Liisa Saariluoman kirjoittamassa kirjassa Postindividualistinen romaani (1992) kerrotaan, että Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe (1719) on kaikkien aikojen suosituin ja jäljitellyin romaani ja että sitä on painettu enemmän kuin mitään muuta romaania.
Romaani on autiosaarelle yksin jätetyn (”joutuneen”) ihmisen selviämistarina.
Romaanin suosio liittyy preindividualistiseen ajattelutapaan, Robinson ei ole Saariluoman mukaan cartesiolainen yksilö, joka jäsentää itse kokemuksensa ja antaa niille mielen, vaan sovittaa kokemuksensa uskonnon tarjoamaan perinteiseen maailmankuvaan ja antaa uskonnon määrittää myös hänet itsensä (syntisenä) ja hänen asemansa (sivu 66).
Saariluoma kertoo, että individualismin käsite syntyi (Niklas Luhmannin mukaan) vasta 1820-luvulla (sivu 29). Individualismista tuli poliittisen ideologian ja liberalistisen yhteiskuntakäsityksen perusta.
1900-luvun kuluessa individualistinen ajattelutapa joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi. Kritiikin mukaan yksilö näyttäytyy erilaisten kulttuuristen prosessien tuotteena (sivu 29).
Oman elämänkokemukseni mukaan niin todellakin tapahtuu. Yksilö tuotetaan modernissa yhteiskuntakoneessa.
Vuosi 2010 oli Turun virkaurani viimeinen työvuosi. Viimeiset viisi vuotta eläkkeellä (kauhavalaisessa syrjäkylässä) on poikkennut jyrkästi aikaisemmasta elämänolosuhteestani (arkkitehdiksi opiskelu, työura, virkaura ja valtapoliitikon ura).
Virkaurani aikana minun oli pakko elää jatakuvassa vuorovaikutuksessa yhteisöllisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden ja valtapelien kanssa.
Vasta nyt (eläkkeellä) olen voinut pyrkiä olemaan ja elämään omana itsenäni. Opetellen irtaantumaan vuosikymmenien aikana ”yhteiskuntakoneen muokkaamasta Jukka Paasosta”.
2000-luvun alussa olin kiinnostunut valtafilosofiasta ja yhteiskunnallisista valtapeleistä (M. Foucault). Eläkkeelle lähdettyäni kiinnostuin kulttuurista ja myyteistä (M. Tournier). Viimeksi olen ollut kiinnostunut Sartren eksistentialismista, vapaudesta ja ”itselleen olemisesta”.
Minua on alkanut kiinnostaa taas kerran myös opiskeluaikojen (1970-luku) ”marxilainen filosofia ja työväenliike”.
Sartren vapausajattelu ja köyhälistöä puolustava Marxin filosofia koskettaa minua nyt paljon enemmän kuin ennen.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut ja tehnyt taidekuvia enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Sanan ja kuvan käyttö on pulpunnut viimeksi enemmän ikiomasta maailmastani. Olen antanunt kaiken tapahtua ja vyöryä omilla ehdoillani. Ja se selkeyttää samalla ”itselleni olemista”.
Kun ryhdyin 2000-luvun alussa (2003) tutkimaan ja kirjoittamaan Turun historiaa, havaitsin että Turun ja Suomen historia on täynnä satujen sepittelyä.
Suurin syntipukki historian tahalliseen vääristelemiseen on ”nationalistinen historiankirjoitus” (jota pidetään jopa tieteenä). Siinä on kyse yhteiskunnallisiin valtapeleihin liittyvien uskomusten massoille ruokkimisesta.
Nationalistiseen valtapeliin sisältyy pyrkimys ylläpitää kansalaisissa (monella eri tasolla) ”valtastrategisesti suotuisa ilmapiiri” (suunnitelmallinen tunnelma ja maailmankuva) kapitalistis-uusliberalistisen ajattelun ja toiminnan ylläpitämiseksi ikuisesti.
Eläkkeellä ollessani olen tehnyt havinnon, että kukaan ei ole ollut kiinnostunut sitä mitä kirjoitan ja millaisia kuvia teen. Virakaurani aikaan kirjoitteluani seurattiin tarkkaan ja sain välillä kirjoituksistani myös virallisen huomautuksen.
Taide on järkeilyä ja varmuutta korostavan ”tieto on valtaa” -ajattelun vastakohta. Oma käsitykseni taiteesta, kauneudesta ja estetiikasta on viimeksi muuttunut.
Samalla tavalla kuin eksistentialismia on kehitetty kirjoittamalla sen pohjalta etiikasta (Sartren itsensä hyväksymä teos Sartre and the Problem of Morality, Indiana Univesity Press, 1980), uskon että Sartren eksistentialismin pohjalta on mahdollista kirjoittaa myös teos ”Eksistentialistinen estetiikka”.
Esimerkiksi Sartren kirjoittaman kirjan Mitä kirjallisuus on? (1967), Sartren romaanin Inho (1981, ilmestynyt alunperin 1938) sekä filosofi Esa Saarisen kirjoituksen ”Fenomenologia ja eksitentialismi” (teoksessa Vuosisatamme filosofia, toimittaneet Ilkka Niiniluoto ja Esa Saarinen, 1987) pohjalta käy ilmi piirteitä Sartren taide- ja estetiikka-ajattelusta.
Mitä ”taide” on? Tähän vastaaminen on tullut aina vaan vaikeammaksi.
Eksistentialismiin pohjautuva estetiikka avautuu parhaiten, kun tekee itse kuvia ja pohtii samaan aikaan niihin liittyviä kysymyksiä eksistentialistisen ”itselleen olemisen” pohjalta.
Eksistentialistille maailma on ”minäkohtaisesti” (Heidegger) minun maailmani. Eksistentialismissa korostetaan yksityistä ja konkreettista (ei yleispätevää) ja maailmoja on yhtä monia kuin on ihmisiä. Eksistentialismi alleviivaa tunnetiloja (vrt. tiede).
Esimerkiksi nämä seikat liittyvät läheisesti estetiikkaan, kauneuteen ja taiteeseen.
Mainitusta Esa Saarisen kirjoituksesta voi lukea eksistentialistiseen ajatteluun liittyvistä avaintermeistä kuten intentionaalisuus ja situaatio.
Esa Saarisen kirjoituksessa on kappale ”Tieteellisen maailmanselityksen rajoitukset” (sivuilla 132-141). Siitä ilmenee Husserlin, Heideggerin ja Sartren kritiikki tiedettä kohtaan (Husserl ja tieteen rajoitukset, Eksitentiaismi ja tieteen rajoitukset, Sartre ja tieteen itsepetos, Sartren termi ”huono usko” jne.).
Tiedettä (ja ”tietotuotantoa”) on sovellettu myös esimerkiksi taidetutkimuksessa.
Taide on entistä tiiviimmin yhteiskunnallisen ”tieto on valtaa” -valtapelin työkalu. Taide on kytketty viimeksi tiiviisti myös talouselämään. Suomen valtion omaisuuden myyntilistalle saattavat joutua jatkossa taloutemme tiukan paikan tullen myös museoidemme taideteokset (Helsingin Sanomat, Talous, Tuomas Niskakangas, 15.7.2015).
Jean-Paul Sartre on kirjottanut, että ”lukutoimitus tuntuu itse asiassa olevan havainnoimisen ja luovuuden synteesi” (Jean-Paul Sartre, Mitä kirjallisuus on?, 1967, sivu 47). Sartren mukaan eri taidelajit (sanataide, kuvataide, musiikki jne.) eivät ole rinnastettavissa toisiinsa (manittu teoksen sivulla 17).
Sartre on myös kirjoittanut, että ”me olemme oma taideteoksemme”. (Annie Cohen-Solal, Sartre, 1998, sivulla 259)
Voiko eksistentialistinen ”ihmistaideteos” olla samalla myös ”itselleen olemisen taiteilija”?
Voiko taidesuuntauksia olla tulevaisuudessa yhtä monia kuin on ihmisiä maapallolla?
Georg Henrik von Wrightin mukaan marxilaisen filosofian ”humanistisella” muunnoksella oli yhtymäkohtia hermeneutikkaan ja sen sukulaisiin fenomenologiaan ja eksistentialismiin (Johdatus filosofiseen ajatteluun, 1976, kts. sivu 154).
Konservatiivinen yhteiskuntamme ja sen valtainstituutiot suhtautuvat vastenmielisestieksistentialismiin. Eksistentialismista tullaan kuitenkin kirjoitamaan uusia siihen liittyviä ajatuksia ja näkökulmia.
Kansainvälnen internetsivusto ”You Tube”, johon voi liittää itse tekemän lyhyen videon ja jossa voi katsella muiden tekemiä videoita, on hyvä esimerkki ”itelleen olemisen taitesta”, minkä taustalla näkyy eksistentialismi.
Myös netin epäkaupallinen musiikkisivusto muusikoiden.net käy mielestäni hyvänä esimerkkinä ”itselleen olemisen taiteesta”.
