Nykypäivän rasismi, ainakin Suomessa, on syvemmällä kuin pelkässä rodullistamisessa. Se on piilossa suuressa osassa suomalaisuutta. Osaksi arkipäivän rasismia ja viholliskuvia lietsotaan kaikessa hiljaisuudessa, aika ajoin tietoisesti. Ryssäviha on tätä nykyä militaristisen Suomen ikiomaa rasismia.
Ulkomaalaiset ja vieraskieliset Suomessa
Vieraskielinen västö Suomessa koostuu muista kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvista. Heitä oli Suomessa vuonna 2024 lähimain 11 prosenttia väestöstä, runsaat 610 000. Sekin luku on ”virallinen” eikä sisällä esimerkiksi maassamme eri statuksella tällä hetkellä asuvia ukrainalaisia sotapakolaisia kattavasti.
Ulkomaalaistaustaiseksi taas luetaan Suomesssa henkilö, jonka molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Heitä on yli 11 prosenttia väestöstä. Lähes puolet ulkomaalaistaustaisista henkilöistä asui vuonna 2024 pääkaupunkiseudulla, ja Uudellamaalla joka viidennellä asukkaalla on ulkomaalainen syntyperän. Suurista kaupungeista eniten ulkomaalaistaustaisia väkilukuun nähden asui vuonna 2024 Vantaalla, miltei 30 prosenttia (!)
Suurin vieraskielinen ryhmä, reilut 100 000, puhui vuonna 2024 Suomessa venäjää, seuraavaksi tulevat vironkieliset ja kolmantena arabiankieliset. Koska Suomen väkiluku kasvoi vuonna 2024 vain noin 32 000 henkeä, kasvu menee paljolti maahanmuuton piikkiin. Silti on huomattava, että vain noin 13 000 Ukrainan kansalaista sai vuonna 2024 niin sanotun tilastollisen kotikunnan Suomesta.
Valikoiva maahanmuutto ja kielirasismi
Meille ovat viime vuosina poikkeuksetta kelvanneet amerikkalaiset, englantilaiset, jopa ruotsalaiset ja saksalaiset maahanmuuttajat, varsinkin korkeasti koulutetut spesialistit ja raharikkaat. Näitä maahanmuuttajia arvostetaan. Tämä näkyy yleisesti median painotuksissa, mutta usein piilotellusti rivien välissä tai juhlapuheiden sivulauseissa.
Vieraista kielistä Suomessa osataan puhua suht kattavasti, mutta eri puolilla maata vain vaihtelevasti, könkköenglantia. Parempaakin englantia käytetään virallisesti kaikkialla, mainosteksteistä väitöskirjoihin, joita kukaan ei lue. Lukutaidoton nuoriso taas on keskustelevinaan englantia puhelimia muistuttavissa laitteissa, joissa vilahtelee ”inglish”-tyylisiä kirjainyhdistelmiä ja muita meemejä sekä älyvapaita ja kammottavia tiktok-välähdyksiä, joita peukutellaan tiheästi kuin joku vuosi sitten selfieitä. Kyllä siinä, ja pelimaailmassa ammuskellessa, inglish-kielivalikoimakin ohenee olemattomaksi. Viholliskuvat toki vahvistuvat!
Ulkomaalaisista muunväriset ja -uskoiset, esimerkksi juuri somalit ja monet pakolaiset Afrikasta tai Lähi-Idän maista kelpaavat valikoiden ”huonoiksi esimerkeiksi” raiskaus- ja rikostilastoissa – tai sitten ruokakuskeiksi, siivoojiksi ja erilaisiin aputöihin. Venäläisiä tai venäjänkielisiä toimii Suomessa vaihtelevasti jo akateemisissakin ammateissa, mutta pääsääntöisesti heitä on pidetty aidolla ”kansalaistasolla” huorina, mafiosoina tai vakoilijoina. Ai niin, meinasin unohtaa eri länsimaiden eliittiin arvoasteikossa nousseet maansa myyneet riistokapitalistisen Venäjän oligarkit, joiden kanssa kelpasi kaveerata ja tehdä bisnestä vielä kolme vuotta sitten, ennen Ukrainan sotaa… Erityisesti Lontoossa omaisuutta ja hienostokortteileita kahmivat venäläisoligarkit olivat median suosikkeja. Suomi peesasi perässä.
Ukrainan sota ja ryssävihan uusi nousukausi
Niin sanotun ryssävihan nousu- ja laskukaudet ovat Suomessa vaihdelleet historiassa aina, myös Nevostoliiton hajoamisen (1991) jälkeisenä aikana. Ensin, siis 1990-luvun alussa kun presidentti Mauno Koivisto kutsui Suomeen ”inkeriläiset”, tänne tulikin yllättävä kerros venäläisväestöä, kymmeniä tuhansia, koko sukujen voimalla ja virallisesti ”inkeriläis”-statuksella.
Mahorkan tuoksu, vodkan myynti ja prostituutio pantiin merkille Joensuussa jos muuallakin, kauppojen ovilla: ”Vain yksi venäläinen kerrallaan!”…tai kaksi, muistan ehkä väärin (?). Kun venäläisten muuttoliike yhä jatkui 2000-luvulle tultaessa ja turistit Pietarista tulivat joukolla ostoksille Itä-Suomeen kaupankäyntiä ja liike-elämää vilkastuttamaan, suhtautuminen venäläisiin muuttui Joensuuta myöten pikku hiljaa. Raha ratkaisi paljon! Rajaliikenne kasvoi ja viisumien saanti helpottui siinä sivussa, molemmin puolin rajaa. Venäjän Karjalassa juhlittiin uusin voimin Sortavalan laulujuhlilla ja käytiin vapaasti vanhoja kotiraunioita ja hautausmaiden kuntoa hämmästelemässä. Haaveiltiin junayhteyksistä välillä Joensuu-Petroskoi ja Karjaloiden välisestä viisumivapaudesta. Tohmajärven peräkammarin pojat hakivat paitsi halpaa bensaa myös vaimoja itänaapurista kiihtyvään tahtiin. Venäjän kielikin oli suosiossa.
Jyrkkä muutos suhteessa venäjänkielisiin tapahtui sitten hetkessä, muutamassa kuukaudessa Venäjän hyökättyä talvella 2022 Ukrainaan. Ryssäviha kaivettiin kerta heitolla naftaliinista Nato-innostuksen ja talvisodan hengessä. Sijaiskärsijöiksi joutuivat Venäjän puolelta Suomeen tulevat muutama sata pakolaistakin itärajalla, ei vain kanssakäyminen ja turismi kahden Karjalan tai entisten YYA-maiden välillä, ruohonjuuritasolla. Rajanylityspaikat pistettiin kiinni ja uutta Berliinin muuria muistuttavaa raja-aitaa alettiin rakentaa ja rahoittaa piikkilankaestein pikavauhtia. Sotabudjetin miljardit ja hävittäjät sekä Natolle varatut maa-alueet Suomen kamaralla olivat oikeistohallituksen mielestä ainoa tuki ja turva venäläisvyörytystä ja hyökkäysvalmisteluja vastaan! Sotapropagandan yleistyessä, diplomatian ja rauhan rakentaminen alkoi olla maanpetoksellista toimintaa (?) – kuten venäjän kielen puhuminenkin.
Myös Joensuun yliopiston professori, Petroskoista Suomeen muuttanut Olga Davydova-Minguet sai nyt tutkittavakseen hieman erilaista rajat ylittävää kanssakäymistä, kun kaikki sukulaisvierailutkin estettiin. Siinä sivussa loppui tiedeyhteistyö ja opiskelijavaihto. Kaksoiskansalaisena Olga jäi ihmettelemään sitäkin, kuinka Suomen tasavallan johto presidenttiä myöten ei osaa tehdä eroa militaristisen Kremlin valtaeliitin pyrkimysten ja tavallisten venäjänkielisten Suomessa asuvien välillä. Venäjänkielisiltä vaadittiin paitsi luopumista kaksoiskansalaisuudesta myös ”koko kansan vastuuta” hyökkäyssodasta. Kirjailija Sofi Oksanen lähetti vertauskuvallisia tappotekstejä pommeihin kohti Kremliä ja puhemies Jussi Halla-aho tuntui hekumoivan vilpittömästi ”perivihollisen” tappamisella. Presidentti puhkui lopullista Ukrainan voittoa ja ilmoitti ylpeänä, että ei vastaisi edes puheluun Kremlistä, saati että sinne soittelisi!
Kulttuuriyhteustyö lopetettiin tyystin, kuten rauhanjärjestöjen ja ystävyysseuran rahoitus. Eipä ole muuten Suomessa koettu samanlaista (kulttuuri)vihamielisyyttä vuosikymmeniin toisen maailmansodan jälkeen. Tarkoitan ”pyhää vihaa” muita sotaa käyvien maiden tavan kansalaisten ruohonjuuritason toimintaa kohtaan (vrt. vaikka USA ja Vietnam – tai Israel ja Gaza). Kukapa amerikkalaisia elokuvia kieltäisi – tai tuomitsisi ristiretkiä pyhälle maalle Israelin kibbutseihin?
Ukrainalaisten erityisasema
Ryssäviha yltyi Ukrainan sodan jatkuessa, mutta paradoksaalisesti monet ennakkoluulot ”toisia” itänaapureita kohtaan katosivat sitten valikoiden, usein venäjää puhuvien ukrainalaispakolaisten kohdalla. Yllättäen selvisi, että monet tuhannet pakolaiset näyttivät venäläisiltä ryssiltä ja puhuivatkin vain venäjää, ukrainan ohella. Medialla ja Nato- sekä sotapropagandalla oli tässä kehityksessä kieli keskellä suuta ja järkyttävän iso roolinsa: ukrainalaiset olivat nyt oikeutetusti uhreja kuten suomalaiset talvisodassa, kielipeleistä ja tavoistaan huolimatta. Tämä kansalaisten käännyttäminen ”veri- ja uhriveljien” auttamiseksi kävi käden käänteessä! Onneksi Suomessa asuvat venäjänkieliset ja vasta tulleet Ukrainan sotapakolaiset eivät silti ryhtyneet tukkanuottasille; Joensuussakin heitä nähtiin samoissa sodanvastaisissa mielenosoituksissa.
Eri arvioiden mukaan Venäjän hyökkäys ja Ukrainassa jatkuva sota on tuonut Suomeen sotapakolaisina lähes 50 000 – 60 000 ukrainaa tai venäjää äidinkielenään puhuvaa maahanmuuttajaa Ukrainan alueelta. Suuri osa heistäkin mahdollisesti jää tänne rauhan tultua. Kannattaa miettiä tämän kielivähemmistön määrää, kotoutumista, työllistymistä, ennakkoluuloja. Entä sitten, kun Afrikan nälkä- ja janopakolaiset rynnivät meille sankoin joukoin? Kysymys on vain ajasta, jopa lähivuosista. Moni tummaihoinen Suomeen sotaa, konflikteja ja nälkää paennut maahanmuuttaja voi jo nyt ihmetellä – ja ihmettelee, kuinka eriarvoisessa asemassa onkaan suhteessa Ukrainan pakolaisiin asunto- ja työmarkkinoilla tai sotessa? Miksi näin kävi? Miksi häntä, sotaa pakenevaa, ei aikaisemmin autettu, ymmärretty ja vastaanotettu samalla tavalla, samanarvoisesti?
Kaikilla sodilla ja konflikteilla on puolensa. Myös uhreilla on eri kohtalonsa. Juuri siksi rauhan puolesta on tehtävä kaikki mahdollinen esimerkiksi diplomatian ja sovittelun tietä, ei militaristisesti aseita kalisuttaen ja asekauppaa tukien. Ani harvoin esimerkiksi hyökkääjä kuvittelee toimivansa väärin tai hyökkäyksen kohde myöntävänsä, että ei jatka koston kierrettä. Molemmat tahot kokevat ns. isänmaallista intoa, mitä yksipuolinen sotapropaganda lietsoo. Kun Suomi nyt yhtenä isänmaallisena rintamana ja Nato-vetoisen miltarismin aallonharjalla rakentaa lähes yksimielisenä raja-aitaa itärajalle, kannattaa miettiä historiaa jos tulevaisuuttakin.
Valikoiva, moniulotteinen suomalainen rasismi
Suomalainen rasismi on moniulotteista ja sen juuret ovat pitkälle ryssävihassa, siellä missä isoveli ja naapurimme on meitä historian vaiheissa kurittanut. Ymmärrettävää, historian valossa. Ymmärrettävää ei ole se, kuinka tänä sivistysfeministisenä vuonna 2025 Suomen rasistisimmat puolueet eli perussuomalaiset ja kokoomus ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa ja saaneet suomalaiset inhoamaan venäläisiä ja rakastamaan ukrainalaisia kautta linjan. Monia tavan kansalaisia voi hämmästyttää se, että suomalaisella ylimmällä kenraalikunnalla ja myös hallituspuolue kokoomuksella ministereitä ja presidenttiä myöten on nyt jonkimmoinen monopoliasema kommentoida mediassa sotatilanteita ja ulkopolitiikkaamme. Oppositio ja rauhanjärjestöt on vaiennettu. Rauhan kysymyksiä ei kommentoida tai tuoda esiin eikä diplomatiaa juuri harjoiteta. Sotainnolla ei pitkälle potkita ja auttamisellakin on silti rajansa: auttajan varjo ja autettavan kiittämättömyys.Tämä olisi hyvä pitää mielessä kun ajatellaan ukrainalaistenkin pakolaisten Suomeen kotoutumista. Kuinka jaksaa auttaja ja kuinka autettavan asema arkielämässä muuttuu?
Koska minulla on henkilöhistoriasta, kielitaidostani ja sukulaissuhteista johtuen kosolti ystäviä itärajan takaa Suomeen muuttaneiden keskuudessa, minulla on tarve myös oikoa ennakkoluuloja. Tunnen kymmeniä meillä eri ammateissa toimivia venäjänkielisiä, nyt myös ukrainalaisiakin, jotka yrittävät kotoutua tänne ja saada paikkansa yhteiskunnassa. Tunnen myös niitä, jotka jo nyt menestyvät työssään tutkijoina, taiteilijoina, kulttuurintuottajina tai vaikka yrittäjinä. Suurimmalla osalla menee hyvin; he ovat kotoutuneet, oppineet kielemme ja matkaavat säännöllisesti rajan yli (tai ainakin matkaisivat jos se olisi mahdollista!). Pelkään yhtä lailla aidosti, miten heihin tai ukrainalaispakolaisiin suhtaudutaan jatkossa ja kuinka ryssäviha on tehnyt heistä joistakin hiljaisia oman kielensä puhujia yleisissä tiloissa.
Yksi esimerkki tavallisen venäläisperheen menestystarinasta Joensuussa: muutama vuosi sitten Siperian miljoonakaupunki Tomskista tänne muuttanut perhe on tullut tutuksi pikku hiljaa. Korjaamoyrittäjä Konsta on remontoinut ikivanhan kesäautoni katsastuskuntoon paitsi kohtuuhinnalla, sellaisella käsityöläisen ammattitaidolla, että se herättää ihailua kaikissa hänen asiakkaissaan. Käykääpä tarvittaessa korjaamolla, Joensuun Teboilin tiloissa! Hänen vaimonsa, suomea ja englantia sujuvasti puhuva akateeminen ammattilainen on työllistynyt vaihtelevasti väitöskirjatyönsä ohella. Perheen lapset käyvät Itä-Suomen koulua, jossa ainakin vielä voi valita A1-kieleksi venäjänkin… Heille, koko perheelle rasistiset kokemukset ovat olleet Joensuussa melko lailla harvinaisia. Ainakin vielä – ja voi vain toivoa, että esimerkiksi venäjää voisi opiskella ensimmäisenä kielenä peruskoulun ensiluokalta lähtien muuallakin Itä-Suomessa kuin vain Joensuun esimerkillisessä Itä-Suomen koulussa…
Pentti Stranius, susirajan virallinen Öisinajattelija
