Olen ollut reilut 40 vuotta sekä Sodankylän että Tampereen elokuvajuhlien vakiovierailija. Välillä töissä tulkkina, välillä pelkkänä turistina – olihan Suomen elokuva-arkisto (SEA, nykyinen KAVI) kymmenen vuotta myös työpaikkani. Sodankylä on nyt jäänyt vähemmälle, mutta Tampereella olen käynyt hyvinkin säännöllisesti viimeiset 15 vuotta ainakin.
Tämän talven Tampere Film Festival (5.–9.maaliskuuta 2025) oli järjestyksessä 55. lyhytelokuvajuhla. Esitetyt elokuvat ovat yleensä alle puolen tunnin animaatioita, fiktioita ja dokumentteja, joskus jotakin siltä väliltä. Katsojat näkevät ne teemasarjoissa, joita on kymmeniä, alkaen kansainvälisestä sarjasta, päätyen kotimaiseen lyhytelokuvaan ja erikoisnäytöksiin.. Tuomaristo valitsee palkitut, mutta muuten ei-kaupallisuus näkyy kaikkialla. Valitettavasti vain valtamedia eivätkä elokuvajournalistit ole mukana samalla tavalla kuin useimmiten kaupallisissa elokuvatapahtumissa (?).
Kansainvälinen sarja
Tampereelle tarjottiin tänä vuonna elokuvia yli 50:stä maasta, yhteensä 6 762 kappaletta. Niistä 64 valittiin ns. kansainväliseen kilpailusarjaan, joissa oli 10 eri teemakokonaisuutta, esimerkiksi otsakkeella “Hämärähommia”, “Kiperiä tilanteita”, “Yhteisöllisyyttä”, “Identiteetit”, “Mielen poimut“, “Rauhaa!” jne.
“Hämärähommissa” suosikkejani olivat romanialainen fiktio, Miruna Ursachen ohjaama Pääskysiä katolla, jossa naisnäyttelijä uskoo katolla mellastavia lintuja venäläisten kehittämiksi drooneiksi. Myös Senegalin afrikkalaisen pikkukylän leipäkauppiaiden kilpailu, Lees Waxul oli melkoista hämärähommaa ja nälkäbisnestä. Kiinalaisohjaaja Weikai Liaon Enkelin hautajaiset -filmissä opiskelijatyttö joutuu vahingossa elinkaupan silminnäkijäksi. Kaikki nämä elokuvat olivat 15 minuutin fiktioita vuodelta 2024.
“Rauhaa”-teemassa puhuttelevia “sotaelokuvia” olivat ukrainalainen, parivaljakon Roman Khimei & Yarema Malaschuk ohjaama Additional Scenes (2024), jossa kiovalainen pariskunta väittelee makuuhuoneessa nukkumaanmenosta ja tyynystä huomatakseen yhtäkkiä, että ympärillä riehuu yhä sotakin. Toinen ukrainalaiselokuva Wyraj (2023) oli puolituntinen dokumentti siitä miten pieni kyläyhteisö selviää sodan melskeissä. Iranilaisen Azam Hasanpourin ohjaus Zhen (2024) oli tarina sinnikkäästä postinkantajasta, naisesta joka kirjoitti itsekin sydämellisiä kirjeitä rintamamiehille, jotka olivat jo kuolleet ne saadessaan. Gazan kauheuksia todisti, englantilaisen Miranda Pennelin ohjaus, tietokoneruudulle salaa tallennettu Mies nro 4 (2024) , jossa israelilaiset sotilaat vangitsevat miesryhmän, jota ilmeisesti kuljetetaan teloitettavaksi…
Animaatioista jäi mieleen britti Baz Sellsin ohjaama Kaksi mustaa poikaa paratiisissa (2025). Se on huikean taidokas nukkeanimaatio kahdesta homopojasta, jotka elävät omassa paratiisissaan, vaikka ympärillä ei heitä aina hyväksytäkään. Nukkemaiset animaatiohahmot olivat mestarillista työtä ja harvinaisen elävä ja rakkauden intiimi kuvaus upeaa! Libanonilaisen May Tabbaran ohjaama Ebb & Flow eli Ensisuudelma (2024) kertoi nuorista rakastavaisista, kahdesta tytöstä jotka hakevat ensi kokemuksia suhteessa tapaamiinsa nuoriin poikiin. Yhtäkkiä he joutuvat herkkänä hetkenä kokemaan Beirutin pommitukset, mikä aiheuttaa melkoisen paniikin niin nuorissa kuin heitä etsiskelevissä perheissä.
Erityisnäytöksiä ja oheistapahtumia
Erityisnäytöksinä esitettiin monenlaisia sarjoja, joista ehkäpä kiinnostavimmat tulivat Mongoliasta ja Liettuasta. Tunnetut liettualaisohjaajat, parivaljakko Vytautas Katkus & Laurynas Bareiisa olivat esillä vuosien 2017-2022 kuudella elokuvalla, joiden tarina liikkui paljolti Liettuan maaseudulla, arkielämässä ja nuorten elinpiirissä: By the Pool, 2017, Community Gardens 2019, Dummy 2020, Places 2020, Caucasus, 2018 , Cherries 2022. Myös liettualaisten feministien elokuvia oli ohjelmistossa. Tunnetulla suomalaisohjaaja Pirjo Honkasalolla oli oma henkilökohtainen sarjansa, tuotannon läpileikkaus, joka oli yleisönkin suosiossa. Festivaaliveteraani , jo 1970-luvulta Tampereen elokuvajuhliin vaikuttaneen Raimo Siliuksen – ns. “Rake Special” oli eräänlainen jäähyväissarja, sillä Silius ehti kuolla viime vuoden lopulla .
Suomalaisesta elokuvanteosta kertoi puolestaan aina mielenkiintoinen Arkiston aarteita, lyhytdokumentteja 1920-luvulta aina 1990-luvulle. Mieleen jäi varsinkin vuoden 1985 rento Reppufilmi-kuvaus. Siinä elokuvaneuvos Kari “Pilkku” Uusitalo haastattelee Anssi Mänttärin studiossa sattumalta tapaamiaan tunnettuja näyttelijöitä: lyhyissä puheenvuoroissa leukailevat muun muassa Matti Pellonpää, Pirkko Hämäläinen, Paavo Piskonen ja Markku Toikka.
Näytökset olivat varsinkin perjantaina ja lauantaina 7-8. maaliskuuta lähimain loppuunmyytyjä. Tampereen Tuomiokirkko oli myös perjantai-iltana 7.3. tupaten täynnä, perinteisen mykkäelokuvan esityksen aikana. Teuvo Puron ohjaus Vaihdokas (1927) on avioliittodraama, jossa Ilmari Unhon näyttelemä Oras-poika paljastuu pariskunnan vaimon nuoruuden “hairahdukseksi”. Esa Toivolan urkumusiikki siivitti hienoa, tunnin kestävää mykkäfilmiä.
Tampereen Taidemuseossakin, osoitteessa Puutarhakatu 34, kannattaa käydä. Sinne minut sai houkuteltua Tuija-vaimo, vaikka festivaaliväsymys meinasi yllättää kävelymatkalla – ja tungoksessa! Museossa on nimittäin parasta aikaa esillä upea Surrealismi. Jaettu uni – näyttely, joka jatkuu elokuulle 2025 saakka.
Näytteillä on 100 erilaista surrealistista teosta: maalauksia, veistoksia, valokuvia ja filmejä. Kuuluisimpia nimiä Luis Bunuel, Salvador Dali, Rene Magritte. Kallein ja kuuluisin lienee Dalin maalaus Nukkumatti vuodelta 1966. Uusinta surrealismia taas edustaa valtava videoinstallaatio, Marco Brambillan teos Heaven´s Gate (2022). Se on koostettu sadoista Hollywood-elokuvien osaelementeistä. Surrealistista valokuvaa ja elokuvaakin on esillä Bunuelin & Dalin lisäksi: otteita eri ohjaajilta, joukossa David Lynch ja Alejandro Jodorowsky. Cindy Sherman ja Claude Cahun leikittelevät valokuvissaan sukupuolirooleilla ja onpa mukana Man Rayn kuuluisa ja rivo “Marmorikikkelikin”…
Omat suosikit ja palkitut
Olen peräti harvoin osunut oikeaan veikatessani Tampereella palkittuja filmejä, sillä makuasioistahan elokuvataiteessakin on lopulta kysymys. Omat suosikkini löytyivät “Kiperiä tilanteita” -sarjasta.
Nebosja Slijepcevicin ohjaama fiktio Mies joka ei voinut olla hiljaa (2024) on harvinaisen onnistunut yhteistyöelokuva (Kroatia, Slovenia, Bulgaria), joka puhuttelee myös sodanvastaisuudellaan. Eletään Jugoslavian hajoamisen väkivalta-aikaa 1990-luvulla: joukkio epämääräisiä aseistettuja miehiä pysäyttää junan ja alkaa etsiä vaunuista vihollisia, ilmeisesti lähinnä islam-uskoisia. Kaikki pelkäävät henkensä puolesta. Papereita vaaditaan, mutta ei niitä jokaisella ole. Silloin esiin astuu entinen upseeri, joka syyttää ahdistelijoita rosvojoukoksi. Tilanne huipentuu siihen, että nyt upseeri otetaan mukaan, mukiloidaan ja heitetään auton kyytiin asemasillalla. Pelokas joukko seuraa hiljaa tapahtunutta, pelastajansa pidätystä (ja ilmeistä teloitusta). Ohjaajan mukaan episodi on totta ja juuri siksi hän halusi tehdä tästä vähemmän hiljaisesta sankarista elokuvan.
Toinen mielifiktioni oli tanskalaisohjaaja Jonathan Rafael-Weissin vartin mittainen Auringossa -filmi (2024).Siinä yksinasuva ja sukulaisistaan eristäytynyt eläkeläismies joutuu seikkailuun ja Solariumin vangiksi tahtomattaan. Hän pääsee vapaaksi viime hetkellä naama palaneena ja saa ystävättärekseen runoja kirjoittavan pelastajansa, viihdealan tankotanssijan…
Kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon eli Grand Prix’n voitti chileläinen fiktio, Martín Seegerin El canon (Chile, 2024). Tuomaristo ihastui “…elokuvan ainutlaatuiseen lähestymistapaan kolonialismin aiheeseen, joka sallii elokuvantekijän leikitellä sillä, miten suhtaudumme toiseuteen hyvin sarkastisella mutta syvästi koskettavalla tavalla”. Euroopan elokuva-akatemian, European Short Film -kilpailun palkinnon sai John Smithin kokeellinen dokumentti Being John Smith (Britannia, 2024), koska tuomariston mukaan “…ihminen voi olla tunnettu elokuvantekijä, ja silti kokea olonsa epämukavaksi omassa ihossaan sekä olla epävarma siitä, mitä tekee, ja miksi sen tekee”.
Kotimaisen kilpailun pääpalkinnon alle 30-minuuttisten elokuvien sarjassa voitti Marjo Levlinin Underdog (Suomi, 2024). Tuomariston mukaan elokuva “… yhdistää vaivattomasti henkilökohtaiset lapsuusmuistot ihmisyyden pimeimpiin käytäviin kutsuen meidät jakamaan syvällisen pohdinnan yhteisestä inhimillisyydestämme”.
Pienenä jälkikommenttina voi tietenkin ihmetellä sitä, kuinka vähän hurja maailmantilanne, sodat, rasismi, pakolaiskysymys, kansanmurhat ja ilmastonmuutos näkyivät Tampereella 2025 palkittujen elokuvien suhteen. Olisi todellakin toivonut, että edes jotkut hyvinkin sodanvastaiset ja perusteelliset kannanotot maailman eri kriiseihin olisivat pärjänneet kilpailussa paremmin. Voittiko ns. kepeä “elokuvallisuus” rankempien aiheiden kustannuksella?
Pentti Stranius, Öisinajattelija
