Venäjän keskisellä sotilasalueella käynnistettiin toukokuun lopulla lentosotaharjoitus, johon osallistui 250 suihkuhävittäjää. Kysessä oli vastaisku Naton siipien alla Pohjolassa käynnitetylle yhteissotaharjoitukselle, johon osallistui 100 konetta, Suomen armeijan koneet mukaan lukien. Tämä valtapeli alkoi Ukrainasta.
Perheemme sai lakiasiaintoimistolta kirjeen, jossa meitä uhkaillaan maksamattoman kännykkälaskun johdosta käräjäoikeudella ja ulosottoviranomaisilla. Kännykkämme sujettiin kymmeneksi päiväksi. Maksoin laskun ja linja avattiin. Lankapuhelinaikana tällaista ei tapahtunut koskaan.
Kapitalistinen bisnesvaltatalous on tehnyt vallankaappauksen kaappamalla itselleen oikeuden käyttää kansalaisiin rekisteröintiä ja valvontaa ja kurittamaista samalla tavalla kuin julkinen valta. Tämä on rikos yhteiskuntasopimusta vastaan.
Uusliberalismi ehti raunioittaa kaiken. Porvari jäi myös itse jyränsä alle.
Tämän hetkinen Suomen ongelma ei korjaannu, vaikka maastamme tulisi ”Kreikka”, jolle maksetaan jatkuvalla syötöllä kansainvälisiä tukipaketteja. Suomi on jo kaatunut.
Olemme tulleet Georg Henrik von Wrightin kuvaukseen länsimaisen kulttuurimme viimeistä ajoista. Siinä kaikki muuttuu niin käsittämättömän monimutkaiseksi, että on ihan sama mitä kukin kulloinkin ajattelee tai päättää.
Verkko, salkku, kori, pakkasella, kiusattu, vieraantunut, riippuvainen, juoppo, pelihullu, pohjakosketus, kokemusasiantuntija, vertaistukihenkilö, päästökauppa (köyhien valtioiden kanssa) ja sisäinen siirto (turvapaikanhakijat). Lännen nykyaikakone.
En suosittele tätä ”demokratiahelvettiä” islamisteille enkä venäläisille.
Kaikki täytyy aloittaa lännessä taas kerran ihan alusta.
Ensimmäinen haaste: kun tuntuu siltä, että on olemassa ja kaikenlaista tapahtuu, mitä se on ja tarkoittaa?
Orjamoraalisten aivopestyjen massaihmisten mielestä ”korkeampi voima” on luonut alunperin kaiken ja vaikuttaa kaikkeen.
Maailma on kuitenkin jokaisen omien korvien välissä erikseen.
Käsityksiä ja totuuksia on yhtä monta kuin on ihmisiä maapallolla. Siis ääretön määrä.
Jo tuhansia vuosia sitten jotkut yksilöt osasivat aavistaa sen, että kaiken alussa oli pimeys ja vesi (vrt. Raamattu). Avaruustutkijat etsivät siksi nyt planeetoista merkkejä vedestä.
Luonnon ja avaruuden varhaista ihmettelyä on seurannut uusi vaihe. Siinä ihmisestä alkoi tuntua siltä että käsitykset olemassaolosta ei ole aivan kuten on kuviteltu – Luojan oikea nimi onkin Alkuräjähdys.
Kolmannessa vaiheeessa elämyksellinen sanataiteilija Jean-Paul Sartre loi ksityksen siitä, että ”minä olen maailma”. Älyllisen tietämisen korvasi elämyksellinen itselleen oleminen.
Rakkaimmat paikat, asiat ja ihmiset asuvat meissä itsessämme, niitä ei tarvi etiä kaukomailta. Aloita kaikki itsestäsi.
Eksitentialisti Sartre on korjoittanut ”– – menneisyyttä ei ole olemassa – –” (Inho, 181, sivulla 142). Sartrelle oli rakkainta uunituore nyt minkä voi kokea ainoastaan olemalla itselleen.
Mikä historia?
Myös menneisyyttä, niin kutsuttua ”historiaa”, koskeviin käsityksiin on syytä suhtautua epäluuloisesti. Tämä koskee myös niin kutsutun ”filosofian” historiaa.
Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historiassa (1. ja 2. osa) hän sanoo (1. osa vuodelta 1946, suomeksi 1992), että ”filosofia – – on jotain teologin ja tieteen välillä olevaa”. Filosofia itsenäisenä oppijärjestelmänä on uutta. Filosofit irtaantuivat vasta 1600-luvulla teologeista.
Monien mielestä Ludwig Wittgenstein vei filosofian tiensä päähän, hänen jälkeensä filosofia on ollut turhaa.
Jean-Paul Sartren ekistentialismi on avannut kokonaan uudenlaisiä näkökulmia tähänastiseen filosofiaan painottamalla yksilöllisiä tunnekokemuksia järkeilyn ja tieteellisen tietotuotannon sijasta.
Mutta jäljellä on vapaa filosofiaton ajattelu. Aajttelu ei ole maailman haltuunottoyritys ollenkaan.
Ottamalla pöydältä värillinen maapallo käteen tarkasteltavaksi ymmärtää, kuinka pikkuruinen alue Eurooppa on pallopinnasta. Näkee myös sen, että Europpa rakentuu pienistä valtioläiskistä.
Euroopan kulttuuripiiri on hallinnut viimeksi maailmaa ”tieto on valtaa” -periaatteella. Ensin sen tekivät kristilliset kirkonmiehet, myöhemmin järkeensä uskoneet kylmäveriset filosofit.
Nyt kaikesta huomaa sen, että länsimainen kulttuuri vetää viimeisiä hengenvetojaan ennen sen loppua. Eroppalaisen ”Tieto on valtaa” -valtapelin korvaa yksi tai useampi uusi suuri valtakulttuuri.
Eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla on nyt pallo hukassa. Tuon ilmiön ymmärtämisessä auttavat arkkitehtuurin ja taiteen maailmat.
Arkkitehtoniseen suunnittelutyöhön sisältyy ristiriitaisen ja jännitteisen kokonaisuuden hahmottaminen rakennukseksi ja aluekokonaisuudeksi. Saman tyypistä tarkastelua joutuu toteuttamaan historiankirjoituksen sekä yhteiskunnallisen toiminnan yhteydessä.
Ainoastaan ahdistuksesta ja ristiriitaisuudesta voi syntyä hyödyllistä. Arkkitehdin työssä ahdituksen tunne saa alkunsa siitä kun arkkitehti joutuu palvelmaan nöyrästi valtaa (katso esimerkiksi Herbert Ricken teosta Der Architekt, Ein historisches Berusbild, 1990 sekä suomalaisesta arkitehdin työstä teoksesta Arkkitehdin työ, 1992).
Viimeksi myös vapaan taiteilijan työ on kaapattu poliittisten valtapelien aseeksi. Valta istuu parhaillaan kotimme olohoneen pehmeimmällä sohvalla ja vaatii meitä tuottamaan itse palvelumme. Siis vapaehtoityöllä niin, ettei siinä rahaa tarvittaisi.
Kun ”järjellinen tietäminen” ja ”järjellinen hallitseminen” valuu arkkitehdin rakennus- ja aluesuunnittelussa ristiriitaisuuksien sekamelskana käsistä, oppii ymärtämään sen, että mikään ei voi olla hallittua. ”Tieto ei ole valtaa” vaan typeryyttä, jossa ihminen kurkottaa taivasta muuttuakseen kaikkitietäväksi jumaluudeksi. Maapallon luontokappale ei voi kuitenkaan olla muuta kuin elävää luontoa.
Eurooppa on sytyttänyt jo kaksi kertaa maalallon tuleen. Parhallaan ihmiskuntaa uhkaa ”kolmas kuolemanleiri”. Ydinpomeilla maapallo revittäisiin säpäleiksi.
Pelkään, että äskettäin yhdistetyn Saksan liittokansleri Angela Merkelin (Ranskan tuella) virittämä ”EU-pommi” eli Ukrainan sota voi räjähtää käsiin minä hetkenä tahansa. Merkelin missio on hengenvaarallinen.
Saksa toistaa taas kerran omaa kertomusta? Tarinan nimi on taaskin ”Lebensraum” (elintila), pyrkimys laajeta itää kohti. Keinot ja työkalut on vain vaihdettu toisiksi.
Tunnen Saksan aika hyvin, koska opiskelin 1971-1974 länsisaksalaisessa yliopistossa arkkitehtuuria. Jatkoin samoja opintoja 1975 lähtien Oulun yliopistossa.
Saksassa viraannuin nuoruuteni liittyneestä valtaosin lintuharrastukeen liittyneestä luontoyhteystunteesta, huomasin sen Suomeen palattuani, mutta olen onnistunut herättämään itsessäni vanhan luontokipinäni eläkkeellä, kun saan olla taas vapaa itseni.
Virkakone
1980-luvulla otin vastaan Turun kaupungin viran ja Turun tautiin törmätessäni ymmärsin, että organisaatiovalta voi kieltää vapaata yksilöä olemasta oma itsensä. Koska se on loukkaus ihmisyyttä vastaan, sitä vastaan on käytävä jatkuvaa taistelua oman minän ahdituksen tilasta eloon ja kukoistukseen herättämiseksi.
Arvokkainta Saksan vuosissa oli se, että opin ymärtämään kulttuuria. Saksalainen ja suomalainen kulttuuri ovat ongelmia, koska niissä on kyse taikauskoisista myyteistä.
Sain 1970-luvun alussa Saksan suurlähetystöstä kirjan Tosiasioita Saksasta (Tatsachen uber Deutschland, 1972). Kirja alkaa kappaleilla: ”Saksan historiasta” (Aus deutscher Geschichte) ja ”Saksan kysymys” (Die deutsche Frage) .
Kirjassa on karttasarja. Siinä ensimmäinen kartta kuvaa Hohenstafenien valtakuntaa 1125-1153. Kuvaus Kaarle Suuren valtapiiristä (Kaarle kuoli 800 jKr.), mikä oli likimain sama kuin nykyinen Europan unionin herruusalue, ilmestyi saksalaisiin teoksiin vasta myöhemmin.
Saksalaiset ovat kuumenneet Europan liittovaltioajatuksesta ainakin jo 1970-luvuta lähtien.
Saksan historia on täynnä yksllölahjakkuuksia kuten Goethe, Schiller, Bach ja Beethoven. Toiseksi saksalaiset ovat toimineet yhteisönä tehokkaasti. Tämä yhdistelmä on aiheuttanut muissa valtioissa kateellisuutta.
Saksan alueen sisälle valettiin toisen mailmansodan jälkeen valtava jännite. Tuo vastakohtapari on nimeltään ”kapitalismi ja kommunismi”, Saksan läntinen ja Saksan itäinen valtiolaitos. Sitä seurasi rautaesiripun pystyttäminen, rautaesiripun purkaminen ja Ukrainan raudan valaminen edellisen tilalle.
Saksojen yhdistäminen oli hävityn maalimansodan jälkeen läntisen Saksan tärkein tavoite. Mutta minkä ja kenen kannalta yhdistäminen oli tärkeä toteuttaa? Ei ainakaan maailmanrauhan kannalta.
Ukrainasta saimme uuden enistä kovemman ”rautaesiripun”, mikä poikii alati uuden tyyppisiä konflikteja lännen ja idän välille.
Ja lopputulos voi olla maailmansota.
Eksitentiaistinen ”oleminen itselleen” ja olematon ”yhteiskunnallis-yhteisöllinen oleminen” ovat kaksi eri asiaa.
Saksalaiset ovat taas hullaantuneet nationalisteina yhteisöllisyydestä.
Saksassa on ollut tärkeintä purkaa rauniot ja rakentaa kokonaan uusi aluerakenne, maksoi mitä maksoi.
Sen hinnasta voi tulla vielä todella kova.
Luovan vapaan taiteen tekeminen liittyy henkisyyteen, ihmisen kykyyn pysytellä sellaisessa henkisessä vireessä, jossa aistii muutakin kuin ”pintavaahtoa”. Siitä seuraa ”perimmäiseen kotiin kiinnittyminen” (genius loci). Suuret valtapoliittiset pelit pelataan tähän nähden eri tavalla. Siinä ”pintavaahdosta” tulee pääasia.
Saksa saa mitä ansaitsee.
Saksa oli hävinnyt 1914 syttyneen ensmmäinen maailmansota ja sen jatkotarinan, toisen maailmansodan 1939-1945. Saksa jaettiin uuden sodan jälkeen voittajien määräyksestä kahtia. Seuraavassa vaiheessa Saksat yhdistettin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990.
Sodan jälkeen nähtii ensin ”Saksan ihme”. Siinä maa jällenrakenettiin taas mallina muulle maailmalle. Seuraavassa vaiheessa Saksa kohosi Ranskan rinnalla Euroopan unionin johtavaksi valtioksi.
Unionin tie rahaunionista ”poliittiseksi ja sotlalliseksi liittovaltiomoottoriksi” ei voi olla muuta kuin kivikkoinen jos ajatus toteutuu.
Unioni alkoi laajentaa valtapiiriään NL:n hajoamisen jälkeen kohti. Suunta oli kohti itää samalla linjalla kuin viimeksi maailmansodan panssarivaunut.
Unionin taloudellis-yhteiskunnallinen laajentumistavoitte ja idea palauttaa Ukrainan takaisin ”alkuperäiseen eurooppaaiseen kotiin” johti sotaan Krimin ja Itä-Ukrainan kohdalla.
Idän mammutista, Venäjästä tehtii taas kerran syntipukki länsieurooppalaisten ahdistukseen.
Saksojen välinen henkinen muuri kukkii täysillä vieläkin vaikka Saksat on yhdistetty. Berliinin muurin murtamisen juhlallisuudet ovat olleet ennenaikaiset.
Nyt on aika arvioida mitä ja miksi jotain on tapahtunut. Ennen kuin se on liian myöhäistä.
Saksa on saanut nyt ”Äiti Merkelin”, 27 valtion itälajentumispolitiikan ja Venäjän vihan niskoilleen. Mutta se ei riitä, Saksa tahtoo lisää.
Ukrainan sodan (kysessähän ei ole vain kriisi) yhteydessä julkinen keskustelu on ollut väärillä urilla. Vanhat lännen ja idän väliset haavat on aukaistu taas kerran auki. Ja veri vuotaa jo.
Minua ei kiinnosta Saksan kysymyksessä pelkästään Saksan historia vaan myös nykyaika ja mahdollista tulevaisuutta koskevat ajatukset.
Olen kirjoittanut siksi ”paikan kuvia” ymmärtääkseni erilaisia ilmiöitä.
Ensimmäinen oli Porvoon kuva (1980). Seraavat kuvat liittyivät Turkuun ja Kauhavaan.
Olen perehtynyt niillä paikallisiin kulttuurihin ja yhteisöihin yksityiskohtia myöten.
Porvoon, Turun ja Kauhavan kuvat
Saksasta 1970-luvun puolivälissä Suomeen palattuani olin vielä kristillis-nationalistisen kotikasvatuksen lapsi, Suomi oli minulle elävä myytti.
Saksan vuosina kiinnostuin marxilaisesta filosofasta, materialismista ja kommunistisesta yhteiskunnasta. Kinnostukseni tapahtui Karl Marxin alkuperäsitekstien lukemisen pohjalta.
Konservatiivinen porvarillinen elämäntapa ja kapitalistinen arvomaailma mursi mielenrauhani. Kiinnostuin uusista ajattelusuuntauksista ja kansainvälistyin.
Minulla oli jo Saksassa enemmän ulkomaalaisia ystäviä kuin esmerkiksi suomalaisia tai saksalaisia.
Marxin kirjoitukset ovat alkaneet toteutua vasta äskettäin, kohta kaksisataa vuotta siitä kun hän aloitti Hegelin idealismin vastaiset filosofiset pohdinnat.
Nykyisessä yhteiskunnassa kaikki on pelkkää taloutta. Politiikan tekeminen päättyi 1980-luvulla uusliberalismin ulottuessa kaikkeen.
Aivan kuten Marx ennusti, ihminen on muuttunut tavaraksi. Ihmisestä on tullut kuluttajana massaa. Onneksi uusliberalismi tekee parhaillaan kuolemaa.
Vasta nyt näkyy selvät merkit porvaristovallan hajoamisesta ja korvautumisesta uusilla valtapeleillä.
Uuden yhteiskunnan keskiöön on kohoamassa sosialismia korostavien vapaiden yksilöiden yhteiskunta.
Kiinassa yksilöllä on pelkkä bieneksentekovapaus, vapailla sosialisteilla on myös monia muita vapauksia.
Kirjoitin ja kuvitin 1970-luvun lopulla Porvoon historian. Paikallinen kustantaja (Oy Uusimaa) julkaisi vuonna 1980 kirjoittamani ja kuvittamani kirjan Porvoon kuva. Kirjoitin myös sanomalehtiartikkeleita Porvoosta.
Diplomityönikin käsitteli Vanhaa Porvoota (palkittu valtakunnallisesti). Porvoon historia kiinnosi minua useasta eri syytä johtuen. Eräs syy oli se, että olin palannut Saksasta kotisedulle Itä-Uudellemaalle. Tärkein syy oli kiinostus vanhaa rakennettua miljöötä kohtaan.
Heräsin pohtimaan syvällisemmin sitä, mistä ihmisessä, luonnossa, historiassa ja rakennetussa miljöössä on perimmältään kyse.
Muutin uuden perheeni kanssa Oululusta Tampereen kautta Turkuun. Turussa törmäsin tulehtuneeseen paikalliskulturiin ”Turun tautiin”.
Seurasin Turun vuosina aktiivisesti Turun kaupunkiarkeologisia kaivauksia. Kulttuurimaakerros on Turun keskiaikaisella cityalueella usein vain 1–2 metriä, esimerkisi Novgorodissa se on noin 10 metriä. Vanhimmat maininnat suomalaisista löytyvät Novgorodin kaivausten tuohirullista.
Turun Koroisten (muinaislinna ja ensimmäinen piispanistuin) vierestä Halisten kivanhalla muinaispellolla kävellessäni löysin tuon tuostakin ikivanhoja esineitä. Kyseiset esineet ovat kulkeutuneet pellolle kaupungista kuskattujen jätekasojen mukana. Huomasin, että vanhoja esineitä voi käyttää myös taideteoksissa, mitään suurempaa arvoa niihin (esimerkiksi rikkoutuneiden liitupiippujen palasiin) ei tavallisesti liity. Turku on kaavoittanut pellolle uudisrakennusten paikkoja välittämättä pellon historialliesta arvosta.
Vuonna 2003 muutin Lausteen betonilähiön yksiööni ja aloin kirjoittamaan Turun historiasta omakustannesarjaa. 2010 jälkeen kirjoitin julkaisuja Kauhavan ja Etelä-Pohjanmaan kulttuurista ja historiasta. Näkmyksen ihmisenä olemisesta ja yhteiskunnasta syveni entisestään.
Kun katselee Etelä-Pohjanmaalla maan pintaa ja kaivaa maahan kuopan, ei löydä tavallissti mitään muuta kuin merenpohjaa. Seudun keskuspaikka ”Seinäjoen kaupunki” on perustettu Ilmajoen syrjäkyään 1960.
Suomalais-nationalistiset valtapelurit hävittivät ennen Suomen itsenäistymistä Vaasan alueen Korsholman muinaismuistot levittämällä ne sorana maanteille, koska Korsholma oli toiminut vuosisadat Vesterbottenin (Ruotsin kruunun) hallintokeskuksena (siis suomalaisten valtaaman alueen puolella). Samanlaisia rajanveto-ongemia on joka sivulla Suomen nykyistä rajalinjaa. Suomi on myytti.
Esimerkiksi Viipuri kuuluu natiinalististen rajanvetokriteerien mukaan arvioituna ilman muuta Venäjälle. Viipurista on löydetty äskettäin arkeologisissa kaivauksissa Turkuakin (tarkoitan ruotsalaista paikkaa nimeltä Åbo) vanhempi 1270-luvun puutalokorttelisto. Viipurin alkuperöinen nimi on Vyborg (novgorodilaisen ruhtinaan pojan mukaan), ei Viborg. Viipuri onentisen Suomn vanhin kaupunki, Turku ei ole vanhin kaupunkimme.
Suomenruotsalaisen kultuurin yhdessä valtakeskuksessa Porvoossa minulle kerrottin Porvoon kuva – käsikirjoitukseni tuhoutuneen nationalistis-suomalaisen sanomalehti Uusimaan (taustalla Johannes Linnankoski) omistamassa kirjapainossa. Tekemäni aineisto kuitenkin löytyi ja kirja painettiin.
Porvoossa on hyödynnetty piirtämiäni kuvia eri yhteydessä. Myös Turun kuuluisin historioitsija C. J. Gardberg halusi käyttää Porvoo-piirroksiani uudessa historiateoksessa Porvoon kaupungin historia 1 (1996).
Turussa paikalliset lehdet julkaisivat Turun historiakirjaistani muutaman jutun. Etelä-Pohjanmaan Kauhavalla ja Seinäjoella (Ilkka) vaiettiin omakustanteistani kokonaan. Muutamissa niissä veikkasin kirkon, puolueen ja Suomen loppua.
Seinäjokilais-keskustalaisen llkan mielestä eteläpohjalaiset ovat olleet nuijasodasta saakka aidompia ihmisiä kuin muut suomalaiset. Härmänmaan häjyt (puukkojunkkarit) ja Lapuan mustapaitafasistit (lapuankiike) mukaan lukien.
Kirjoitin seinäjokilaiseen Ilkkaan kirjoituksen ”Tämä on murhaajien maakunta” (Ilkka, 5.4.2012). Heti kirjoitukseni alussa manitsin, että ”Lakeuden komiat kehuu itseään lausahtamalla ’Ei me pohjalaasekkaan täyrellisiä olla, meiltä puuttuu heikkouret'”.
Utilistisen maa- ja mesätalouden sekä porvarillis-kapitalistisen yrittäjyyden pohjalle rakennettu valkoisen vallan nationalistinen Kauhava on ihmisen luontohteydestä vieraannuttamisen keskitysleiri. Kansainvälisen lintujensuojelualueen läpi toteutettava tiehanke tekee Kauhavasta myös kansainvälisesti tunnetun ympärsiönsuojeluvihollisen. Onneksi kasarmi-Kauhavan historia lakeuden lentomelukeskuksena päättyi äskettäin.
Kauhavalaisille on kuitenkin kova työ päästä irti kalussismin ihailemiseen liittyvästä taipumuksesta kurinalaisen fasismiin. Vapauksia sallivaa irrottelua on seudulla vain nimeksi. Lapuanliikkeen jatkotarina on tämän päivän uuskauhavalais-körttiäinen perussuomalaisuusliike.
Myös Turku on tuppukylä. Sanomalehti Turkulainen otsikoi 13.5.1998 ”Kaupungintalosta herhiläispesä, Paason muutto sotki koko kolmannen kerroksen”. Kohu johtui sitä, että työpisteekseni määrätiin Turun taudin pääkallonpaikka, keskusvirasto.
Sieltä minut siirettiin muutaman vuoden jälkeen entisen vesilaitoksen häpeänurkkaan. Työhuoneeni alapuolelle oli rakennettu Turun tautisimman lautakunnan (krl) kännäämis- ja saunomispesä. Sinne pääsi kokushuonen reunalta kierreportaan kautta putoutumalla.
Mikä menneisyys?
Menneisyys on ollut aina paljon arempi puheenaihe kuin nykyisyys ja tulevaisuus.
Nietzschen mukaan historiankirjoitus on satujen sepittelemistä. Historiateksti on samalla nationalistisen valtapelin tärkeimpiä työkaluja.
Myös taiteesta on tehty viimeksi vallankäytön lelu ja työkalu.
Esimerkiki Heikki Ylikangas on joutunut siksi historiantutkijana vainon kohteeksi. Syy tähän on ollut se, että hän on arvostellut nationalistista historiankirjoitusta. Hänen mielestään historiantekstin tulee kuvata ainoastaan ”tosiasioita”, ei kuvitelmia, ei väkinäisesti kooottuja höpötyksiä.
Mistä historiassa ja historian kirjoittamisessa on perimmältään kyse? Mikä on historia-ajatteluun ja -kirjoittamiseen liittyvän pohdinnan alkuperä?
Ihmislaji on tehnyt virheen kuvitellessan eri eläinlajien käyttäytymisen oman olemisensa pohjalta. Kuitenkin esimerkiksi käärme tai susi ei ole sen pahempi olento kuin muut eläimet.
Eläimiä ja ihmisiä ei pidä luokitella esimerkiksi pahoiksi ja hyviksi tai yksinkertaisiksi ja viisaiksi.
Elänlajit ja yksilöt toimivat ilman suhdetta kulttuuriseen ”olemiseen”. Jokainen meistä (eläimet ja ihmiset) on ”olioina ja olemisena” oma avaruuden ja luonnon lapsensa. Ajatus maailman kollektiivisesta ja/tai totaalisesta haltuunotosta on luonnotonta. Maalman kaaoksellisuus on luonnollista ja jatkuvaa.
Tähän asti harjoitettu historianfilosofia on kuitenkin ollut yritys ottaa maailma hallintaan. Siis tietää (tieto ja tosi) mitä ja miksi on jotain tapahtunut. Se on ollut erehdys sillä kaikki vetävät täällä ”omasta narusta”. Mitään yhtä yhteistä ”totuutta” ei voi olla olemassa.
Ajatteleminen on (toisin kuin filosofia) ”olemista itselle”, antautumista maailmassaloon pyrkimättä tietämään. Filosofia on yleistä ja yhteiskunnalliseen vallankäyttöön liittyvää, ajatteleminen on henkilökohtaista. ”Itselle olemisessa” pekästään aistitaan ja ajatellaan, ei filosofoida ”tajunnan ja toden välisellä maastolla”. Tämä on omaksumani eksistentialistisen näkemyksen perusta.
Olin liittynyt teininä rauhanliikkeeseen, mutta jouduin armeijaan. Kirjoitin 1970, että nuoruuteni kauniit muistot ovat ”minun itseni minuna elettyä” aikaa ja että ”ole itsesi” ja että ”eläkööt haaveet”. Jos muuttuisin toisenlaiseksi, en voisi enää kokea niitä herkkiä tuntoja, joita olin kokenut lapsena ja teininä (varsinkin linturarrastksessa). Kuitenkin yhteiskunta vieraannutti minut monessa kohtaa alkuperustastani ja jouduin taiteilemaan löytääkseni taas oman itseni.
Tärkeintä on ”oleminen itselle” ja se, että pysyy aina omana itsenä. Muitten kautta oleminen ja toimiminen johtaa massaksi muuttumiseen ja hävittää vapaat yksilöt.
Myös historia kiinosti minua jo teininä.
Historiankirjoitus on tuomittu epäonnistumaan, kun se perustuu rationaaliseen filosofointiin periaatteella ”tieto on valtaa”. ”Menneisyydestä tietäminen” hajoaa siinäpirstaleiksi yhteisöllisen kulttuurin ja myytistön voimasta.
”Totuus” jo olleesta on harha. Samoin ”totuus” nykyhetkestä. Nyt on vain ”olemista itselle” nykyisessä. Tulevaisus pysyy aina arvoituksena. Totuudesta puhuminen on mieletön ajatus, Voiko historiaa olla edes olemassa?
Jos viisi taiteilijaa maalaa naismallista mutokuvan, jokainen taiteilija maalaa naisen kasvot eri värillä. Yksi punaisella, toinen vihreällä ja kolmas keltaisella, ”Totuuksia” naismallin kasvoista on yhtä monta kuin on maalauksen tekijöillä ja kuvan katsojilla on elämyksiä ja ajatuksia.
Historiankirjoitus on joka kerta ennalta epäonnistumaan tuomittu yritys ymmärtää ja todistaa menneyttä. Koska ajatus löytää selitys sille kuinka maailma toimii on mieletön, historiankirjoitus on turhaa.
Termi ”kulttuuri” on määritelty eri näkökulmissa kymmenillä eri tavoilla. Yleisesti kulttuurilla viitataan kasvatuksen yhteydessä opittuun ja uusille sukupolville siirrettävään ”hengen perintöön”.
Paha valistususko
Michel Foucault ja monet muut ajattelijat ovat tarjonneet hyviä vinkkejä tarkastella nykyistä länsimaista yhteiskuntaa ja demokratiaa uuden typpisistä näkökulmista käsin. Sinä meille tyrkytetty valkoinen alkaa näyttää mustalta.
Euroopan tulevaisuus on musta (Joseph Stiglitz). Niin on luultavasti Suomenkin tulevaisuus.
Ranskan suureen vallankumoukseen ja valistusaatteeseen sisältyi uskomus siihen, että vaihtamalla yksinvaltius kansalaisvaltaan yhteiskunta muuttui paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.
Ajateltiin, että väkivallan käyttökin voidaan lopettaa korvaamalla se valvomisella, pahojen tekojen tieteellisellä tutkimisella, rikoksentekijän pehmokohtelulla ja vapauden ristämisellä (vankila).
Uskottiin, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Uskottiin ihmiseen ja edistykseen. Uskottiin tietämiseen ja asioiden hallitsemiseen.
Uskottiin, että luonnontieteen kehitys auttaa ihmistä selviämään toimeentulosta entistä paremin. Kaikki alkoi koneellistua. Koneesta ja tehtaasta tehtiin suurimman palvonnan kohde, koneihailu ja -ajattelu synnytti ”modernin myytin”.
Hyvään tähdännyt alkoi kuitenkin tuottaa pahaa. Uusissa sodissa paljastui uusi itsetuhoisuus ja massojen teollinen murskaaminen. Jopa kokonaisen ”pahan kansan” hävitäminen sukupuuttoon.
Moderni salamasota on päivittäistä ja kohdituu siviiliväestöön. Toisinajattelua vainotaan ja kaupunkisotaa laajennetaan. Länsivallat käy parhaillaan prhaillaan sotaa islamilasuuden laajentumista vastaan.
Maahanmuuttavirtoja ohjataan ja lokitellaan ja rekisteröidään tulomaissa. Ja pakotetaan vaihtamaan kasvonsa esimerkiksi sinvakoiseen naamariin.
Massavalistamisen ja -sivistämisen jälkeen siviilielämä vaihtui sotatilaksi. Uusi yhteiskuntakäytäntö, nionalistinen valtiolaitos otti käyttöön samoja kovia keinoja joita on käytetty kautta aikojen. Niistä julmin on oikeus pakottaa tappamaan toinen ihminen eliitin toteuttaman kattorakenteellisen valtapelin hyväksi.
Luodussa uudessa ”paremmassa” yhteiskunnassa näkyy elementtejä kuten: uskominen, kuvitteleminen, rajaaminen, vartioiminen, kieltäminen,vapauden riistäminen, sitouttaminen, sopeuttaminen, pakottaminen, positiivistaminen, tasapainottaminen, tulosvastuutaminen, tuottavusloikkauttaminen, rikolliseksi tekeminen, rankaiseminen, henkinen ja fyysinen väkivalta ja tuhoaminen.
Kuvitelma alunperin hyvästä, jumaluuden kaltaisesta ihmisestä (Jmalan kuvasta) on haitunut ruudin hajuna ja veren tuksuna ilmaan. Ihminen onkin raaka eläin.
Yhteiskunta- ja kaupunkikone
Järki synnytti koneen. Ja siitä lakoi koko kulttuurimme lopullinen tuhoutuminen.
Kone on kylmä ja eloton ase. Ihminen on sitävasoin elävä ajatteleva harkitseva hermeneuttinen olento.
Kone ei koe mitään eikä sillä ole olemiseen liittyvää ominaisuutta.
Ainoastaan ihminen voi tuntea ”itselleen olemista”.
Vanha lankapuhelin sitoutti paikkaan. Kännykkä yleistää paikattomuuden tunnetta ihmisissä.
Maapallon valtioiden pilviin kohonnut velka (rahasumma) panee valtot teettämään kikki koneilla. Sen jälkeen kun robotit tekevät kaiken muka ”viisaimmin kuin ihminen itse” ihminen voidaan lopettaa.
Kun olemattomuus on täydellistä ei tarvita mitään eikä ketään.
Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Se on syntynyt elollisen luonnon äärettömän pitkän ja monimutkaisen evoluutiotien mukaisesti. Sitävastoin koneessa kaikki ei liity kaikkeen.
Kone on irrallisten fragmenttien keinotekoiseen yhten kytkemiseen perustuva kokonaisuus.
Jos ihmisen joku toimintoelin kuten maksa vaurioituu pahoin maksan tervehdyttäminen voi olla mahdotonta ja lopputulos on kuolema. Sitävastoin jos koneen moottorissa rikkoutuu osa se voidaan vaihtaa uuteen ja sen jälkeen auto liikkuu kuten aikasemmin.
Ihmisen ja koneen välisessä vuorovakutuksessa toisilla yksilöillä on taipumus luoda ”läheinen konesuhde”, toiset taas tuntevat tunnetta että heidän ”kemiansa” ei toimi koneen suhteen. Toiset palvovat konetta, toiset tuntevat inhoamista ja pelkoa konesuhteessa.
Kyseinen suhde (aistillinen vuorovaikutus) on ehkä ollut kreikkaisen idealähde kun he loivat ajatuksen varoittaa ihmistä koneiden ja teknisten vempaiminen käytöstä. Kun teollinen tavaratuotanto puhkesi täyteen kukkaansa 1800-luvulla, käynnistynyt tekninen ja yhteiskunnallinen muutosposessi synnytti Marxissa ajatuksia koneellistumisen laajenemisen ja syvenemisen aiheuttamista psykologisista ja sosiaalisista seurauksista. Marxin ajatus ”vieraantuminen” (Entfremdung) iittyy tähän. Jos Marx eläisi nyt 2000-luvulla, hän lasuisi samasta aiheesta syventäviä ajaukia. Jean Paul Sartre luki paljon Marxin tekstejä ja Sartre pilkkasi tiedeuskoa ja koneita. Sartren mukaan ihmiset ovat helposti niin hölmöjä, että kuvittelavat maailman olevan järjestyksessä kun ensimmäinen raitiovaunu lähtee joka aamu minuutilleen samaan kellonaikaan.
Kehittelin jo ainakin 1980-luvulta lähtien ajattelua ”kaupunkikoneesta”. Käsitykseni yhteiskunnan (valta) ja aluerakenteen (valta) konemaisista piirteistä (kone ja valta) vahvistui Turun kuntaorgaanin sunnittelutyössäni 1984-2010. Koko kaupungin kaava ”yleiskaava” (kaava viittaa kaavioon, maliin), johon virkani alunperin liittyi, laaditaan matematiikan ja edistysuskon pohjalta.
Yleiskaava muistuttaa suunnitemana ja aluerakenteena koneen rakennetta, Sinä on analyyttisesti erilliset lohkot asumiselle, tehtaille, liikkumiselle, kuluttamiselle ja muille funktioille. Samaan aikaan paikallinen yhteisknta on lohkottu keskushallintoon, sosiaali- ja terveysvirastoon, kaavoitusosastoon jne.
Yleiskaavan mukaan tai ilman sitä rakennettu ympäristö (toteutus) kuten kokonainen kaupunkialue on ”kirja” josta voi lukea yhteiskunnan kulloisetkin ihanteet ja mutokset. Tuon vertailun avulla paljastuu koneellistumisen laajentuminen ja samaan aikaan tapahtunut kasvu-unelmien tyrehtyminen. Siiä paljastuu myös edistysuskon romuttuminen (toistuvasti ylimitoitetut kaavat).
Esimerkiksi lähipalvelujen mitoittamisesta on luovuttu viimeksi kokonaan, ensin ne oli kävellen saavutettavissa, nykyisin niitä ei saa vain kaukaa omalla autolla. Samaan aikaan käydään propagandasotaa autoilun vähentämiseksi (ympäristökriisi). Yhteiskuntamme ristiriitaisuudet ja epäonnistumiset näkyvät yleiskaavoista ja rakennetuista kaupunkialueista erittäin hyvin. Koska homeongelmakin (rakennksen suunnittelu ja rakentaminen) on ratkaisematta, kriisimerkkien puhkeaminen on jatkuvaa.
Olen kirjoittanut tähän liityvistä yksityiskohdista esimerkiksi kirjoituksen ”Aluesuunnittelun lähtökohdat, ulottuvuudet ja vaikutukset” (Laitinen – Nyqvist – Paaso, Poliisiopiston oppikirjasarja 4/94, 1994, kirjoitukseni alkaa sivulta 56).
Keskustelu sosaalivaltion kriisistä käynnistyi Euroopassa 1970-luvulla. Puhe ”turvavaltiosta” ja ”kansankodista” on vaihtunut äskerttäin keskuteluun ”osallistuvasta sosiaaliturvasta”. Sen perusta on valtiontaloudessa, ei yleisinhimillisessä yhteiskunnan tarkastelussa, johon iältuu eksistentialistinen ”oleminen itselleen”.
Samaan aikaan myös seksuaalisuus on kohonnut taiteen ja monien muiden perinteisesti yksityisyyteen liittyvien alueiden rinnalle myös valtapelivälineenä. Michel Foucaultin teos Seksuaalisuuden historia (alkuperäisteos 1976, suomennos 1998) valaisee tätä ogelmaa.
Puhe tietoyhteiskunnasta on propagandaa, koska ihminen on, toisin kuin raudasta ja muovista tehty kone, ymmärtävä luonnonmukainen olento. Tietokoneen, tuon ”uusimman kullatun vasikan” keksimisen ja käytäntöön soveltamisen jälkeen konellistumiskehitys on tullut vaiheeseen,jossa konepeli on kääntynyt ihmistä vastaan.
Tähän ilmiöön liittyvä Frankenstein-tarina tunnetaan Marxin Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista (1844, kutsuttu usein ”Pariisin käsikirjoituksiksi”). Kysessä on kertomus ihmisestä, joka vieraantuu omasta olemuksestaan ja huomaa, että hänen itsensä tuottama maailma kääntyy häntä vastaan vieraana.
Robotti- ja tietokonesysteemi ei iske sattumassa yhdessä ja samassa veneessä ja hetkellä taksin kuin luonto (ympäristöriisi, ilmastonmuutos, otsoniaukko jne.). Ettekö osaa nähdä, että valtaisa helvetillinen hirviö seisoo edessämme kita levällään. Jokainen askel ja hetki vie meitä kohti sitä.
Rakennustaiteen uusimman tyylin nimi on ”CAD”. Postmodernistinen ”CAD-tyyli” istuu täydellisesti nykyhetkeen. Ristiriitaisuus ja kaaoksellisuus näky nyt kaikessa. ”Musta valu” on ”tositarina”.
Yhteiskuntakoneemme kapitalistinen yksityissektori on kaapannut roboteilla ja tietokoneilla itselleen julkisen sektorin tehtävät, valvoo meitä ja tekee meistä rekistereitä ja rankaisee meitä kännykkälaskun maksamatta jättämisestä ulosottouhkauksilla.
Kun julkinen vallankäyttö on lopetettu eikä uutta yhteiskuntasopimusta ole tehty, lopputulos on kaaos. Kaikkialla kuuluu paksulompakkoisen porvarin nauru ja köyhien itku.
Tämä ”näkyvä pimeys” ei voi muuta kuin pistää myrkkyhampaalla itse itseään. Ihminen on palaamassa takaisin luontoon ja avaruuteen. Konemaailma on räjähtämäässä omiin käsiin.
Olen juotunut kokemaan tämän kaiken henkilökohtaisesti.
Se tapahtui 1980-luvun lopulla Turun tautina tunnetuun ilmiöön törmätessäni. Taudissa yhteiskunnaliseen hyvään tähtäävä toiminta tuottaa pahaa ja suuttumusta.
Turun taudin hierarkiassa alemmat konepäälliköt tottelevat ylimpien konepäällikköjen käskyjä työntekijöiden rankaisemiseksi välittämättä inhimillisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja valtakunnan lainsäädännöstä.
Turulla on oma paikalinen ”laki”. Välillä sen nimi on ”kuri”, välillä ”joustava menettely”, välillä ”hyvä veli”. Ja aina se kirvelee kumin pujettua (tämä Turun kaupungnhallituksen kokoksessa kuulemani tarinan mukaan).
Olen tullut nykyiseen ”vuoristomaisemaani” (katso omakustanteeni IKKUNA, 2012, ISBN 978-952-67631-4-9) vasta sen jälkeen, kun pääsin irti tuosta helvetistä tänne erämaan rauhaan.
Nyt minut herättää aamuisin maakotkan kiljaisu. Sen jälkeen maalaan ja kirjoitan mitä minua huvittaa. ”Olen itselleni”, en organisaatiolle, en valtiolle.
Valitse sinäkin luonto. Uusi elämä alkaa sillä hetkellä kun autokoneesi pamahtaa rikki.
Tuuli pauhaa ja tuksu vaan – lauluasi kuunnellaan ja tuoksustasi nautitaan.
Yhteiskuntakoneessa ”rauhan aika” onkin ”sotatila”. Erehdyin kun kuvittelin aikaisemmin jotain kaunista.
Mutta minun ei ollut pakko sitoutua pahuteen ja vääryyteen. Kieltäydyin ja sai yhteiskuntakoepaskalta ruoskaniskuja selkääni.
Hegeliläinen ”henkiusko” tekee meistä orjan. Meistä jokaisen tulee pitää siksi jalat tiukasti maassa ja tehdä omat yksilölliset ratkaisut.
Eläköön vapaiden yksilöiden sosialistiset yhteisöt! Maailma on yksilö minä.
Eläköön Marxin porvarivihamielinen ja kurjalistokeskeinen (työläisjoukot) sekä Sartren yksilökeskeinen kaikkia sorrettuja puolustava ajattelu ja arvomaailma (itselleen oleminen).
Uusi teksnis-teollisen ajan ihminen tuotettiin valistuksen vallankumouksen tuottamassa uudessa yhteiskuntakoneessa. Yksilö menetti vapautensa, vieraantui itsestään, muuttui tavaraksi ja kuluttajaksi.
Eliitin mielstä paras ihmismassa on vieläkin enemmän kuin nyt massa.
Uusi yhteiskuntasysteemi osoittautui teoreettisissa lähtökohdissaan ja käytännössä epäonnistuneeksi.
Sartren eksistentialistinen ajatelu, yksilön ”oleminen itselle” sekä tavoitteiden itsenäinen asettaminen ja omien yksilöllisten ratkaisujen tekeminen merkitsee taistelua modrnia yhteiskuntakonetta vastaan.
Eäköön anarkia,
paiskatkaa Nokianne kiveen!
Kaikki on aloitettava taas alusta.
Puolalainen sosiologi Zygmunt Bauman on sanonut, että – – KULTTUURI – keinotekoisen järjestelmän luomiseksi nähty vaiva – perustuu enimmäkseen EROTTAMISEEN, loitontamiseen, rajoittamiseen – – eristämiseen – –” (Sosiologinen ajattelu, 2004, sivulla 185).
Hallituspuolue Perussuomalaisten arvot sekä ajattelu- ja toimintatapa ja valtapeli on tämän mukainen. Luovuus ja erilaisuus on perushölmöille uhka.
Nationalistisessa valtiossa opetetaan ottamaan totena mielikuvituksellisuus. Nationalismi ja kulttuuri ovat keinotekoisia maleja. Kansakunta luodaan kulttuurimyllyssä kuvitteellisuudella. YHTENÄISTÄ KANSAKUNTAA ei voi olla edes olemassa. Valtiota yläpidetään mielkuvituksella ja valheilla.
Ja kun kansa alkaa uskoa ”satuja totena”, lopputulos on hölynpölyhistoria ja uusi verinen sota.
Kulttuuriominaisuus erottaa ihmislajin muista ELÄIMISTÄ eniten. Ihmiskulttuuriin sisältyvä MYYTTI tarkoittaa uskomuksellista tarinaa (satua), myyttien kokonaisuutta kutsutaan MYTOLOGIAKSI. Ihminen on mytolognen eläin (Michel Tournier).
Baumanin mukaan ”NATIONALISMISSA on kyse aina ASSIMILAATIOSTA (yhtäläistämisestä, tämä lisäys on Jukka Paason) sillä kansakunta – – täytyy ensin luoda haalimalla – – pirstaleinen VÄESTÖ KANSALLISISTA erityispiirteistä kertovan MYYTIN ja KUVASTON ympärille.” (mainitun teoksen sivulla 216).
Maahanmuuttajien virallinen ”NATIONALISTISEEN SAMUUTEEN PAKOTTAVA INTEGROINTIPOLITIIKKA” on ”INHIMILLISEN MONIKULTTUURISUUSPOLITIIKAN” vastakohta. Jälkimäisessä on kyse ERILASUUDEN ja ”ITSELLEEN OLEMISEN” sallivasta valtapolitiikasta.
”VALTIO ja KANSAKUNTA saatetaan sekoitetaan keskenään mutta ne ovat kuitenkin aivan eri asioita – – ” (manitun teoksen sivulla 201). ” – – ei ole olemassa valtiota ilman TIETTYÄ ALUETTA, jota pitää koossa VALTAKESKUS – – jos lakeja ei noudateta valtion velvollisuus on RANGAISTA RIKOLLISIA – – heidät PAKOTETAAN TOTTELEMAAN – – VALTIO vaatii itselleen yksinoikeuden turvautua PAKKOVALTAAN (oikiden käyttää ASEITA – – ). (mainitun teoksen sivulla 201).
Valtion tahdon noudattamatta jättäminen (on) RANGAISTAVA TEKO – – ” (mainitun teoksen sivulla 211). KANSALAISENA OLEMINEN tarkoittaa – – mahdollisutta VAIKUTTAA valtion toimintaan ja OSALLISTUA – – ”lain ja järjestyksen” määrittelemiseen ja toteuttamiseen – – törmäämme jälleen VALTION KAHDEN TEHTÄVÄN,
MAHDOLLISUUKSIEN LUOMISEN SEKÄ ALISTAMISEN väliseen KIISTAAN – – ” (manitun teoksen sivulla 205).
Siis tarjota vapauksia ja pakottaa samalla iskulla johonkin. Siis jos haluat seksiä niin saat mutta pakko sinun on maata kanssani.
Tämän kuvaksen mukaista syteemiä kutsutaan demokratiaksi. Ja jos systeemi toimii ihmisille ylimonimutkaisella ja käsittämättömällä tavalla myöskään siinä ei voi olla kysymys demkratiasta. Miksi tällaista ”hämärän demokratiamallia” pitäisi soveltaa esimerkiksi Venäjällä?
Teemu Mäen maalauksisssa värit räjähtävät päälle samalla tavalla kuin ”demokratiassamme”. Hänen väitöskirjansa Näkyvä pimeys (Esseitä taiteesta filosofiasta ja politiikasta, 2005) on otsikoitu osuvasti ajan hermolta.
Yhteiskunnalliset ongelmat pahentuvat ja sodat tulevat alati verisemmiksi. Viimeisten yksilövapauksien tuhoaminen kiihtyy. Kaikki on kaaosta.
Kun Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahasto myönsi äskettäin vierasperäisten” (siis ulkomaalaisten) lasten ja nuorten suomalais-nationalistiseen paikallisyhteisöön (jopa kuntaorgaanin sivukyläyhteisöön?) kotouttamiseen isoimman apurahan rahastokoneen pelaajat pljastivat ymmärtämättömyytensä kulttuurin peruskysymyksistä (Keskustapuolueen Ilkka, 18.5.2015).
Valta valaa ihmistä valtapeliinsä alamaismassaa mutta yksilölliseen vapauteen ja omatoimsuuteen pyrkiminen on jo noussut vastarintaan.
Kyllä islamistin pitää saada muitakin vapauksia kuin vain sisustaa kotinsa oman kulttuurinsa hengessä. Pitää saaada olla itselleen myös esimerkiksi kulttuurisessa kielessä, arabimaissa opitussa puheessa välittämättä mitään eteleäpohjalaismurteella puhumisesta. Muukalaisia vuosisadat vierastanut eteläpohjalais-natinalistis-regionalistinen valta valjastaa tässä toisten ihmisten tekoja päästäkseen omiin oamhyväisiin tavoitteisiinsa.
Miksi joku haluaisi muuttua omasta itsestä eteäpohjalaisen kunnan somalitastaiseksi lakeuden murretta murtavaksi syrkäkyläläiseksi? Ei ihminen le laatikko mink voi kääntää kuteen kulttuuriasentoon. Jo joku niin kuitenkin ajattelee hän syyllistyy henkiseen väkivaltaan.
Kauhava?
Tapahtumien kulku ”historia” etenee kulttuurin ja myyttien pohjalta, toiseksi tuo kulku tapahtuu yllättävin kääntein ilman ”säännönmukaisuuksia”.
Kauhavan lentosotakoulun lopettaminen ja sotilaslentokentän hiljeneminen on hyvä esimerkki siitä kuinka sitkesti paikan vanha kultuuri jatkaa ”korvien välissä” senkin jälkeen kun losuhteet ovat muuttnet täysin.
Lentokenttätoiminnan päättymisestä aiheutuut hiljaisuus häiritsee nyt paikkakunnan väestöä paljon enemmän kun viimksi kuultu sotilaskoneiden melu (se oli viimeksi melutasoltaan humattavasti korkeampi kuin laki sallii, melu aiheutui moderneista sotilassuihkukoneista, kaarmin alkuaikoina oli pienet hiljaiset ropelikoneet).
1920-luvulla perstettu sotilaslentokenttä synnytti Kauhavalla orjamoraalisen isänmaallis-militaristisen kulttuurin ja vapaaehtoisen maanpuolustustyön harrastamisen. Kentän toivotaan sälyvän jatkossakin ilmailualan käytössä, mieluiten sotilaallisuuteen liittyvänä.
Jos kentän aleelle nousisi uusia suuria teollisuushalleja se satuisi väestössä moniin kipeäasti vaikka muutos toisi kuntaan uusia työpaikkoja.
Saksan yhdistäminen johti pitkään jatkuneen vaientamisen päätymiseen ja elävästi ”entisen sotlaslentokenttätoiminnan palauttamisen”.
Länsimainen teollinen kulttuuri on rakentunut väkevän modernin edistysuskon varaan. Kulttuurimme on kuitenkin valunut kriisiin ja näyttää siltä, että uudet suuret kulttuurivoimat valtaavat johtoasemaan maapallolla.
Historian kirjoittaminen johtaa moniin erilaisiin näkemyksiin samoista tapahtumista ja kohteesta.
Koska ne ovat kaikki kuvittelisia kertomuksia ne ovat kaikki yhtä oikeutettuja. Valta pyrkii kuitenkn luokittelemaan historitulkinnat oikeiksi ja vääriksi.
Historiankirjoitukseen vaikuttaa eniten kirjoittajan ihmisenä oleminen. Minä on koko maailma, hyvin subjektiivinen.
”Toisen kautta oleminen” sekä ”oleminen itselleen” johtavat kahteen erilaiseen käisitykseen historiasta. Jos esimerkiksi kirjoittaa oman perheen historiaa yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa tai täyin yksin (omin päin) tulee luoneeksi kaksi hyvin erilaista historiatekstiä.
Eräään tutkimuksen mukaan suomalaisen ja ruotsalaisen ryhmän tekemä elokuva saman käsikirjoituksen pohjalta tuottaa kaksi hyvin erilaista tarinaa, tämän taustalla on kulttuuriero (katso Abacus vuosikirja 2, 1980, Frode Stromnes, Ajattelun arkkitehtuuri, sivulla 20).
Yhteisöllisesti (organisaatiovallan yhteisö) ja isänmaallisesti suuntaunut histiankirjoittaja kirjoittaa historiaa nationalistisen ennakkokäsityksen pohjalta. Hän vahvistaa historiatekstillään tahallaan kansallista identieteettiä mutta ei tunnusta sitä kinä.
Esimerkiksi vuosiluku 1229 jKr. Turun kaupungin perustamivuotena liittyy natonalistisille valtapelureille rakkaaseen identiteetin ylläpitämiseen ja vahvitamiseen. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen kaupunkilaitoksen, kuntorgaanin eli Turun perustamisen kanssa.
Åbo perustettiin vasta noin 1300 jKr. (ensimmäinen raati jne.).
Turuntautinen valtaeliitti ei tahdo korjata kyeistä virhettä vaikka uusin rakennustutkimus ja arkeologinen kaivaustyö on todistanut kyseisen vuosiluvun vääräksi Turun perustamisvuodeksi. Turku on noin sata vuotta nuorempi.
Yhteisöllisesti mutta ei nationalismiyhteisöllisesti suuntautunut historainkiroittaja pyrkii korostamaan kirjoituksellaan puhtaasti ”kovia faktoja”. Mutta hänkin erehtyy kirjoittamaan kuvitteeliselta pohjalta sillä menneisyydestä ei voi tietää ekä kertoa ikinä mitään täysin varmaa.
On syytä myös kysyä: onko historiankirjoituksessa mitään mieltä? Kaikessa (myös jo tapahtuneessa) voi olla perimmältään kyse pelkästä ”valumisesta”.
Historiankirjoittajan pahin erehdys on väittää tietävänsä varmasti mitä ja miksi jotain on tapahtunut ja on tulossa tapahtumaan.
Tähän erehdykseen kompastui myös Karl Marx.
Tuevaisuuteen suuntaumnen on kuitenkin aina aiheellista vaikka ei uskoisi edistyksen voimaan. Kommunististen futuristitaiteilijoiden näyyillä ja 1970-luvun Neuvostoliiton kehitsyoptimismilla on ollut iso merkitys.
Nykyinen 1980-luvulla käynnistynyt porvarillis-kapitalistinen yhteikunnallinen valtapeli on tukkinut suut vaihtoehdoilta. Elämästä on tullut vaihtoehdoton pakkomarssi.
Yhteiskunta kiitää eteenpäin samoilla vaihtoehdottomuuden kiskilla kin juna, Ja markkinatalouden orkesteri säestää.
Kollektiiviset prosessit, koskien esimerkiksi väestöä, kieltä, kulttuuria ja myyttejä, tapahtuvat osaksi samantyppisten, osaksi erilaisten tehdenssien pohjalta. Edistysukoon ja luokitteluun pohjautuva historiankirjoitus kuvaa inhimillisiä prosesseja portaittain nousevana keityksenä (Hegel). Siinä alkeelinen keskiaika vaihtuu kehittyneeksi uudeksi ajaksi ja huipentuu lopksi ”taivaisiin”.
Siinä Euroopa keskellä sojatsevan Saksan heikko ja hajanainen pikkuvaltiokausi kulkee kohti isoja ja vanhvoja valtapelikokonaisuuksia. Unionin liittovaltioksi kohoaminen johtaa maailmanherruudesta kilpailemisen.
Kulttuuri tuottaa subjektit, ei päinvastoin. Saksa on ollut jo kolme kertaa (kaksi maalmansotaa ja Ukranan sota) eurooppalaisen kulttuurikehityksen kipuiste.
Raunioista ylös nousseen Saksan iskulause oli pitkään ”Leistung” eli ”suoritus”. Siinä jokaisen yksilön, perheen ja pienyhteisön tärkein tehtävä on ottaa joka päivä itsestää irti kakki uuden valtiokoneen hyväksi.
Saksa on ollut aina eräänlainen ”valtiotehokoneen mallimaa”. Yksilön luovaa neroutta muokataan siinä yhteisövallan ainesta.
Kodin, koulun ja työyhteisön mylly jauhaa ihmisyksilöistä kulttuurista bisnestavaraa. Sen jälkeen ykslö ei ole enää oma itsensä. Elämän tarkoitus on pelkkää raatamista yhteiskunnan hyväksi.
Yksilön ja yhteisön henkinen ja kulttuurinen uudistaminen ja uudistuminen jätetään sivuseikaksi.
Elämä ja yhteiskunta on kuitenkaan kone, jota täystyy rasvata alati. Kaikki muu on muka turhaa.
Futuristien ja kommunistien (ajattelijat ja luovat taiteilijat) vallankumousaatteen isoin arvo ja merkitys on tahdossa uudistua. Se puuttuu varsinkin uusliberalisteilta.
Olla täynnä intoa löytää jotain uutta ja henkisesti ravitsevampaa on uhohdettu.
Uusliberalismi teki kaikesta pelkkää bisneksen pyörittelyä. Hyöty otettiin irti heti eikä tulevaisuuteen uskallettu edes kurkistaa.
Suomenkin ongelmat on pyritty ratkaisemaan tältä pohjalta. Mutta yhteiskuntakoneen aiheutamat ongelmat eivä voi ratketa tuolta pohjalta.
Perintenen saksalainen kulttuuri elää väkevästi myös tämän päivän länsi- ja itätaustaisissa saksalaisissa.
Ukrainan sodan syttyminen paljasti sen, että näinhän se homma on toiminut tähän astisessa kulttuurissamme aina. Kyseiseinen kultuuritraditio on sai alkunsa jo hyvin kauan sitten.
Vuonna 1914 Saksassa perustetun” sodanpäämäärälikkeen” (Alldeutscher Verband) toiminta perustui germaanseen rotuideologiaan. Aatteen kannattajat pyrkivät läheiseen yhteyteen ”Pohjolan germaanisiin kansoihin, joiden väestö on säilyttänyt germaaniset rotuarvot parhaimmillaan”.
Saksan natsit eivät keksineet rotuoppeja. Kyseinen kulttuuri istutettiin Saksaan jo 1800-luvulla ja sitäkin aikaisemmin.
Luther oli jo vuosisatoja sitten innokas juutalaisvihaaja. Lutherin mukaan ”heidän synagoogansa ja koulunsa oli poltettava, heidän talonsa revittävä ja tuhottava – – ja heidät oli ijoitettava – – vajaan”. Luther tuli nyt lausuneeksi keskitysleirin syntysanat.
Hitlerin hävittyä toisen maailmansodan ennen sotaa natseihin liittynyt filosofi Martin Heidegger sanoi vunna 1966, että ”enää vain jumala voi meidät pelastaa”, kulttuuriamme ei voi pelastaa edes vapaa taide. Heidegger oli harrastanut ja opiskelut nuoruudessaan uskonasioita.
Monet saksalaiset ajattelijat ja kirjalijat (Habermas, Böll, Grass jne.) ovat sanoneet mielpiteensä Saksan kysymyksestä. Mutta siinä on ollut aina kyse pelkän kuuman perunan kädssä pyörittelystä. Littovaltion valtapelurit ovat katkaisseet kaikki kyseiset kierrokset ilmoittamalla lopulinen totuus asiassa, ”finlandisierungia myöten”.
Saksan historiaan on liittynyt jatkuva kansallistietoisuuden (Nationalbewusstsein) käsitteleminen ja uudistamiseen pyrkiminen.
1980-luvun puolivälissä käytiin Länsi-Saksassa nin kutsuttu ”historoitsijariita” (Historikerstreit). Siinä konservatiiviset valtapelurit esittivät väitten, että Saksan holokausti olisi ollut seuraus Stalinin toimeen panemista kansansmurhista (Fridemann Bedurftig, Lexikon Deutschland nach 1945, sivu 209, 1996). Toinen Saksaa käsittelavä kirja jota olen viimeksi lukenut on Die Deutschen im 20. jahrhundert, Ein hitorisches Lesebuch, jukzisuut C. Studt, 1999).
Seuraavassa vaiheessa Saksan uusin valtapeli laajeni Euroopan unionin ja liitovaltion esiasteen tasolle.
Kolmanneksi Saksa alkoi kilpailla liittolaistensa rinnalla uudestaan maapallon isojen valtapelikulttuurien kanssa maailmanherruudesta (alkuvaiheessa Ukrainan sota).
Kyseinen portaita ylöspäin eteneminen tapahtuu nousujen ja laskujen, välillä kaatumisen ja putomisen kautta. Saksa häviää kahteen otteeseen maailmansodan ja vajosi molemmilla kerroilla ensin kolektiiviseen masennuksen tilaan mutta jaksoi nousta ylös ja edetä kohti henkistä kollektiivista voimakkuutta.
Uuden nousun edellytyksenä on hävittyihin sotiin liittyvän sotasyyllistämisen torjuminen nuorissa. Kouluissa ei kerrottu siksi sodan jälkeen mitään hävitystä sodasta.
Dieter Bossmanin tekemän tutkimuksen mukaan 16-24 vuotiasista saksalaisnuorista lähes puolet ei tiennyt Hitleristä mitään. Vastausten mukaan Hitler olisi ollut hollantilainen taikotoisin Italiasta. Joidenkien nuorten mielestä Hitler oli Bissmarkin epäonnistunut kilpalija, Tai Adenauerin kannattaja. Erään tytön mukaan Hitler oli Saksan Liittiotasavallan Fuhrer.
Kun Saksan hirmuteoista alettiin kertomaan ensimmäisen kerran lehdissä 1970-luvun puolivälissä, se tehtiin sensaationhakuisesti ja bisnesmielessä. Kaiken lähtokohta oli se, ettei saksalaisessa kulttuurissa ole mitään vialla.
Kun puhutaan kokonaisen kansan omaksumasta kulttuurista puhe ”kollektiivissta freudpsykologiasta” on paikallaan. Saksalaiset psykoanalytikot Alexander ja Margarete Mitscherlich sovelsivat teoksessaan ”kykenemätömyys surun tuntemiseen” (Die Unfähigkeit zu trauen” freudilaista yksilöpykologiaa kokonaiseen kansaan selvitääkseen länsisaksalaisten hävityn sodan jälkeistä häpeää ja surua. Koska saksalaiset jättivät surutyön tekemisen väliin he eivät selviytyneet sodan haavoista.
Sielun kollektiivinen puhdistauminen on jätetty Saksassa tekemättä myös terrorismitradition kohdalla. Punainen ideologia on tukahdetettu Saksassa kaikissa mahdollisissa muodoissa (vrt. Suomen sisällissota 1918 ja sen jälkeinen kehitys). Ranskalainen eksistentialisti Sartre kävi tästkin syystä tapaamassa Bader-Meinhof (BM)-terroristeja saksalaisessa vankilassa.
Kommunistisen DDR:n kansalaiset olivat Hitlerin kukistaneen NL:n ystäviä ja pitivät itseään syttömänä natsien rikoksiin.
Saksan nykyinen liittokansleri Angela Merkel kasvoi DDR:ssä ja kävi ensimmäisen kerran Länsi-Saksassa vasta 32-vuotiaana. DDR:ssä hän oli kohonnut ”Freie Deutsche Jugnd” -järjestössä korkeaan asemaan. Hän oppi DDR:ssä puhumaan venäjää ja sai käydä Moskovassa. Merkelin idelogisesti uusi poliittinen ura alkoi Saksojen yhdistämisen aikoihin (1989-).
Venäjän johtaja Vladimir Putin on ollut DDR:ssä salaisen poliisin tehtävissä. Siinä missä Merkel osaa hyvin venäjää Putin osaa hyvin saksaa. Ukrinan sota on tässä suhteessa Merkelin ja Putinin välinen kädenvääntö. Koska sota alkoi länsivaltojen aktiivisuudesta, ainakin päältä päin tarkasteltuna unionin itälaajentumispolitiikasta, Ukrainan sotaa voidaan pitää ”surutyöttömän liittokansleri Merkelin sotana”.
Ukrainan sodassa on monia täysin samanlaisia elementtejä kuin aikaisemmissa idän ja lännen vastakohtaisuuksien kulttuurisissa ja myyttisissä purkauksissa. Kyse on historiallisesta jatkumosta.
Merkelin virittämä pommi voi räjähtää minä hetkenä tahansa.
Napoleonin ja Hitlerin hyökkäykset kohti itää ja Moskovaa on saanut jatkoksi ”Unionin Merkel-sotaretken”.
Yhteiskunnan palvominen jumallaisena oliona ja yksilönä sen orjaksi alistuminen johtaa jatkuvasti toistuviin sotiin.
Sama ikivanha Saksan valtiopaise on tulehtunut taas kerran ja siitä aiheutuu taas kerran uuden maailmansodan vaara.
Tämänkertaisessakin tulehduksessa on kyse samasta Ranskan suuren vallankumouksen helvetillisestä perinnöstä.
Katse pyrittiin kääntämään Turun kulttuurpääkaupunkivuonna 2011 Turun taudista. Koska surutyö jäi tässäkin tapauksessa tekemättä sen ikävät seuraukset voi arvata. Ongelma pahenee jatkossa.
Sodat johtuvat eniten vallitsevasta kulttuurista ja -myytistöstä. Siksi on virhe olla kertomatta lapsille ja nuorille käydystä väkivaltapelistä sodasta ja siihen liittyvistä taustoista.
Nuorten pitää myös saada arvoida kukin itse yksilöllisesti syllisyyttä ja/tai syyttämyyttä sotaan. Jos tähän ei anneta mahdollisuutta se johtaa vakaviin ongelmiin.
Kulttuurin ja myytistön uudistaminen tapahtuu käsittelemällä kulttuurista aiheutuvia ongelmia ja etsimällä luovasti keinoja uudistaa kulttuuria.
Länsisaksalaiset ovat tehneet pahan virheen jättäessää nuoret tietämättömäksi vanhasta saksalaisesta kulttuuritraditiosta ja antaneet nuortensa uudistua ”vapaasti tyhjän päältä” modernismin alastomia pitkospuita pitkin. Tämä on johtanut läntisen saksan nuorissa ylilyönteihin.
Itäisen saksan vanhemmat tekivät virheen kasvattaessaan pmat nuorensa natsirikoksiin syyttömiksi ja tekemällä sotaan syyllisiksi ainoastaan läntisen Saksan väestön.
Mutta jos uudistaa surutyön hengessä vanhaa kulttuuria ja uudistaa samaan aikaan myös vallitsevaa modernia kulttuuria tämäkään prosessi ei takaa hyvää tulevaisuutta. Myös modernista voi tulla vakava ongelma.
Taloudelliselle edisysukolle ja kasvupyrkimykselle annettiin sodan jälkeisessä Saksassa kaikki valta.
Konservatiivisen kulttuuriperinnön ja natsivallan raskas paino työnnettiin samaan aikaan takataskuun jälkikäteen toteutettavaa puhdistautumista varten. Tämä enteilee uusia ongelmia Saksalle.
Myös Suomen Härmänmaan ja Kauhavan väkivaltarikollisten eli puukkojunkkareiden tekoja pidetään takataskussa. Härmässähän järjesteään nykyisin suosittuja häjyilyjuhlia, joissa pahat teot on kuvataan hyvinä ja komeina asioina.
Saksassa alettiin puhua vuonna 1985 (40 vuoden sodan päättymisestä) ns. ”Vapautuksen päivästä” (Tag der Befreiung) eli natsivaltapeliin osallistumisen aiheuttaman syyllisyydetunteen unohtamisesta. Saksalaiset päättivät aloittaa kaikki henkiselläkin tasolla nollapisteestä.
Aika kummallinen tapaus, syyttömyyden tunnehan hipii uuden alkuun, ei pamahtamalla päälle yhdessä hetkessä.
Sodan voittaneissa valtioissa on vallinnuta samaan aikaan sankaruuden ja syyttömyyden tunne (Venäjä ja USA). Venäjällä juhlitaan tänä päivänäkin NL:n voittoa natsi-saksasta. Koska Saksan nykyinen liittokansleri Merkel on NL:n suojatin DDR:n lapsi syylistä toiseen maailmansotaan ei ole edes olemassa.
Lopputulokseksi tuli: kaikki osapuolet ovat hirmutekoihin syyttömiä. Tässä piilee Ukrainan sodan sytytyslanka.
Saksan ja Ranskan tähänastinen lähentyminen, valtakaksikon ”kohtaloiden yhteen liittäminen” unionissa on vaihtumassa jatkossa Saksan ja Ranskan väliseksi henkiseksi kulttuurisodaksi.
Kun kapitalistinen ja kommunistinen Saksa yhdistettiin Uudeksi uusliberalismin Saksaksi saksa aloitti uuden aikakaden vanhan saksalaisen kulttuurin pohjalta.
Entinen DDR pysyy homennakin sinnikkäästi läntisestä Saksasta irrallisena vaikka entiseen DDR-alueeseen panostetaan euroja pohjattomasti. Alueen vanha kulttuuriperinne elää monissa entisissä muodoissa. Nuoret ratkaisivat vallitsevan ongelman muuttamalla pois.
Unionin itälaajentaminen johti lännessä toivottuun ja suunniteltuun sotaan Ukrainassa. Tämä on täysin uuden suruttoman Saksan mukaista strategiaa. ’
27 unionivaltiolle luotiin yhteinen uhkakuva ja ryssäviha laajennettiin kaikkeen mahdolliseen. Näin valettiin perusta unioniarmeijan perustamiselle. Siitä seuraavaksi lyhyt matka liittovaltion perustamiseen.
Käyttöön otetiin myös uusia valtapelikoneita, taloussota ja nettisota. Sodankäynnin ja arjen väistä rajaa hämärrettiin puhumalla Ukrainan kriisistä, ei konkreettisesta sodankäynnistä.
Unioniriidat syvenivät (Kreikka ja muut kriisimaat kuten nykynen Suomi) ja Saksassa käynnistyi uusi sisäpoliittinen konflikti.
Rauha on myytti. Ihmisapinan arki on jakuvaa sodankäntiä. Urheilukin on sotavalmiuteen kiihottamista ennen varsinaista väkivaltaa.
Saksan kansalle mukamas vain hyvä tarkoittava kiltti ”Mama” (Merkel) paljastui perinteiseksi pahaksi ”Papaksi” (vrt. Bismarkin ja Hitlerin jälkensä jättämä kulttuuriperintö).
Työttömyys nousi 2020-2022 Saksassa hyvin korkealle. Punainen terrorismiaalto räjähti saksalaisene perinteenä taas. ”Saksan ihme” ja siihen sisältynyt ”Yksilölisten ja yhteisöllisten suoritusten ilo” vahtui 2000-luvun ”Saksan kauhuksi”.
”Uusin Rooma”, Euroopan unioni on alkanut hajota sisältä päin.
Perinteiset kansallisvaltiot hirttäytyivät kaksoisrooliinsa (jakomieitautinen kansallinen ja ylikansallinen valtapeli). Äärinationalistiset liikkeet hajosivat ja menetivät merkityksensä.
Ylikansalliset järjestelmät ja monikulttuurisuus nousi uudeksi arjeksi maapallon kaikilla sivustoilla.
Kapitalismia hyödyntävä kommunistijohtoinen yksipuoluejärjestelmä Kiina pysyi MAAALLON TALOUSELÄMÄN johtavana maana.
USA kriisiytyi poliittisesti jataloudellisesti yhä syvemmälle. Islamilaisista valtioista kasvoi uusi kultuurinen valtatekijä, islam murskasi läntisen kulttuuri- ja taloushegemonian.
Kapitaliststa taloutta hyödyntävä Venäjä vahvistui uudistettuna. Taas kerran keskitetyn hallinnon suurvaltana (vrt, tsaarinvalta ja NL). Lännen uusliberaistinen talousvaltapeli päättyi ja kuoli pois. Vallan keskittäminen alkoi myös läntisissä demoratioissa.
Uudet suuret valtabolkit hallitsivat kaikkialla ja aihetivat aluksi kaikkialla epäluulosta yleistä ilmapiiriä (vrt. Hitler ja Stalin).
Maailmassaolon valu?
Suomen valtiolaitosta on alettu pitämään pelkkänä talouskneena. Kakkua säädetään kansanvaalin pohjalta yhteikuntakoneen nappuloista painelemalla. Siilääisyyden tie jäi kuitenkin lyhyeksi.
1950-luvun nationalistisen rotuopin kiihkomieiisimmällä kaudella ei-mongolinen suomalainen, luonnonlapsi, vaaleaverikkö Armi Kuusela haluttiin ottaa rautatieasemalla vastaan rakkaansa, filippiiniläisen miljonäärin kanssa (raha ratkaisi) vastaan tykinlaukauksella.
Paavo Nurmen tunsi 1950-luvulla muka kaikki maapallolla.
Nyt 2015 suomalaista naiskauneutta ja huippu-urheilua ei huomata missään, ei tiedetä mitään Somen sijainnista, ei valtiosta eikä suomalaisista henkilöistä ”hölkäsen pölähdystä”. Kilpailu on kiristynyt äärimmilleen.
Kuvattu kuvitteellinen tarina, Saksan ja Suomen mahalasku, saattaa toteutua.
Karl Marx ”tökki” historiaa mieleisilleen raiteille mutta joutui tunnustamaan, että maalimassa olo ja meno on yhtä villiä valumista.
Mutta kuka pystyy sanomaan miten Saksan ja Suomen polku etenee ”ihan oikeesti” ja varmasti? Ei kukaan.
Jokainen meistä voi esittää yhtä osuvia tai osumatomia näkökulmia siitä kuinka jotain on tapahtunut, tapahtuu juuri nyt ja on ehkä tapahtumassa huomisessa.
Viisainta on kysellä myös menneisyydestä ”itselle olemisen” pohjalta.
Historiakirjoitus on tältä pohjalta tarkasteluna tieteellisenä tutkimussektorina hölynpölyä.
