisi Österlandin irti Ruotsista ja Tukholmasta Suomenniemen valtakeskus oli 1703 Inkerinmaan päälle perustettu Pietari.
Kun kommunistit tekivät Pietarissa (Ranskan suuren vallankumouksen hengessä) vallankaappauksen (NL), suomalaiset nationalistit onnistuivat perustamaan sen siivellä Suomen valtion (1917). Ilman Venäjän välistävetoja Suomenniemestä ei olisi tullut Suomi.
Sen jälkeen kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi, Suomennimen valtakeskus on ollut Bryssel.
Tämä on syytä muistaa juuri nyt, kun unioni ryhtyy sanelemaan Suomen valtiolle korjaustoimia jäsenvaltio Suomen suurvelan ja epäonnistuneen taloudenpidon johdosta.
Jos Suomi liittyisi esimerkiksi Naton jäseneksi, täällä alkaisi vaikuttaa taas kerran yksi uusi valtiorajojemme ulkopuolelta meitä komenteleva luonnollinen valtakeskus.
2.
Ihmisyksilö (mytologinen eläinlaji), ihmisyhteisö ja koko elollinen luonto on jatkuvassa muutostilassa.
Tähän liittyvät ilmiöt etenevät ilman, että voimme juurikaan vaikuttaa ”kehityksen” kulkuun. Jatkuva muutos etenee ”sattuman vyöryssä” ilman, että ”kehitys” on hallittua ihmislajin ”viisauden” ja toiminnan johdosta.
Tajuntoja ja maailmoja on yhtä monia kuin on ihmisiä maapallolla. Maailmanloppuja jo tapahtuu samassa tahdissa yhtä monia.
Yksilön tajunta maailmassa olemisesta on vaihtunut toiseksi Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen monta kertaa. Yksilönä oleminen oli ennen kameran ja valokuvan keksimistä aivan erilaista.
Kun Suomenniemen ruotsinkielinen eliitti päätti perustaa vuoden 1809 jälkeen Suomenniemelle kansallisvaltion, täällä käynnistettiin valtiolliseen itsenäistymiseen tähdännyt projekti. Käännytystyön kohteeksi otettiinmaaseudun metsissä ja peltotilkuilla asunut suomenkielinen barbaarikansa.
”Villiä metsäkansaa” alettiin (vrt. Kiven Seitsemän veljestä, myös kotoni oli ikivanha hierarkkinen sällijärjestelmä) kristillisen orjamoraalin pohjalta valistamaan ja sivistämään, jotta se olisi kypsä ottamaan vastaan kansakuntana toimimisen. Sivistäminen (subjektin kuolettaminen) tapahtui väestön kasvattamisen ja kouluttamisen avulla. Se merkitsi esimerkiksi raittiutta ja lukutaitoa sekä kylä- ja nuorisotalotoimintaa. Nyt sitä vaivaa uuslukutaidottomuus ja tunnemykkyys.
Koska (viimeksi olohuoneisiimme asti tunkeutunut) puoluevalta syntyi tältä samalta aatteellista pohjalta, karsina-nationalistisilla puolueilla ei ollut mitään tekemistä avoimen ylikansallisen toiminnan kanssa.
Suomenniemen luonto oli Runebergin aikana terve ja kaunista katseltavaa. Nyt luonto oksentelee ja ihminen voi pahoin maailmanlaajuisesti.
3.
Vaasan kaupungin kyljessä ”lande-Laihialla” vaikutti pelkän kansakoulun käynyt kauppa-apulainen ja keskinkertainen julistajakynäilijä Santeri Alkio (alun perin ruotsalainen Aleksander Filander) josta tuli Suomenniemen yhden kansallis-nationalistisen puolueen eli Maalaisliiton perustaja (nykyisin Suomen Keskusta).
Koska kyseisen kansallispuolueen alkuperäinen aate ja liike on huomispäivän ylikansallisen puoluevaltamuodostuksen vastakohta sillä ei voi olla tulevaisuutta ilman radikaalia suunnanmuutosta. Eli senkin on hylättävä alkiokohtansa ja muututtava globaalipuolueeksi.
Eteläpohjalaisen ”luotettavan median” (maakunnan ikioma Alkion Ilkka) jokapäiväinen ideologinen ylistyslaulu (jankutus) maaseudun ja maatalousvaltaisen lakeuden komeudesta hiljenee heti kun luonto kaatuilee tuskissaan ja maailmankansa-ajattelu lisääntyy ja globaalipuolueet alkavat vaikuttaa uusin ottein.
Edessä näkyy valtavia yhteiskunnallisia muutoksia.
