Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehty hyökkäys on herättänyt paljon kommentointia sananvapaudesta ja uskonnosta, tai tarkemmin sanottuna sananvapaudesta ja islamista. Ranskan presidentti François Hollande on julistanut hyökkäyksen uhrit kansallissankareiksi ja sanonut, että hyökkäys kohdistui tasavaltaan ja että ”tasavalta on yhtä kuin sananvapaus”. Tapettuja henkilöitä enemmän huomio on kiinnittynyt lehteen, kenties oikeutetusti, koska hyökkäyksen kohteena eivät olleet vain yksilöt vaan myös tiedotusväline.
Kommentointi sekä sananvapaudesta että islamista kertoo paljon siitä, miten ongelmallisesti nämä käsitteet ymmärretään. Käsittelen tässä sananvapautta sekä Charlien Hebdoa ja seuraavassa merkinnässä uskontoa ja sen suhdetta politiikkaan.
Seitsemäntoista ihmisen joukkomurha olisi jo sinällään ehdottomasti tuomittava teko, jota ei voi oikeuttaa millään. Se, että kohteena on tiedotusväline, tekee haavasta erityisen syvän. Juuri teon vakavuuden takia on syytä tarkastella sen taustoja ja seurauksia huolellisesti ja yrittää asettaa se oikeaan viitekehykseen. Kyse ei ole vain tapetuista, vaan myös siitä, mihin heidän ja Charlien Hebdon muistoa käytetään.
Hyökkäyksen jälkeen lause Je Suis Charlie, minä olen Charlie, levisi laajalle ja lehti nostettiin sananvapauden esikuvaksi. Iso-Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti, muiden valtionpäämiesten tavoin, matkustavansa Pariisiin ”juhlistamaan Charlie Hebdon takana olleita arvoja” ja lehden julkaisemista tuetaan mittavilla summilla. Helsingin Sanomien Jukka Huusko sijoitti Charlie Hebdon ”sananvapauden ytime[en]”, jossa ”mikään valtaan ja vallankäyttöön liittyvä ei ole jäänyt koskemattomaksi”.
Vastaavasti hyökkääjät esitettiin väkivaltaisen kulttuurin edustajina, joiden käytös on täysin vierasta rauhanomaiselle ja sivistyneelle Ranskalle (tai ’länsimaille’). Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski omaksui muslimivihaajien lähtökohdan vertaamalla Eurooppaa muslimien saartamaan 1600-luvun Wieniin: ”Muurien ulkopuolella levittäytyy ongelmien kenttä, ja tykinkuulat ovat rysähdelleet kaupunkiin yksi toisensa perään.”
Tässä tarinassa on muutama ongelma. Ensinnäkään, Charlie Hebdo ei ole epäpoliittinen ja vallankäyttäjiä tasapuolisesti ruotiva julkaisu. Toisekseen, Ranska ja muu Eurooppa tai ’länsimaat’ eivät ole sananvapauden ja väkivallattomuuden kunnioituksen saarekkeita.
Charlie Hebdo on muslimivastainen lehti samalla tavalla kuin monet viime vuosisadan alkupuolen julkaisut olivat juutalaisvastaisia. Se suhtautuu muslimeihin halveksuen ja rasistisesti, ja naureskelee heihin kohdistuvalle väkivallalle.
Jotkut ovat puolustelleet lehteä sillä, että sen pilkasta saavat osansa myös kristinusko ja juutalaisuus. Siinä ei kuitenkaan vaikuta olevan kristityistä, tai etenkään juutalaisista, yhtä rasistisia kuvia kuin muslimeista. (Huomattakoon myös, että uskonnollisen vallan käyttäjien, uskonnollisen vallan uhrien, uskonnon harjoittajien ja uskonnon harjoittajien väärinkäytösten arvosteleminen ovat eri asioita – Boko Haramin seksiorjille nauraminen ei ole yhtä kuin paavin pilkkaaminen.) Mutta vaikka näin olisi, niin miten se todistaisi, että lehti ei ole muslimivastainen? Jos jokin julkaisu olisi karkean juutalaisvastaisuuden lisäksi vaikkapa karkean hinduvastainen, niin olisiko sen antisemitismi vähemmän tuomittavaa?
Toiset ovat selittäneet, että Charlie Hebdo on paljon muutakin kuin vain muslimivastainen julkaisu. Tämä pitää paikkansa, ja murhatuilla piirtäjillä oli lehteä laajempi yhteiskunnallinen merkitys. Mutta kommentti osoittaa, miten hyväksyttyä muslimivastaisuus on: en muista kenenkään puolustaneen juutalaisvastaisuudesta syytettyjä julkaisuja sanomalla, että niissä on antisemitismin lisäksi muutakin sisältöä.
Charlie Hebdon muslimisisällössä ei ole kyse vain profeetta Muhammedin pilkkaamisesta tai uskontoon liittyvien vääryyksien arvostelemisesta, vaikka asia joskus siten esitetäänkin. Mainitsen yhden esimerkin. Egyptin hallitus tappoi heinäkuun 8. päivä 2013 yli 60 mielenosoittajaa, jotka protestoivat vaaleilla valitun presidentti Morsin syrjäyttänyttä sotilasvallankaappausta. Charlie Hebdo julkaisi kaksi päivää myöhemmin aiheesta kuvan, jossa stereotyyppisen näköinen muslimi ammutaan kuoliaaksi koraani kädessä, varustettuna teksteillä ”koraani on paskaa” ja ”ei pysäytä luoteja”. Tämä ei ole leikkiä mielikuvitusmaailmassa. EU:n tuki on Egyptin sotilasdiktatuurille tärkeää, ja sen ihmisoikeusrikkomusten vähättelyllä Euroopassa on todellisia seurauksia. Vaimea reaktio Euroopassa saattoi edesauttaa sitä, että Egyptin viranomaiset tappoivat heinä- ja elokuussa noin tuhat mielenosoittajaa lisää.
Lehti ei tietääkseni ole koskaan kuvannut juutalaisten joukkotappamista samanlaisena hauskana tapauksena. Jos joku todella noudattaisi iskulausetta ”minä olen Charlie”, niin hän reagoisi Pariisin joukkomurhaan kuvalla, jossa pilapiirtäjä pitelee Charlie Hebdon viimeisintä numeroa samalla kuin luodit lävistävät hänet pilkkatekstien saattelemana, koomisen ilmapiirin vallitessa. Mutta kun uhrit eivät ole muslimeja, heidän pilkkaamisensa ei tunnukaan harmittomalta huvilta.
Vertaus tosin ontuu, kuten myös juutalais- ja muslimivastaisuuden rinnastaminen. Vaikka Charlie Hebdo olisi halventanut yhtäläisesti kaikkia, niin pilapiirtäjät eivät ole rodullistettu ja huonossa asemassa oleva ihmisryhmä, toisin kuin muslimit Ranskassa. Juutalaisia kohdellaan vieläkin usein rodullistettuna ryhmänä, mutta heihin ei onneksi suhtauduta enää yhtä rasistisesti kuin jokunen vuosikymmen sitten. Pilkalla, joka kohdistuu yhtä lailla vallankäyttäjiin ja voimattomiin, on heikoille vakavammat seuraukset, kuten Scott Long kirjoittaa erinomaisessa esseessään ”Miksi en ole Charlie”. Kaikella puheella on viitekehyksensä, ja kuten Joe Sacco on kommentoinut, satiirikon pitää miettiä, kuka on kohteena ja miksi.
Väite Charlie Hebdosta vallanpitäjien lahjomattomana kriitikkona ei sekään pidä vettä. Vuonna 2008 lehden pilapiirtäjä Maurice Sinet vihjasi, että presidentti Nicolas Sarkozyn poika olisi kääntynyt juutalaiseksi rahallisista syistä, päästäkseen naimisiin juutalaisen perijän kanssa. Kommenttia pidettiin juutalaisvastaisena, ja Sinet uhattiin tappaa. Lehden päätoimittaja Philippe Val reagoi tähän irtisanomalla Sinet’n laittomasti. Seuraavana vuonna presidentti Sarkozy nimitti Valin kansallisen radiokanavan johtajaksi.
Tapaus valaisee myös sitä, miten eri tavalla juutalaisvastaisuuteen ja muslimivastaisuuteen suhtaudutaan. Mutta Charlie Hebdon puolustukseksi voi kenties sanoa, että jos se olisi todella kohdellut juutalaisia ja muslimeja samalla tavalla, niin lehti olisi lakkautettu ajat sitten Ranskan lakien rikkomisesta.
Ranskan hallitus juhlisti 9. tammikuuta 2014 sitä, että se oli saanut kiellettyä koomikko Dieudonne M’bala M’balan esityksen sen nojalla, että se on juutalaisvastainen. Sisäministeri Manuel Vallsin mukaan Ranskassa ei voi suvaita ”toisten vihaamista, rasismia, antisemitismiä tai holokaustin kieltämistä” ja päätös oli ”voitto tasavallalle”. Glenn Greenwald kirjoittaa kiinnostavasti tästä kahtalaisesta sananvapauskäsityksestä.
Selvennettäköön, että olen kaikkea rasismia ja vastaavaa ihmisryhmien halventamista vastaan, mutta mielestäni sellaisen materiaalin julkaisemisen ei pitäisi olla kiellettyä. Olen sitä mieltä, että Suomessa sekä uskonrauhan häiritseminen että kansanryhmää vastaan kiihottaminen pitäisi poistaa rangaistavien tekojen joukosta. On myös mahdollista järkevästi puolustaa sananvapauden rajoittamista, mutta silloin pitää olla tarkkana siitä, että kieltoja sovelletaan yhtäläisesti. Jos yhden ryhmän pilkkaamista pidetään rangaistavana tekona, joka osoittaa sanojansa kuuluvan sivistyneen maailman ulkopuolelle, ja toisen halventaminen nostetaan sivistyksen symboliksi, niin se on itsessään halventavaa.
Charlie Hebdo ei ollut muutenkaan epäpoliittinen, eikä se ollut väkivallattoman maailman puolella. Lehti tuki, ainakin välillä, Yhdysvaltojen, Ranskan ja niiden liittolaisten väkivaltaa. Charlie Hebdo esimerkiksi kannatti Naton hyökkäystä entisen Jugoslavian alueelle vuonna 1999 ja Israelin hyökkäystä Libanoniin vuonna 2006. Jälkimmäinen muistetaan erityisesti Dahiya-opista, jonka mukaan hyökkäysten tavoitteena tulee olla mittavan kärsimyksen aiheuttaminen siviiliväestölle.
Synkkää ironiaa on se, että eräs Naton vuoden 1999 operaation tunnettu tapaus on hyökkäys televisio- ja radioasemalle, jossa Nato tappoi 16 siviiliä, lähes sama luku kuin Pariisissa viime päivinä. NATO oikeutti pommituksen sanomalla, että televisioasemaa käytettiin propagandan levittämiseen. Eikä tämä ollut yksittäistapaus. Yhdysvallat on Afganistanissa ja Irakissa hyökännyt al-Jazeeran toimistoihin ja tappanut journalisteja. Yhdysvaltojen aloittamassa Irakin sodassa on tapettu enemmän journalisteja kuin missään aiemmassa sodassa maailmanhistoriassa, osa heistä yhdysvaltalaisten ja muiden ulkomaalaisten taistelijoiden, osa irakilaisten toimesta. (Luku koskee journalisteja jotka on tapettu virantoimituksessa, esimerkiksi toisessa maailmansodassa tapettujen joukossa oli varmasti enemmän journalisteja.) Ranskan ja EU:n tukema Israel tappoi kesällä Gazassa ainakin 15 journalistia (heistä ainakin 7 virantoimituksessa).
Yksikään valtavirtalehti ei nostanut Naton harkittua hyökkäystä tiedotusvälineitä kohtaan esimerkiksi siitä, miten Nato tai ’länsimaat’ ”sylkivät vapauden kasvoille”, eikä Suomessa tarinoitu siitä, miten yhdysvaltalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset arvot eivät sovi yhteen Euroopan kanssa. Myöskään liittolaismaa Israelin hyökkäykset journalisteja kohtaan tai pilapiirtäjä Mohammad Saba’anehin vangitseminen piirrostensa takia eivät ole johtaneet julistuksiin siitä, että israelilaiset arvot – saati juutalaiset arvot – uhkaisivat sivistynyttä maailmaa.
Journalisteihin kohdistuvat hyökkäykset ovat vain pieni osa länsimaiden rajojensa ulkopuolelle kohdistamasta väkivallasta. Jos tämän väkivallan ja sen taustalla olevan politiikan jättää pois tarkastelusta (kuten esimerkiksi Aittokoski pitkässä analyysissään tekee), on mahdotonta ymmärtää väkivaltaa, joka tulee rajojen sisälle. Silloin joukkomurhan ainoaksi selitykseksi jää islam. Jos näin on, niin pesäeron tekeminen muslimivihaajiin (mitä Aittokoski korostaa) on voimaton ele. Jos ongelmana on muslimit, niin eikö se pitäisi ratkaista puuttumalla muslimeihin? Muslimien suorittaman väkivallan esittäminen irrallisena on lahja sellaisille muslimivihaajille kuin Jussi Halla-aho, joille joukkomurha on tilaisuus ottaa esille popcorn.
Iskulause Je Suis Charlie on erinomainen vastaus terrorismiin, kun siinä osoitetaan solidaarisuutta iskun uhreille, joita ovat myös haavoittuneet ja järkyttyneet. Jos iskulause sen sijaan ymmärretään ylistykseksi Charlie Hebdo –lehdelle ja sen arvoille ja kehotukseksi toimia niiden mukaisesti, niin se normalisoi muslimivihaa inhimillisten arvojen viitan alla.
Lopulta keskeinen kysymys on se, miksi Pariisissa tehtiin joukkomurha ja miten sellaisia voidaan välttää. Tässä yhteydessä on välttämätöntä tarkastella myös uskonnon roolia ja sen yhteyttä politiikkaan. Kirjoitan tästä seuraavassa merkinnässä.
