Taidemaalari aloittaa maalauksen tekemisen ja työstää teoksen yksin. Tieteelinen maailmanselitys ei auta. Kaikki tähtää yksityiseen, sisältä päin koettuun ihmisyyteen. Alkaa tapahtuma ihmisenä olemisensa ja ulkopuolisen maailman välissä.
Taiteilija saa luomuksensa valmiiksi ja jää ihmettelemään sitä, onko maalauksen kauneus hänen ansiotaan vai herääkö kauneus henkiin vasta galleriassa katsojan katsellessa maalausta.
Vaikka maalaus syntyy ihmisen ollessa yksin, taiteen historiaa tulee tarkastella osana muuta kulttuurissamme tapahtunutta kehitystä. Tuohon kehitykseen ja niin kutsuttuun ”edistykseen” liittyy myös vakavia ongelmia. Myös taiteella on osuutensa kyseisiin ihmistä ja luontoa koskeviin ongelmiin.
Modernin taiteen vaikutus näkyy kaikkialla ympärillämme. Alati uudistuvien modernien taideteosten lisäksi esimerkiksi teollinen tavartuotanto on täynnä jälkiä myös taiteesta, ei vain esimerkiksi tekniikasta. Esineet, sisustukset, rakennukset ja kokonaiset kaupungit rakentuvat myös taiteesta, myös esimerkiksi muoti ja teknologinen elämäntapa.
Georg Henrik von Wright tarkastelee kirjoituksessaan ”Edistyksen myytti” (teoksessa Tieto ja ymmärrys, 1999) kriittisesti edistyksen ideaa. Von Wright sanoo, että ”Uuden optimistisen mielialan luonteenomaisin piirre on usko edistykseen” (sivulla 239) ja puhuu omalla kohdalla ”mytologiasta riisutun rationalismin” puolesta ja edistyksen hylkäämisestä historiallisena välttämättömyytenä puolustaen kuitenkin samalla kertaa edistyksen puolesta tehtävää työtä (ks. sivu 260).
Virheellisten mytologioiden paljastaminen on hänen mielestään aikamme ajattelijoiden tärkein tehtävä (ks. sivu 260). Mitkä ovat edistyksen myyttiin liittyvät virheelliset mytologiat taiteen kohdalla? Uusia parempia malleja ja myyttejä huomiseksi ei voi luoda tuntematta edistyksen myyttiin sisältyviä ongelmia.
Von Wrightin kirjoitus alkaa seuraavasti (ks. sivu 237): ”Viime vuosina käyty keskustelu ”kulttuuriarvoista” on keskeisesti liittynyt modernismin ideaan – – täsmennän itse ideaa – – käsitteellä ”klassinen modernismi” tarkoitan aatevirtausta, joka nousi vallitsevaksi – – Se on alkuperältään yhteydessä valistuksena tunnettuu liikkeeseen – – myös sen seuraajaan romantiikkaan – – inhimilliset voimavarat emansipoituivat tai vapautuivat vähitellen auktoritettin ja perinteen kahleista – – Sen kaksi iskusanaa olivat järki ja vapaus”.
Von Wrightin mukaan ”valistuksen modernisuus” on saanut alkunsa Rousseaun, Kantin ja Hegelin ajatuksista. Von Wrightin mukaan Immanuel Kant on heistä puhtain ”klassinen moderni”. Von Wright kertoo, että Kantin filosofia huipentuu suureen kritiikiin (Arvostelukyvyn kritiikki, Kritik der Urteilskraft, 1790, lisäys Jukka Paaso), mikä koskee tietoa, moraalia ja taidetta, taide vapautuu siinä palvelemasta yleisön viihdyttämistä ja mahtavien ylistämisestä, valistus on Kantin mukaan ihmisen ulospääsyä holhouksenalaisuudesta, tärkeintä valistuksessa on ajatella aina itsenäisesti.
Von Wright kertoo, että ” – – myöhäisen valistuksen romanttinen liike synnytti ajatuksen taiteilijasta ekspressiiviseen itsensä toteuttamiseen pohjaavien teosten luojana – –”, kyseinen käsitys autonomiasta on von Wrightin mielestä ongelmallinen (kts. sivu 238).
Arkkitehtuuri on von Wrightin mukaan ”aikakauden diagnostiikan” kannalta mielenkiintoinen, hän sanoo, että ”Voisi sanoa, että se (arkkitehtuuri) tekee ongelmalliseksi itse modernisuuden idean. Tämä liittyy siihen, että arkkitehtuuri – – ei kuulu ainoastaan taiteen arvoalueelle”. Mitä ja kenen tarkoitusta arkkitehtuuri palvelee, kysyy von Wright. (sivulla 243).
Tiedämme hyvin, että arkkitehtuuri ja rakentaminen palvelee usein kaikkea muuta kuin yhteisöä tai yksilöä. Asunto on eri asia kuin koti.
Von Wright kertoo sivulla 242 ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä uusmodernista hengestä, johon sisältyi myös ajatus yksilön vapaasta kehityksestä. Kirjoituksensa viittessä n:ro 12 hän kertoo, että moderni taide ja arkkitehtuuri sai alkunsa vähää ennen ensimmäistä maailmansotaa ja niiden myöhempi muodikkuus perustuu tuohon vaiheeseen.
Tämän päivän poliittisissa ja taloudellisissa valtapeleissä tapahtuu mielestäni täysin päinvastaista kuin mitä Kant ajatteli taiteesta. Nyt taide viihdyttää valtaa ja massoja.
Moderni valvonnan ja kurin valta on kaapannut vapaan taiteen ja arkkitehtuurin omaan vallankäyttöpeliin, jolla se tähtää massojen hallitsemiseen myös taiteen avulla.
Toiseksi nykyinen syteemivalta ei pidä taiteessa tärkeimpänä sanateoksen luovaa lukijaa ja taidekuvan luovaa katsojaa. Jokaiselle yksilölle kuuluu vapaus tehdä kuva siten kuin huvittaa ja jokaiselle kuvan kasojalle kuuluu vapaus ”lukea” kuvaa täysin omalla tavalla.
Moderni valvonnan ja kurittamisen systeemivalta aiheuttaa ihmisille isoja kärsimyksiä muullakin tavalla kuin uusilla sodilla, suurin kärsimys syntyy kun valta ei kunnoita yksilön vapautta omaan yksilölliseen olemiseen eikä yksilön vapautta luovuuteen.
Tähän sisältyy uusi iso haaste taiteelle.
Taide on nähtävä ennen muuta ihmisenä olemiseen ja luovuuteen liittyvänä seikana. Vapaan taiteen tekemisellä ja teoksen luovalla katsomisella tulee haastaa systeemin harjoittama ”tieto on valtaa”-valtapeli ihmismassojen kosiskelemiseksi ja hallitsemiseksi.
Esa Saarisen kirjoitus ”Fenomenologia ja eksitentialismi” (teoksessa Vuosisatamme filosofia, toimittaneet Ilkka Niiniluoto ja Esa Saarinen, 1987) valaisee Husserlin, Heideggerin ja Sartren ajattelutapojen eroja.
”Husserlin peruslähtökohta on sama kuin eksitentialistien: vakaumus, että peroonallinen maailma on perustavin ja ratkaisevin. Tämän maailman nykyaikainen tiede pyrkii häivyttämään” (Esa Saarinen sivulla 141).
”Sartre ei pyri edes ratkaisemaan perinteistä tietoa koskevaa kysymystä. Sen sijaan hän vaihtaa kysymyksenasettelua ja siirtää tarkastelun olemassolon tasolle. Millainen on tietoisuuden (ihmisen) olemassaolo. Tämä on Sartren eksitentialismin peruskysymys” (Esa Saarinen sivulla 124).
Tämä poikkeaa Descartesin tieto-opista. 1600-luvulla luotu ajatus ”tieto on valtaa” ei voi pelastaa ihmikuntaa ajautumasta yhä syvemmälle edistysuskon umpikujaan.
Toinen taidemaalari aloittaa samaan aikaan uuden maalauksen tekemisen. Hän aloittaa joka kerta samasta kulmasta punaisen hirsitalon kuvaamisen vasten kellertävää peltoaukeaa. Tämä konservatiivisen kultturalistisen ihmiskäsityksen valinnut taidemaalari maalaa syrjäkylän kielellisessä yhteisössä yksilöllisen elämän samalla kehällä samaa kuvaa vuodesta toiseen.
Kun mitään ei haluta eikä saa muuttaa ja uudistaa, kulttuurissa ei tapahdu koskaan mitään edistystä. Kaikki on yhtä ja samaa massaa.