1. ”KAUHAVALAASUUS” ON MYYTTI
Kauhavan tori alkaa täyttyä nuorista tummanpuhuvista miehistä. Nuorten torilla markkinoimasta aatteesta saattoi lukea puserojen selkäpuolen symboliikasta (105th).
Tämä tori on tavallisesti aina tyhjä mutta nyt aukealla osoitetaan mieltä turvapaikanhakijoita vastaan. Torilla on aluerakenteessa aivan tietty symbolinen merkitys.
Nuoret ovat olleet ahdistuneita paikkakunnalle perustetun ison turvapaikkakeskuksen muuttamisesta palautuskeskukseksi. Osa turvapaikanhakijoista pakotettaisiin muuttamaan pois Suomen alueelta. Toiset pelkäävät, että Suomeen jo saapuneet mutta palautuskäskyn saavat sotapakolaiset voivat protestoida palautusta vastaan häiriöitä aiheuttavalla tavalla.
Entiselle Lentosotakoulu-Kauhavalle ei haluttaisi minkäänlaista ”etnohelvettiä”. Toiset kuvittelevat Suomea uhkaavan tänä päivänä kokonaisen ”kansainvaelluksen”, se on kuitenkin liioittelua.
Kuulen kovaäänisistä kuinka Vaasassa virkatöitä tehnyt Kauhavan uusi kunnanjohtaja alustaa toritapahtuman. Kuntaorgaanikin haluaisi sanoa oman sanansa valtiovallalle palautuskeskuksen perustamisaikeesta.
Aikaisempi Kauhavan kunnanjohtaja oli kotoisin Kauhavan viereisestä Härmästä.
Joukko yhtyy yhteislaulun. Nuoret päästävät ilmoille ”isänmaallis-regionalistisia säkeitä”, Maamme-laulusta Härmän Isontalon Anttiin ja Rannanjärveen (viimeksi mainittu on kaunisteltu laulu Härmän häjyistä, puukkojunkkareista, 1800-luvun väkivaltarikollisista).
Kummallinen yhdistelmä? Mitä ihmeen ”nationalistista henkevyyttä” tässä on?
Pakolaisista, paikan ”ulkopuolisista” riittää Kauhavalla ilkeitä juoruja. Puheet turvapaikanhakijoiden aiheuttamista uhkakuvista yleistetään koskemaan kaikkia ”maahantunkeutuneita”. Mutta noiden puheiden taustalla on uskomus myytti, kuvittelu.
Mistä tässä mielenosoituksessa on pohjimmiltaan kyse? Miksi muutamat kauhavalaisnuoret ovat käyttäneet turvapaikkakeskuksesta termiä ”etnohelvetti”. Mikä nuoria ahdistaa? Mihin kaikkeen protestiääni liittyy, miten tämä ilmiö selittyy?
Onko tämä pelkästään nykyistä perussuomalaista valtapelipropagandaa ja yleiseurooppalaista uusnationalismi-innostusta? Vai paikkaan samaistumiseen (genius loci) liittyvänmuutosahdistuksen purkamista suuntaamalla viha ”ulkopuolisiin”. Vai onko tämä yksinkertaisesti rasimia. Vai usean eri ilmiön yhdistelmä?
Ajattelin, että tässä tapahtumassa risteää ”semioottisena myrskynä” ristiin rastiin identiteetti, traditio, kulttuuri ja myytit sekä muut vastaavat mytologiselle ihmiseläimelle tyypilliset kuvitteelliset seikat.
Mieleeni tulee myös uskon puhdistaja Martti Lutherin ruma ilkeä rasistinen kirjoitus ”Ratten und Juden” (”Rotat ja juutalaiset”), ”Heil Sieg”-huudahdus, natsien tekaisema ”sylkykuppi” eli kuvitelma Saksan kansan onnettomuuteen syyllistetyt juutalaiset ja Kauhavan naapurikunnan 1930-luvun Lapuan lapuanliike.
Valtapoliitikot ovat ottaneet murroskausina aina yhteyttä kuvitelmia totena pitäviin ääriliikkeisiin yllyttääkseen kansaa vihaan. Ehkä tässä on kyse siitä?
Turvapaikanhakijoista ei kuitenkaan pidä tehdä täällä syyllisiä mihinkään. Päinvastoin, heitä pitää auttaa.
Ajattelen sitä kun minulle kerrottiin pari päivää sitten syyrialaisesta perheestä. Perheen isä oli syntyjään palestiinalainen mutta hän ei uskaltanut paljastaa koskaan sitä kenellekään. Isä ei saanut koskaan mistään työpaikkaa eivätkä lapset voineet käydä koulua koska oli sota. Isä olisi halunnut paeta ulkomaille mutta äiti halusi jäädä Syyriaan. Isä ja äiti tappelivat päivällä. Lapsi tuli levottomaksi ja löi illalla vuoteessa omin nyrkein itse itseään. Äiti karkasi kotoa mutta isä ei osannut vastata lapsille mihin äiti katosi. Aikaisemmin äiti oli ollut vankilassa.
Mihin natsien ja filosofia Martin Heideggerin välinen vuoropuhelu perustui aikoinaan? Miksi toisinaan myös runoilijat ovat löytäneet sisältöä elämäänsä ääriliikkeistä? Miksi? Myös ”tieteellisen filosofian ja taiteen tekemisen” pohjalta voi suistua kummallisille ”hämärän poluille”.
Näillä Kauhavan torin nuorilla on aivan liian varma käsitys siitä miten asioiden pitää olla (maailmassa, maassa ja maailmalla).
Mutta he eivät tiedä sitä miten heidän mielipiteensä on syntynyt. Ja millaisten kuvitelmien ja myyttien varassa heidän elämänsä etenee.
Moderni aikakausi on kasannut ”tietovuoreensa” lukemattomia ”tiedon murusia” ja niihin liittyviä ”viisauskäsitteitä”. On kuitenkin tyhmää kuvitella, että kaikki voisi olla ”paremmin ja joka suhteessa hallinnassa”. Ihmisen maailmassaolo vyöryy pohjimmiltaan sattuman mukaan.
Yhteiskunnallisen vallan tyrkyttämä ”hallitun kehityksen tunne ja edistys” on pelkkää kuvittelua, myytti.
Tämänhetkisen uusimman sodankäynnin ”väkivallattomat muodot” (taloussodat, internethyökkäykset jne.) todistavat siitä, että kaikki vyöryy taas kerran ihmislajin, mytologisen eläimen käsissä hallitsemattomasti kansainvälisellä tasolla saakka.
Olemme ehkä menossa Ukrainan ja Syyrian kautta kolmanteen suurhelvettiin. Esimerkiksi Turkin ja Venäjän väliseen sotaan. Pahalta näyttää. Varsinkin äskettäisen, sokean ja raukkamaisen perussuomalaisen ulkopolitiikkaesityksen jälkeen. Ulkoministerillämme on kuvaavasti Heinrich Himmlerin simälasit. Liittoutumaton Suomi on lähestynyt kyykäärmeen lailla kiemurrellen USA:n väkivaltakoneistoa. Suomeen on tulossa moni-ilmeinen Naton sotaharjoitus, johon sisältyy myös historiallinen maihinnousuharjoitus.
Mutta ei Suomesta tule Naton jäsentä. Varmin seikka, mikä kuopataan seuraavaksi, on uusliberalistinen talouspolitiikka ja kokoomuksen valtapelikausi.
Suomalaisten pitäisi muistaa nyt, että jos iskee oikein kovaa naapuria (Venäkjää) voi saada yllättäen takaisin kovimman iskun. Keskustalaisen miljonäärin johtama ”uussuojelukunta”, Suomen valtion SSS-hallitus pelaa nyt ulkopoliittisesti hyvin uhkarohkeaa peliä.
Maalaisliitto-keskustan uusin puoluepoliittinen valtapelivalinta suosia rikasta porvarillista yrittäjäeliittiä, jolla on huomattavaa omaisuutta (arvopapereita, kiinteistöjä, maatiloja, metsiä jne.) on paha virhe. Sehän tähtää pirstaleisuutena vähiten suomalais-nationalistisen ideologian vahvistamiseen. Parhaiten minkä tahansa valtion yhtenäistämistä edistää yhtenäistä koulunkäyntiä, yhtenäistä palkkatyöelämää (työn arvoa punnitseva ammattiyhdistysliike) ja samantyyppistä teknologista elämäntyyliä (myös vapaa-aika) tukeva valtapoliittinen puolue. Mutta silläkään ei ole tulevaisuutta tulevassa globaalissa maailmanvallassa.
Totaalisen yhtenäistämiseen pakottanutta vanhaa kommunismia on seuraamassa uusi internationaalinen eksistentialistis-marxilainen työläisvallan järjestelmä (yhdistetty kansainvälisyys, massojen Marx, yksilöiden Sartre ja yksityisyrittäjyys). Se painaa polvilleen koko vanhakantaisen suomalaisen porvaristopuoluevallan (keskusta ja kok) ja samalla perinteiseen nationalistiseen yhtenäistämiseen pohjautuvan, vapaana yksilönä ”itselleen olemisen” rääkkääjän perussuomalaisuuden (PS).
Alkukesään mennessä nähdään miten konservatiivisen suomalaisuusliikkeen käy.
*
Mies lapioi lunta tien varressa jussipaita päällään.
Mies ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei hänen villapaitaansa ole keksitty tällä seudulla, ei edes tässä maakunnassa. Se on kulkeutunut tänne Ruotsista Merenkurkun Suomen puoleisen ruotsalaisasutuksen välityksellä.
Mies ei ole huomannut sitäkään, että puuhun veistettynä antiikkinen kananmunarivin näköinen niin sanottu ”munasauva” (muna on lähellä pyöreää muotoa) muuttaa muotoaan ja siitä tulee jussipaidan neliömäinen kulmikas ”salmiakkinauha”.
Paidan punainen väri juontaa puolestaan alun perin ruotsista tänne kulkeutuneeseen punamultaan. Sillä on tahdottu antaa puurakennukselle punatiilinen ulkonäkö.
Tien varressa on miehen vanha klassistinen pohjalaistalo eli fooninki (Ruotsin kielen ”våning” kaksikerroksinen asuintalo). Hirsitalon pitkä sivu on tien ja sen viereisen joen suuntaisesti. Mies ei huomaa edes ajatella sitä. Puhumattakaan siitä mitä on kyseisen sijoittelutavan alkuperä.
Kunnan museomäki on suljettu ja talojen vanhat klassistiset ja antiikkiset muodot ovat kulkeutunet paikkakunnalle Ruotsin kautta, mitään täysin oma kauhavalaisutta ei museomäellä ole.
Mies kävelee pohjalaistaloonsa, avaa vanhan koristeellisen ulko-oven (sekin on kulkeutunut tänne rannikon ruotsalaisasutuksen toimesta), astuu tupaan ja ottaa pöydältä käteensä paksun historiakirjan.
Mies lukee kirjasta nuijasodasta, sen jälkeen hän katsoo kirjan yhtä valokuvaa (nuijasota liittyy yleiseurooppalaiseen ilmiöön eli talonpoikaiskapinointiin, mies ei kuitenkaan tiedä sitä). Kirjan valokuva esittää nuorta naista päässään vanhanajan häiden kruunuseppele. Mies ei osaa edes aavistaa seppeleen alkuperää. Seuraavaksi mies lukee vanhasta kyläsepästä joka osasi kansan mielestä panna maagisilla taidoillaan ”teräksen tottelemaan”. Mies ei aavista sen liittyvän kemiaa edeltäneeseen magiaan.
Miehen pöydällä on ”Tietotekniikan perussanasto”. Mies ei tiedä, ettei ”tietotekniikkaa” voi olla edes olemassa, hän vain uskoo tietoon ja tekniikkaan.
Mies näkee tuvan yhdestä kuusiruutuisesta ikkunasta (mies ei tunne ikkunatypin alkuerää) kuinka iso kuorma-auto peruuttaa lumesta valkoisena hohtavan pellon reunaan. Auto nostaa suuren lavan ylös ja lumiselle pellolle valuu isoja tummia koivunoksia.
Autoilija tekee pelon reunaan eteläpohjalaista pääsiäisvalkeaa. Mies ei tiedä senkään alkuperää eikä sitä, että pahojen henkien karkottamista tulella ovat harjoittaneet jo muinoin lukemattomat kulttuurit ja kansat.
Mies katsoo uskovaisena ikkunasta pellon suuntaan ja ajattelee sitä kuinka Jumala on luvannut Raamatussa antaa koko elollisen luonnon ihmisen käyttöön. Mies ei tiedä, että luonnon utilistinen hyväksikäyttö on koko nykyisen ympäristökriisin ja ilmastomuutoksen syntymisen pääsyy. Mies ei edes huomaa ulkona ikkunalaudalle pörähtänyttä pientä varpusta.
Mies ottaa tuvan kirjahyllystä kätensä uuden kirjan. Siinä on artikkeli paikkakunnan vanhoista kansan suussa syntyneistä kansanviisuista, myös häjyistä, seudun väkivaltaisia puukkojunkkareita ylistävä laulu. Mies ei tiedä seudulla aikaisemmin vallinneesta ikivanhasta barbaarimaisesta oman käden oikeudesta ja sitä seuranneesta yhteiskunnan valtiollisesta yhtenäistämisestä kuvitteellisen nationalismiaatteen pohjalta.
Samassa kirjassa kerrotaan ”nerosta” kauhavalaisesta käsityöperinteestä sekä 1800-luvun lopun alkiolaisesta nationalismista, jääkäriliikkeestä, Suomen valtiollisesta itsenäistymisestä 1917, Mannerheimista ja valkoisen vallan vapaussodasta 1918 sekä sisällissodan jälkeisestä kommunismin vastaisesta ”sisällissodan jatkosodasta” eli naapurikunta Lapuan maaseututalonpoikien lapuanliikkeestä.
Miehen pöytää koristaa lapuanliikkeen alkuperäinen kahvikuppi ja liikkeen johtajaa Vihtori Kosolaa esittävä pienoisveistos. Miehen mielestä ne ovat liikuttavan kauniita esineitä.
Mies ei ajattele lukeneensa historian väkivalta- ja militarismiperinteestä vaan kuvittelee lukeneensa kotiseudun esi-isien sankaruudesta ja isänmaallisuudesta. Mies uskoo olevansa oikeassa ja ajattelee, että muut ajattelevat samat asiat kuin hän väärin.
*
Miehen kotikunnan Kauhavan asutushistoria alkoi nuijasodan aikoihin 1500-luvun lopulla. Varhaisimpaan asutushistoriaan sisältyi myös ensimmäisen kirkon, aluksi kappelin rakentaminen joen varrelle. Yhteisön moraalista järjestystä pyrittiin noihin aikoihin ylläpitämään kristillisen uskon voimalla.
Kirkon kristillisestä julistuksesta kehittyi myöhemmin eräänlainen perinneyhdistelmä kansankirkollista herännäisyyttä, valkoisen vallan isänmaallisuutta ja 1920-luvulla Kauhavan keskustaan perustetun ilmasotakoulun militarismia.
Kauhavan keskustan aluerakenne syntyi leveästä pääjoesta eli Lapuanjoesta haarautuvan pienehkön Kauhavanjoen varrelle. Kauhavanjoen molemmin puolin rakennettiin muinoin joen suuntaisesti vanhat mutkittelevat maantiet.
Teiden varrelle syntyi maatalousvaltaisia maatiloja. Tiet jatkuivat kauemmas Kauhavan vanhimpiin kyliin ja lähialueille. Kauhavanjoen varren vanhat pohjalaistalot ovat jääneet usein tyhjilleen ja aleen moni vanha hirsirakennus on lahoamassa.
Varhaisimmat maatilarakennukset olivat hirsitaloja, kaksikerroksisia päärakennuksia ja ulkorakennuksia kuten hirsiaittoja. Tilojen yhteydessä oli laajoja pelto- sekä metsäalueita.
Paikan henki rakentui Kauhavan entisen kirkonkylän alueella vuosisadat agraarisen kulttuurin ja myytistön pohjalta. Uusin aika mursi vanhaa paikan henkeä ja loi sen tilalle uutta elämäntapaa ja paikan henkeä.
*
Kauhavan keskustaajaman nykyinen aluerakenne rakentuu osaksi paikan vanhan aluerakenteen pohjalta, valtaosin kuitenkin uusiutuneen miljöön varaan.
Kauhavan uusimman keskustan muutoksiin on vaikuttanut eniten yhteiskunnalliset rakennemuutokset, mihin on aiheutunut keskustatoimintojen monipuolistuminen. Keskustaan oli alkanut ilmestyä esimerkiksi uudenaikaisia kauppoja, liikerakennuksia sekä tuotantorakennuksia.
Uusin yhteiskuntakehitys johti siihen, että Kauhavakin liitettiin valtakunnalliseen rataverkkoon sekä seudullisiin valtateihin. Uusien kulkureittien päälinjat ovat etelä-pohjois-suuntaiset. Keskustan kaksi maantievaltaväylää sijoittuvat taajaman länsi- ja itäsivustoille vanhojen peltoalueiden yhteyteen.
Taajaman pohjois- ja eteläsuunnalla kulkee lisäksi pienemmät länsi- ja itäsuuntaiset maantiet mitkä johtavat entisen kirkonkylän lähialueille ja muutamiin kyliin.
Rata sekä valtatiet ylläpitävät nykyaikaisiin teollis-teknologisiin funktioihin ja elämäntapoihin liittyviä etäyhteyksiä Kauhavan ja muun maailman välillä. Siihen liittyy esimerkiksi henkilöautoilu, työpaikkayhteydet ja tavarakuljetukset suuriin lähikeskuksiin (esimerkiksi Lapua ja Seinäjoki) sekä hyvin etäällä sijaitseviin seutuihin (esimerkiksi teollinen Tampereen seutu).
Kone, auto ja ”katukone” on Kauhavallakin kaikille yhteinen ylikansallinen tekninen järjestelmä, johon ei sisälly varsinaisia paikallisia erityispiirteitä ja myyttejä. Niihin sisältyvä maailma heijastaa eniten nykyaikaa.
Kauhavalle sijoitettiin pian maamme itsenäistymisen jälkeen valtiovallan toimesta ilmasotakoulu. Kyseiseen armeijan alueeseen sisältyy kymmenisen kilometriä pitkä pohjois-eteläsuuntainen lakeuden ilmatilaa hyväksi käyttävien sotilaslentokoneiden kiitorata.
Kiitorahan eteläpää yhtyy keskustataajaman pohjoisreunaan. Sotilaskoneiden ilmaan nousu ja laskeutuminen tapahtui usein kiitoradan eteläpään eli siviiliasutusalueen kohdalla.
Asuminen ja elämä uusimpien matalalla kiitävien suihkukoneiden alla oli keskustassa asuessamme jatkuvaa ylikovaa (lentomelua koskevan lainsäädännön vastaista) ”meluhelvettiä”.
Paikallista väestöä se ei ole tuntunut kuitenkaan häiritsevän ollenkaan. Sotilaskoneen putoamista (niitä on tapahtunut melko usein) siviiliasutuksen päälle ja hävittäjien pakokaasujen massiivista määrää kukaan ei näyttänyt edes ajattelevan.
Kauhavan keskustasta tuli joka sivulta saarrettu häkki. Häkin kattona oli ”meluhelvetillä” vallattu ilmatila ja taivaan tummansininen katto. Aurinko ei päässyt ilottelemaan koskaan vapaana horisontissa.
Häkin sisällä mörähteli kaksipäinen kulttuurinen hirviömaailma nimeltä ”militarismin ja sivilismin avioliitto”. Kun kauhavalaiset olivat samaistuneet ilmasotakouluun häkin saatanallinen katto ei häirinnyt enää ketään.
*
Ulkopuolisen näkökulmasta asian laita oli täysin päinvastoin.
Hiljainen aamukävely kauniissa aamuauringon hohteessa linnunlaulun säestyksellä katkesi ”veitsenteränä” kun pellon kohdalla taivaanrannasta syöksyi täydellä vauhdilla pyöriskellen kohti kävelijää iso sotilaskone, kohosi viereisten talojen harjakorkeudella ylöspäin ja nousi siitä vieläkin korkeammalle kunnes kääntyi seuraavaksi pystysuoraan syöksykiitoon sinistä taivaan kantta.
Ilmasotakoulu lopetti toimintansa vuoden 2014 lopulla ja siirtyi Jyväskylän lähelle varatulle uudelle kasarmialueelle. Mutta vain harva kauhavalainen huokaisi helpotuksesta, päinvastoin.
Kauhavan perinteisellä sotilaslentokenttäalueella on vanhoja militaristisen klassistisia rakennuksia sekä alueella on pidetty joka vuosi erilaisia tapahtumia (juhannusjuhlat jne.). Lentosotakoulu myös työllisti kuntalaisia. Kunnan ja kasarmin johdon välillä oli tiivis ja läheinen suhde.
Armeijan ilmasotakoulukasarmin ylläpito tapahtuu aina valtion varoilla (rahoilla) ja paikkakunta pääsee siitä hyötymään eri tavoin. Esimerkiksi Turun vanhan keskustan entiset kasarmialueet on otettu jo kauan sitten muuhun mykyaikaiseen käyttöön siviiliväestön hyväksi.
Asutustaajaman ja kasarmin häkkitilassa tapahtui kaikesta huolimatta (ihmismielen tasolla) paikkaan samaistuminen. Genius loci (paikan henki) oli Kauhavan kasarmikautena vahva ja monimerkityksellinen. Segregaatiosta ei näy kirkonkylässä suuria jälkiä.
Kauhavan keskustataajamaan ei annettu rakentaa pitkään kahta kerrosta korkeampia rakennuksia ilmaliikenteen turvallisuuden takia. On haluttu elää arkea matalalla profiililla, ”kyyryssä”.
Keskustaan on rakennettu siksi useita kaksikerroksisia kerrostaloja (myös kaksikerroksinen talo on nykyaikana kerrostalo jos sisäänkäynti toisen kerroksen asuntoihin tapahtuu ulkokautta).
Kaikista uusin kehitys on johtanut kuitenkin myös korkeiden nykyaikaisten tornitalojen rakentamiseen. Tämän taustalla oli tieto siitä, että kasarmi lopettaa pian toimintansa.
Suihkukoneen maahan putoamiseen ja ilmatilan saastuttamiseen sekä liian korkeaan lentomeluun liittyvistä vaaroista ei ole paikallisissa lehdissä käyty keskustelua. Lentokoneita on pudonnut maahan kasarmin historian aikana monia. Asukkaiden turvallisuuteen on suhtauduttu kyseenalaisella tavalla.
Nousuvaiheessa suihkukoneet ”hipoivat” usein talojen kattoja. Samaan aikaan koneet saattoivat pyöriä vauhdissa menosuunta-akselinsa ympäri. Keskustassa ei ollut yhtään hiljaista puistoa, puiston penkitkin puuttuivat tavallisesti.
Sotilaallisten kasarmitoimintojen ja siviiliasumisen välinen ristiriita oli jatkuvaa. Muualla asuneista vallinnut tilanne oli ristiriitainen ja vaarallinen.
Sotilasalueen ja lentokentän vanhoihin uusklassistisiin rakennuksiin sijoitettiin vuoden 2015 lopulla turvapaikkakeskus. Kauhavalla ilmestyi äskettäin siitä kertova ensimmäinen julkaisu ”Mamulandia” (28.1.2016). Pienessä sanomalehdessä on myös kauniisti kaartuvin arabialaisin kirjaimin kirjoitettuja artikkeleita.
Kyseinen sana ”mamulandia” (”Maahanmuuttajien maa”) oli kirjoitettu aikaisemmin pilkkamielessä raakavalubetonimuuriin vastaanottokeskuksen ulkopuolelle.
Mamulandian perustamisesta aiheutui Kauhavalla erimielisyyksiä ja kulttuurimurros ja uudenlainen paikkaan sitoutumisen vaihe.
Kauhavan huvipuisto (Alahärmässä), paikallinen iskulause ”Kauhava – elämysten kaupunki”, kutsukilpailu (arkkitehtitoimistoille) Kauhavan keskustan kehittämiseksi tai esimerkiksi uusi Etelärannan ”hyväosaisten asuntoalue” (segregaatio) eivät pysty kilpailemaan ”Mamulandian” kanssa, kun ajatellaan Kauhavan muuttumista ja tulevaisuuteen suuntautumista.
Turvapaikkakeskus ”Mamulandia” uudistaa tehokkaimmin Kauhavan tähänastista kulttuuria ja myytistöä.
Tämä uusi tilanne on ollut paikalliselle väestöllä hyvin hämmentävä koska paikkakunnan vanhat traditiot katkesivat yllättäen.
Kasarmialue on nyt yksityisomistuksessa (Oy).
*
Keskustaajaman vanha ydin sijoittui Kauhavan kirkon kohdalle, joen pohjoissivustalle vastapäätä kirkkoa. Kirkon keskeinen asema keskustan aluerakenteessa liittyy kirkon symboliseen merkitykseen eli uskonnollisen maailmankatsomuksen suureen rooliin asujaimiston keskuudessa. Se on ollut samalla myytti mutta sen vaikutus on viimeksi heikentynyt.
Myöhemmin keskusta siirtyi siitä länteen, paikkaan, jossa on nyt uudempaa rakennuskantaa kuten peltihallimaiset kuluttamis- ja kansanpelikeskukset, S- ja K-marketit. Nyt keskeiseen asemaan nousi maallinen kuluttaminen.
Kunnan uusimpien suunnitelmien mukaan Kauhavan keskustaajamaan saattaa olla muodostumassa jatkossa kolmaskin ydinalue. Se sijoittuisi ensimmäisen kerran joen eteläpuolelle Lapuan ja Seinäjoen suuntaan johtavan valtaväylän varteen. Tämän taustalla on ollut suurten kauppakeskusten kilpailu rahakkaista rakentamiskohteista. Tässäkin keskeisessä asemassa on kuluttaminen ja siihen liittyvä autosaavutettavuuden laajeneminen.
Vanhusten rollaattorimatkat (keskustassa on vanha väestörakenne) kasvaisivat kuitenkin aivan liikaa jos keskustan paikka vaihtuu taas kerran. Toisaalta monet keskustan nykyiset liikkeet tyhjenisivät. Tämä muutos todistaisi uusimmasta arvojärjestyksestä.
Kirkon yhteyteen on rakennettu myös muita rakennuksia. Niiden toiminnot liittyvät seurakunnan toimintojen lisäksi koulu- ja päiväkotitoimintoihin. Lisäksi kirkkoa vastapäätä on puukkotehdas (Iisakki Järvenpää).
Kirkon seinässä, aivan puukkotehdasta vastapäätä (pääsisäänkäynnin yläpuolella) lukee ”hätähuutona” puukkojunkkariperinteelle ”HERRAN pelko on VIISAUDEN alku”. Tämä viittaa uskonto-organisaation uudistamistavoitteeseen.
Kirkon kyljessä on jykevä betonisilta Kauhavanjoen yli. Sillan pohjoispäähän, josta kehittyi taajaman ensimmäinen ydinalue, on sijoittunut maallista toimintaa, myös ensimmäisen nimismiehen (1800-luvun puolivälin poliisin) ”Kauhavan herran” Adolf Hägglundin virka- ja asuinpaikka. Kyseinen puutalo on purettu ilman asianmukaista lupaa. Alueella on ollut kuitenkin myös esimerkiksi työväentalo ja kunnantalo.
”Kauhavan herra” on Kauhavalla arka asia, ei vain siksi että hän kohteli häjyjä kovakouraisesti ruoskimalla heitä poliisikuulusteluissa hevospiiskalla. Hegglundin edustamaan kulttuurihistoriaan suhtaudutaan nuivasti koska hän edusti yhtenäiseen käyttäytymiseen pakottanutta ”ulkopuolisten herrojen” valtiovaltaa.
*
Eteläpohjalainen hurjapäisyys ja peräänantamattomuus on myytti, mikä liittyy 1500-luvun lopun nuijasotaan ja Härmän häjyjen riehumiseen 1800-luvun alkupuoliskolla. Puukkojunkkarit kuuluivat paikan maatalousvaltaiseen yhteisöön. Häjyjen väkivaltainen käyttäytyminen on käännetty seudun kansanlauluissa päinvastaisiksi, viisuissa se on ”vain uhmaa” ja miehen sankarimaisuutta. Kauhavalla on tapana lausahtaa vieläkin, että ”ei uskaltaisi naamaansa näyttää”, mutta nykyisin sen saattaa lausua kunnan viranomainen, joka pelkää antaa esimerkiksi purkumääräystä hylätylle laholle talolle.
Ennen kuin Suomenniemestä muodostettiin autonominen alue (1809) ja oma valtio (19127) täällä vallitsi pieniä maatalousyhteisöjä ja samalla aluerakenteen, kulttuurin, mielen ja kielen (murteet) osalta hyvin pirstaleinen rakenne. Suomenniemen eri osat kehittyivät alueen ulkopuolelle suuntautuneen vuorovaikutuksen pohjalta (akselit), Etelä-Pohjanmaalla kyseinen akseli sijaitsi Merenkurkun kohdalla, jonka itäpuolelle syntyi ruotsalainen asutus (kaupungit). Suomennimen sisällä vallitsi suomenkielisten heimojen ja klaanien sekä muunkielisten muodostamia pikkualueita (pirstaleisuus) ilman, että Ruotsin kruunu pystyi alistamaan niitä täysin Tukholman keskushallinnolle. Keinotekoisia valtiorajoja ei täällä aluksi tunnettu lankaan, ensimmäinen varsinainen (valtaosin vartioimaton) rajalinja tehtiin 1324 jKr. mutta sen paikasta on nykyisin erimielisyyttä.
Nykyisen Suomen alue (Lappia lukuun ottamatta) oli vuosisadat maatalousvaltainen. Maa- ja metsätalous oli toimeentulon edellytys kaikessa. Siitä aiheutui kuitenkin myös isoja yhteiskunnallisia ongelmia (torpparilaitos jne.). Maatila on yritys samalla tavalla kuin tehdas. Yritys joutuu aina ratkaisemaan välinsä ”ulkopuolisen” työvoimansa (palkkatyöntekijät) kanssa ja siihen sisältyy eri tilanteissa erilaisia konflikteja.
Kansallisvaltion muodostaminen 1917 tähtäsi pirstaleisen aluerakenteen ja kulttuurin yhdenmukaistamiseen niin, että valtiossa vallitsee suunniteltu aluerakenne sekä yksi ”mieli kieli ja kansa”. Sellainen voi Ernest Gellnerin ja Erik Allardtin mukaan mahdollista ainoastaan yhtenäisessä teollisessa yhteiskunnassa mutta ei pirstaleisessa maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa.
Armeijan ja poliisin käyttämää väkivaltaa saa kansallisvaltiossa käyttää ainoastaan valtiovalta. Omavaltainen voimankäyttö on ankarasti kielletty. Ennen Suomen itsenäistymistä 1917 syntynyt jääkäriliike sekä sisällissodan 1918 ”vakoinen valta”, sen jälkeinen isänmaallinen toiminta (lentosotakoulun perustaminen Kauhavalle jne.) sekä toinen maailmasota muodostivat Kauhavalla isänmaallis-militaristisen perinteen.
Kauhavan paikallisen varuskunnan ja kuntaorgaanin johdon sekä yrittäjien ja asukkaiden (väestö, asukkaat) vuorovaikutus tiivistyi niin , että se muodosti arvoineen ja asenteineen myyttisen kokonaisuuden. Tuossa yhteen kasvamisen kulttuurissa sotilaallinen, siviilihallinnollinen, bisneshenkinen ja siviiliarjen toiminta sulautuivat yhteen monoliitiksi ”kappaleeksi” (katso Timo Pietiläisen ”Kauhavan historia 2”, 1998, sivut 270-274). Siinä maatalousvaltainen kulttuuri liittoutui yhtenäistämispyrkimykseen tähtäävän valtiolaitoksen (1917-) väkivaltakoneiston kanssa. Nyt pirstaleisuus ja yhtenäistäminen asettuivat samaan pakettiin.
Armeijan toiminta perustuu hierarkiaan ja se eri toimijoiden ennalta määriteltyyn ”käskyttämisjakoon” (derminismi). Siviilioloissa edustukselliset kuntaorgaanin vuorovaikutusmuodot (hallintovaltasysteemi suhteessa asukkaisiin, avoimeen kansalaisyhteiskuntaan) pyritään tekemään sitä vastoin hyvin hienosäätöiseksi. Jos käskytysmalli ja avoimuusmalli nivoutuvat yhteen ja vuorovaikutukseen, se johtaa arjessa helposti epädemokraattiseen toimintakulttuuriin, varsinkin jos siihen vaikuttaa myös maatalouskulttuuri ja sitä tukeva puoluepoliittinen valtapeli. Kauhavankin elinkeinorakenteen runkona pidetään keskustapuolueessa ”komiata” maa- ja metsätalousvaltaista elinkeinorakennetta.
Siinä asukkaiden suora jatkuva vaikuttaminen minimoituu. Siinä metsiä kaadetaan, turvetta kaivetaan sekä tuulipuistoja perustellaan usein miten valtaeliittiä kulloinkin huvittaa. Kauhavanjoki on siksi alueen saastunein joki (turpeenoton vedet jne.).
*
Kauhavalla on ollut vireillä 1980-luvulta lähtien noin 20 kilometriä pitkän tien rakentaminen suoraan valtakunnallisesti arvokkaan peltolakeuden yli (esimerkiksi vanhojen latojen suojelutarve). Tien kohdalla on nykyisin kansainvälinen lintujensuojelualue (IBA). Kauhavalaisen, historioitsija Heikki Ylikankaan ja kirjailija Antti Tuurin vastaisku tiehankkeen torpedoimiseksi on saanut äskettäin poliitikot ja paikallisen median raivoihinsa. Kyse on nyt äärimmäisen suuresta arvovaltakysymyksestä.
Valta (myös ely ja oikeusistuimet) näkee siinä luonnonsuojelijat ja muut ”vihreät humanistit” uhkakuvan kaikille ”komian maatalousmaakunnan” kepulaisille ”hyville hankkeille” (utilistinen luontosuhde).
Maatalousvaltainen Etelä-Pohjanmaa on pääsemässä lopultakin loistamaan täysillä. Kantamyytti on samalla murtumassa.
Vaikka teollistuminen sisältyy nationalismin perusehtoihin, teollistumista on vastustettu aikaisemmin Kauhavallakin jyrkästi. Teollistumista pelätään, koska se tuo seudulle kuulumatonta vasemmistolaista henkeä ja työväkeä.
Kommunistisesta työväenliikkeestä ei näy Kauhavalla nykyisin merkkiäkään vaikka seudulla on ollut aktiivista työväentoimintaa. Sanaa ”kommunisti” ei saa Kauhavalla edes sanoa nyt ääneen. ”Paha sana” on myytti, siinä valkoinen painaa punaisen alleen ajatuksenakin.
Kauhavan keskustassa oli pitkään tyhjilleen jätettyjä vanhoja rakennuksia (jopa tulipalon jäljiltä pikimustina). Aikaisemmin monia vanhoja rakennuksia purettiin kaikessa hiljaisuudessa ilman protesteja ja purkulupia kielii siitä, että sillä kumarrettu militarismikulttia. Ylikorkea lentomelukaan ei ole haitannut, ei myöskään keskustan ränsistyvät talot. Alistumisesta ja välinpitämättömyydestä arki.
Kaikki tuntui kuitenkin monien mieltä olevan sataprosenttisesti kunnossa, aluerakenteen heikkoja kohtia ei edes huomattu. Puistonpenkkiäkin joutui hakemalla hakemaan, ainoat penkeistä lötyivät teräksestä tehdyn vesisuihkuteoksen ääreltä. Linnun laulua ei saattanut koskaan kuunnella rauhassa, se katkesi aina yhdessä sekunnissa sotilaskoneen 120 desibelin meteliin.
Kunnan edustuksellinen valtaeliitti on suhtautunut jatkuvasti patavanhoillisesti asukkaiden pyrkimyksiin osallistua ja vaikuttaa erilaisin tavoin keskustamiljöön parantamiseen. Kuntaeliitti ei halunnut kuunnella asukaskritiikkiä.
Ääni muuttui kellossa vasta, kun ilmasotakoulun poismuutto oli julkisesti tiedossa. Kunnan johtoeliitti tiesi siitä paljon aikaisemmin ja alkoi suosia keskustan uusia tornitaloja. Kun Kauhavalla pidettiin keskustamiljöön parantamiseen tähdännyt julkinen keskustelutilaisuus, kunnan johto koki sen eliitin varpaille astumisena.
*
Viimeisen parin vuoden aikana Kauhavan keskustan kaupunkikuvallinen ilme on parantunut huomattavasti. Se heijastaa nyt siviilielämää yksinään.
Paikan seuraava suuri haaste on suhtautuminen entisen kasarmin alueelle perustettuun turvapaikkakeskukseen. Sen kohdalla voi vain toivoa, että tilanne kehittyy hyvin.
Mutta jos kauhavalaiset sanovat ”ei”, se voi tarkoittaa myös ”kyllä”. Väite, että ”kauhavalaaset sanoo ei” kaikessa turvapakkakeskukselle ei pidä aina paikkansa. Miksi ”ei”? Tähän kysymykseen vastaaminen ei ole mahdollista tuntematta myyttien vaikutusta.
Kauhavalla asuu myös onneksi toisinajattelijoita, jotka eivät suostu sulautumaan joukkona massan joukkoon.
*
Olen ihmetellyt aina sitä, kuinka erilaista on asua eri paikkakunnilla. Ei vain eri maissa. Vaikka kaikki pyörii eri seuduilla päällisin päin saman tutun teknologisen elämäntyylin pohjalta ”paikan henki ja ilmapiiri” on aina täysin erilaista. ”Paikassa paikan tavoille” on mieletön ajatus. ”Maassa maan tavalla” on nationalistinen myytti. Kun opiskelin 1971-1974 Länsi-Saksassa Niedersachsenin osavaltion Braunschweigin kaupungin yliopistossa (Technische universität), kirjoitin ja kuvitin käsikirjoituksen ”BRD” (Bundesrepublik Deutschland, n. 100 sivua), koska halusin säilyttää Suomessa omaksumani kulttuurin enkä halunnut samaistua paikalliseen pohjoissaksalaiseen kulttuuriin.
Demari Jutta Urpilaisen punottava leijonaiskulause ”maassa maan tavalla” on törkeää halpahintaista valtapeliä.
Nykyisen Suomenkin aluetta on leimannut tuhansia vuosia pirstaleisuus. Nykytilanne on siinä silmänräpäys. Valtionraja on aivan uusi asia, ennen elettiin vuorovaikutuksessa muiden valtakeskusten kansa (akselit). Vaikka nationalistinen valtio on pyrkinyt yhtenäistämään Suomen sisällä olevia nykyistenkin paikkoja niiden välistä erilaisuutta ei voi olla huomaamatta. Saamelaisten poronhoitomaa ja Helsingin citymetropoli erottuvat jyrkästi Suomen ”PS-massasta”.
Mutta vaikka ihmisillä on autonsa ja jalassa samat farkut kuin muualla Suomessa, monia asia on Kauhavallakin aivan eri tavalla kuin muualla Suomessa. ”Kauhavan henki” oli minulle pitkään mysteeri. Pääsin tutustumaan siihen asumalla Kauhavalla ensin keskustan vuokra-asunnossa.
”Yhtenäinen kansakunta” on mielikuvituksen tuote. Suomen valtion maa-alue jakaantuu henkisesti ja kulttuurisesti lukemattomiin erilaisiin yhteisöihin ja paikkoihin. Esimerkiksi porvoolainen, turkulainen ja kauhavalainen yhteisö ja elinympäristö sekä aluerakenne poikkeavat paikkaan liittyvän kulttuurin ja myytistön ja ”paikan hengen” kohdalla täysin toisistaan.
Kun ajattelee mytologiaa (jumalista, sankareista ja myyteistä puhumista) ei pidä ajatella pelkästään esimerkiksi kreikkalaista, babylonialaista, kiinalaista, japanilaista tai esimerkiksi raamatullista mytologiaa.
Kuuluisa puolalainen sosiologi Zygmunt Bauman sanoo kirjansa ”Sosiologinen ajattelu” (2004) kappaleessa ”Me ja muut” (sivulta 49 eteenpäin), että ” – – niistä täytyy TEHDÄ sisäryhmiä (Paason lisäys: ”Meidän” ja ”heidän” välinen ero esitetään sosiologiassa joskus erona sisäryhmä/ulkoryhmä) – – Todellisuuden kanssa ristiriidassa oleva käsitys LUOKASTA (Paason lisäys: sanalla luokka viitataan ihmisiä tyypeiksi luokittelemiseen, esimerkiksi valkoisiksi, mustiksi ja juutalaisiksi), sukupuolesta, kansakunnasta yhteisönä (Paason lisäys: kuvitteellinen nationalistinen kansakunta, katso Baumanin kirjan kappaletta ”Valtio ja kansakunta” sivulta 200 eteenpäin) täytyy luoda VÄKISIN – – Luominen edellyttää, että VASTAKKAINEN todistusaineisto KIELLETÄÄN, leimataan vääräksi – – etujen ja uskomusten kuvitellun YHTENÄISYYDEN – – se painottaa YHDENMUKAISUUTTA – –” (kts. sivut 59-60).
Se mikä tuntuu jonkin paikkakunnan yhteisön sisällä ”todelta” onkin kuviteltua. Jokaisen paikkakunnan väestö elää kuvitteellisesti suhteessa asuinpaikkansa menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuudennäkymiin sekä paikkakunnan vahvuuksiin ja uhkakuviin sekä ystäviin ja vihollisiin.
Tämän johtuu siitä, että ihmislaji on mytologinen eläin, jolle on ominaista tuttuun paikkaan ja alueeseen tarrautuva erityiskulttuuri ja -myytistö.
*
Kaikki on sattumaa ja kuvittelua. Ihminen syntyy sattumalta, elää sattumien vyöryssä ja lähtee täältä sattuman hetkellä. Ihminen kohtaa rakkaan ja rakastuu johonkin sattumalta. Ihminen piirtää piirustuksen sattumalta ja tekee taideteoksen sattuman vyöryssä.
Ja vaikka kuinka yrittäisi kuvitella ja uskotella, että kaiken takana on ylevä suunnitelma järjestyksen luomiseksi, kaikki paljastuu lopulta sattumaksi ja myytiksi.
Lapset saavat olla vain hetken avoimia, hymyileviä ja hellyyttäviä olentoja. Keinotekoista järjestystä sattumanvaraisesti kaaokseen suunnitteleva valta nitistää sen jälkeen heidät omiksi pönttöpäikseen.
Ihminen ei ole, niin kuin on kuviteltu ja väitetty, luonnostaan hyvää tarkoittava ja tahtova, henkinen, humanistinen, ”tietävä” olento. Ei, ihminen on hyödyn irtiottoa ja toisen ihmisen hyväksikäyttöä ja riistämistä harjoittava eläin.
Ihminen on orjamoraaliin taipuvainen luomakunnan häirikkö, joka pelkää vapautta ja vastuun kantamista.
*
Valistusfilosofi Jean Jacques Rousseau eli 1700-luvulla. Ihmiset kuvittelivat tuona aikakautena, että heidän sisällään tikittää kellonkoneisto.
Rousseaun ajatus sivistämisen ja valistamisen sairaalloisuudesta ja luonnon terveellisyydestä (vastakohtaisuudesta) on kuvittelua, sillä ihminen on outo, koska Rousseau ylistää mielivaltaisesti ”luonnonmukaisuutta”.
Mutta myöskään valistaminen ja sivistäminen ei pelasta ihmiskuntaa. Kaikki aluksi hyvältä ja terveeltä näyttänyt on paljastunut sairaaksi.
Ihmisen konkreettinen luontosuhde on nyt utilistinen. Siinä ihminen ottaa luonnosta kaiken irti niin täydellisesti, että taivaan kansi on pudota päällemme (ilmastonmuutos).
Sotien raakuus on nykyisin ennen näkemätöntä ja totaalisen mielipuolista.
Vuorotellen viljeleminen ja Jumalan rukoileminen ei tehosta kapitalistista tuotantoa vähääkään. Eikä kulttuurievoluutiota sorkkimalla voi vaihtaa ”ihmiskunnan historian rataa”.
Ei ihmisessä asu taivaallista sopusointua ja yksinkertaisuutta kuten Rousseau väitti. Eikä ihminen ole elänyt ikinä alkuperäistä vaistonvaraista putipuhtautta.
Ei ihminen ole luonnostaan hyvä eikä perusolemukseltaan terve. Hyväksi kehuttu ihminen on osoittautunut kieroksi, katalaksi ja julmaksi olennoksi.
Ranskan suuri vallankumous todistaa raakuudessaan siitä kuinka ”kansanvalta on härkäpäinen elukkalauma”. Kansa ei myöskään tiedä mitään (vertaa Veikko Vennamo ”kylä kansa tietää”).
Valistusta seurannut uusi ”pehmeä yhteiskunta” ei perustu pelkästään ihmisten tarkkailemiseen ja rankaisemiseen (Michel Foucault) vaan lisäksi moneen paljon pahempaan seikkaan.
*
Nyky-yhteiskunnassa siviilitkin muistuttavat jatkuvaa sotatilaa.
Vallankäyttö, vapaudenriistäminen, pakottaminen ja väkivalta kukoistaa koko ajan siellä missä on ihmisiä.
Myös siviilioloja varten on luotu keinotekoisia sotilaallisia malleja. Niissä kansalaisia vakoillaan, kuritetaan, pakotetaan ja pahoinpidellään sekä pahimmassa tapauksessa riistetään myös mielipiteen ilmaisemisen vapaus.
Lainsäädännön avulla rakennellaan vankilasellejä, joihin suljetaan toisinajattelijat.
Mutta jos yleistä kurinpalautusta ei saada valmiiksi se toteutetaan mielivaltaisesti käyttämällä ”demokratian pohjalta manipulointia ja propagandaa”.
”Paskapuhetta” varten on olemassa valtapuolueiden omistama neljäs valtiomahti (media, sanomalehdet jne.).
Mytologinen eläin on keksinyt keihäänsä jatkeeksi metelöiviä ja pahalle haisevia koneita. Ihminen on parhaillaan kuristamassa niillä hengiltä koko maapallon elollisen luonnon.
Valta käyttää myös siviilioloissa väkivaltaa keinotekoisten järjestysten pystyssä pitämiseksi. Sisällissodissa valta siivoaa väkivalan avulla myös ”omaa huonetta ja kenttää”.
Kapitalismin maailmanlaajuinen vapauttaminen on ollut ihmiskunnan suurin erehdys.
Viimeksi eletyn ”uusliberalistisen” kapitalismin vapaus merkitsee mytologisen ihmisen eläimellisyyden totaalista vapauttamista.
Nyt tämä on kostautumassa.
Vapautta kaikessa niin, että ahneimmat pääsevät käyttämään kuvitteellisen kansakunnan ”arvostettuina bisnesyrittäjinä” hyväksi kaikkia muita vähemmän ahneita kansalaisia.
Kapitalismin vapaus on ahneuden ja voiton tavoittelun elitististä vapautta. Se on vapautta riistää ja ottaa toisten taskusta laillisesti mitä tahansa ihan kuin kulloinkin huvittaa, koko porvarillisen sisäsiittoisuuden ja perheen edestä.
Kapitalismi on Kristuksemme. Kapitalismikin tyrkyttää meille päivittäin ”hyviä tekoja” ja antaa almujaan tiputellen orjilleen.
*
Kapitalismin ylistäjät väittävät, ettei kapitalistiselle talous- ja yhteiskuntajärjestykselle voi olla parempia vaihtoehtoja.
Kyllä voi olla, lukemattomia muita mielekkäämpiä vaihtoehtoja.
Ristiriidat elävät ikuisesti eikä vastakohtaisuuksia ei voi laukaista koskaan lopullisesti.
Toisen hyväksikäyttö aiheuttaa aina vastareaktioita. Juuri siinä piilee mahdollisuus uusiin keinotekoisiin yhteiskunnallisiin järjestyksiin ja systeemeihin keskellä vallitsevaa maailmassaolon sattumaa, kuvittelua ja kaaosta.
Yhteiskunta ja aluerakenne on joka tilanteessa kuvitteellinen ja kaaoksellisessa sattumatilassa. Yhteiskuntaan voi yrittää luoda järjestystä mutta ”järjestys lopullisena ja hallittuna” pysyy ikuisena utopiana.
2. MINÄ USKOMUKSENA
Kauhavan keskusta on yhteisönsä myytistö, kuvitelma ja uskomus. Yksilö elää siinä elämänsä muiden kautta. Onneksi ihminen voi vapautua myös omaan maailmaansa ”itselleen olemiseen”.
Jos ajattelen kuten psykologit, että minä (subjekti) on sisälläni, oletan, että olen rationaalinen ja päämäärätietoinen ihminen.
Minä kuvittelen tuolloin olevani tietoinen elämäntarinani päähenkilö, kuin itse Robinson Crusoen. Mutta ei se niin ole.
Mutta jos ajattelen ja että minä onkin ulkopuolellani, olemiseni tapahtuu ”sattumavalun maailmassa”.
Mutta jos ajattelen, että ”tietoista” olemista ei tapahdu sisälläni eikä ulkopuolellani minääni ei voi olla edes olemassa. Olisin tuossa tapauksessa henkisesti kuollut olento.
Sartren mukaan ihmisellä ei ole ennalta määrättyä olemusta (essentia), ihminen on ensin olemassa (eksitoi) ja vasta sen jälkeen sille löytyy tarkoitus ja sisältö. Kun yksilö kasvaa jossain asuinpaikassa ja elää yhteisön kulttuuristen myyttien (kuvitelmien ja uskomusten) pohjalta yksilö alkaa kuvittelemaan olevansa ”aivan jotain tiettyä” (kuvittelee olemuksensa). Siinä ”minä” on uskomuksena.
*
Aikaisemmin kuvittelin hämärästi olevani ”se joku Jukka Paaso” mutta huomasin, että ”elämänjuoneni pätkii”, olin erehtynyt.
Kun löysin pitkän tauon jälkeen itseni ulkopuoleltani (Sartren eksistentialismin innoittamana), kiinnostuin kuvateosten tekemisessä aivan erityisesti ”sattuman taiteesta”. Siinä kaadan jo kolmannessa FACTOTYssani (nykyisin entinen riihi) väriä kappaleen tai/ja pinnan päälle ja annan värin valua itsekseen ”miten tahtoo”. ’
Ja aloin löytämään itseni, huomasin että ”minähän olen olemassa”. Pitää vain karata häkistä ja löytää itsensä, henkisesti ja fyysisesti.
*
Minusta oli tuntunut pitkään siltä, että olemassaoloani ”kiristi ja puristi” jokin pahasti. Tuo ajatus kiusasi minua hyvin kauan (kts. esimerkiksi omakustanteeni ”Minä”, Minän filosofiasta, Turku 1994). Valta oli kaapannut syvimmän minäni häkkinsä vangiksi.
Mainitsin viimeksi minua pitkään ahdistaneesta ongelmastani eläkkeellä Kauhavalla ollessani kirjoituksessani ”Ikkuna”, kirjoitin, että ”…Suuriman virheen vallankäyttäjät tekevät kun he aiheuttavat toimillaan ihmisenä olemisen perimmäisten ehtojen murentamista ja yksilön tuhoutumista sisältä päin” (Ikkuna, Kauhavan kuva 5. osa, 2012, sivu 5, ISBN 978-952-67631-4-9). Systeemi oli muokannut minusta kuin pehmeästä savipallosta itselleen jonkinnäköisen.
Myöhemmin kerroin toisessa omakustanteessani, että selitys yksilön henkiseen tuhoutumiseen vallankäytön paineessa ja vaikutuksessa löytyy fenomenologian, hermeneutiikan ja eksistentialismin alueelta.
Vielä muutama vuosi sitten minulla ei ollut edes aikaa eikä tilaisuutta ajatella seikkaeräisemmin sitä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa.
Syy minua vaivanneeseen ongelmaan on avautunut minulle varsinaisesti vasta viime aikoina.
*
Kannoin jokin aika sitten Kauhavan Kantolan ulkorakennuksestamme kotiimme ison muovilaatikon, mikä on täynnä vuosikymmenien aikana tekemiäni piirroksia ja maalauksia ja aloin tutkia tekemieni kuvien sisältöä.
Otin laatikosta käteeni yhden lyijykynäpiirroksen, johon olin piirtänyt teininuorena oman jalkateräni. Jäin minuuteiksi ihmettelemään piirrostani.
Kysyin itseltäni, ”olenko minä piirtänyt tämän piirroksen”?
Kun katsoin jalkaterääni esittävän piirrokseni pehmeitä ja paksuja maalauksellisia lyijykynäviivoja ja käteni vetoja, minusta alkoi tuntua siltä, että viivat irtoavat paperin pinnasta ja alkavat liikahdella silmissäni kuin kuhisevat madot maassa.
Ensin viivani vilisivät silmissäni, pian sen jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että koko piirtämäni jalkaterä liikahti.
Säpsähdin, otin laatikosta käteeni vielä toisenkin vanhan lyijykynäpiirrokseni. Kummastelin myös sen ilmeikkyyttä ja elävyyttä.
Olin piirtänyt toisen piirroksen lapsuudenkotini ikkunasta talviyönä kotimme sisävalossa. Piirroksessa näkyy öinen näkymä Lapinjärven rantatielle, minkä päässä on hirsinen saunarakennus.
Tien varrella, tien oikealla puolella ja puolivälissä saunatietä, on puhelintolppa, minkä päässä loistaa iso kirkas ulkovalo. Tien vasemmalla reunalla hohtaa valossa vanhan mäntypuun jykevän rungon alaosa.
Koska sauna on pimennossa kauempana järven rannan vieressä, saunaa ei näy piirroksessa.
Kun katsoin tätä piirrostani oikein tarkkaan, minusta alkoi tuntua siltä, että tolpan päässä näkyvä valo alkoi hohtaa rantatien varressa valon väreissä.
Muutamassa lehdessä oli julkaistu teininuorena tekemiäni grafiikkamaisia tussikynäpiirroksia.
Kehitin teininuorena myös oman grafiikkatekniikan.
Levitin siinä ensin paperitupolla paksun läpinäkyvän muovikalvon päälle tussia niin, että muovin päälle muodostui ohut harmaa kerros. Sen jälkeen piirsin partakoneen terän terävällä nurkalla raaputtaen piirroksen muovikalvolle. Kalvolle muodostui herkkiä, hiustakin ohuempia viivoja. Lopuksi otin kalvosta läpivalaisukoneella paperikopion ja väritin piirrokseni lopuksi punaisella paperiin imeytyneellä tussilla.
Myös vanhat grafiikkavedokseni palautuivat tuona tekemieni vanhojen kuvateosten katselemisen hetkenä elävästi mieleeni. Koskettavinta niissä oli viivojen herkkyys.
Luovan viivan alkuperä on luonnossa, josta ihmisenkin olemassalo pulppuaa.
Ymmärsin nyt sen, mistä vanhimpien ja uudempien piirrosteni erot todistavat.
Uusimpien piirrosteni usein musta, raskas ja lähes ”rautalankamainen” tussikynäjälki henkii aivan erilaista tunnelmaa kuin varhaisimmat piirrokseni. Aloin kadottamaan otteeni ”kuvan puheesta” mutta onnistui palaamaan siihen myöhemmin takaisin.
Olemassaolossani oli tapahtunut opiskelu- ja työurani aikana ikävä muutos.
*
Kun pääsin vapaalle (eläkkeelle), aloin kaatamaan jatkuvasti maalipurkeista valkoista, mustaa ja punaista väriä löytämieni esineiden päälle. Annoin värin valua sattumanvaraisesti esineiden päällä. Kutsuin tekemiäni töitä ”SATTUMAN TAITEEKSI”. Aloin myöhemmin myös puhumaan ja kirjoittamaan ”ITSELLEEN OLEMISEN TAITEESTA”.
Värin kaataminen ja vapaa valuminen suuntaan tai toiseen tuntui minusta kuvaavan hyvin ihmisenä olemista ja uusinta suuren maailman hallitsematonta, mielipuolista ja surullista menoa. Sodankäyntiä ja sotapakolaisten huonoa kohtelua.
Tuo ”surullinen” ei ole nyt samanlaista surua ja ikävää josta, joku mainitsi minulle heti sen jälkeen, kun olin eronnut vuosikymmeniä sitten ensimmäisestä kauniista ja hillitystä vaimostani. Piirsin avoeromme jälkeen sottaisia kuvia pikimustalla tervalla siniselle vaneripohjalle.
Surullisuus, josta nyt kerron, on tuotakin surua paljon salakavalampaa ja pahempaa. Syytän yhteiskunnallista valtaa syvimmän minäni mustalla tahrimisesta ja peittämisestä.
*
Olin tehnyt havainnon siitä, että ”itselleen olemiseni” oli konkreettista mutta minäni oli vielä aluksi samalla kertaa uskomus ja myytti.
Minäni oli päässyt koulussa ja Turun työyhteisössä lähes kuolemaan henkisesti mutta pelastin ”sieluni” karkaamalla omille teilleni ja tekemällä suunnanmuutoksen elämässäni.
Minutkin oli lukittu samaan yhteisöllisen organisaatiovallan, kulttuurin ja myytistön häkkiin kuin kaikki muut työtoverini.
Jean-Paul Sartre on korostanut olemassolon yhteydessä sattumanvaraisuutta. ”Olemassaolon merkittävin piirre on sattumanvaraisuus – – Olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa mutta ei loogisesti johdettavissa” (Jean-Paul Sartre, Inho, 1981, sivulla 189).
Sanalla ”logiikka” viitataan tiedon muotoa tutkivaan filosofian osaan.
Koska ihminen ei ole rationaalinen tieto-olento vaan ”mytologinen eläin” ihmisyksilön ”itselleen olemisen alkuperä” liittyy ”sattumavaluun”. Sattuma on ”tietoisena olemisen kuvittelun” vastakohta.
*
Kun luova kuvantekijä työskentelee ”itselleen olemisen sattumassa” vapaasti ilman ”tieto-olentoisuutta” ja yhteiskunnallista sidosta (valtiokoneen yhtenäistämiseen liittyvää yhteisöllistä orjamoraalia), kuvan tekijä sulautuu osaksi kaikkea muuta elollista luontoa. Tuossa ”olemistilassa” vapaa yksilö antaa kaiken valua itsestään keskelle ”minäni sattumaolemista”, tuolla hetkellä oivaltaa sen, että valintani ja ratkaisuni on ollut ”minä on uskomus”.
Tunsin tuolla hetkellä olevani ”itselleen olemista sattumassa” ja osa kaikkea muuta elollista luontoa. Olin ollut subjektina lähes kuolleena.
Kun yhteiskunnallinen valta pakotti minutkin uskomaan minulle tyrkytettyjä ”kuviteltuja asioita ja systeemejä totena” (eli tosiasioina) aloin sokeutua yhteisön kulttuurissa ja myytistössä niin täydellisesti, että menetin aikaisemman kykyni tuntea olevani osa muuta elollista luontoa.
*
Loppuhuomautus:
Koska tietämiseen pohjautuvaa lopullista viisautta ei voi olla edes olemassa, pitääkö ”filosofisen ajattelun” ja ”luovan sanamaalailun” (tarinoinnin) olla eri asioita, ja pitääkö niitä myös käsitellä eri asioina? Miksei niitä voi yhdistää yhdeksi ja samaksi miten kutakin yksilöä itseä huvittaa?
Rajatapauksissa kirjoittajakaan ei voi tietää onko teksti sanataidetta tai jotain muuta. Sarjakuvastakin voi tehdä pirstaleisen ja pätkiväjuonisen mielenkiintoisen elokuvan.
Uutta taidekäsitystä on tänäkin murrosaikana syntymässä.
