Suomessa ilmestyy laatulehti nimeltä Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta (tuttavallisemmin Diplo): yhdistelmä ensin mainitun juttuja ranskasta suomennettuna, jälkimmäisen venäjästä suomennettuna ja lisäksi suomalaisen toimituskunnan omaa sisältöä. Novaja Gazetan päätoimittaja Dimitri Muratov sai juuri Nobelin rauhanpalkinnon.
Lehden uusimmassa numerossa on pääkirjoitus ”Digitaalinen diktatuuri”, joka ansaitsee erityistä huomiota, koska se nostaa rohkeasti esiin vaietun kehityskulun: sen, miten koronapandemian varjolla kansalaisten perusvapauksia ollaan länsimaissa romuttamassa – kenties pysyvästi.
Tilanne on erityisen paha Ranskassa, johon Pariisissa toimiva Le Monde diplomatiquen päätoimittaja Serge Halimi kirjoituksessaan keskittyy. Presidentti Emmanuel Macron ruoskii jatkuvasti ”illiberalismia”, mutta nojaa koronapolitiikassaan pakotteisiin ja perusvapauksien viemiseen osalta kansalaisia vastoin Maailman terveysjärjestö WHO:n suosituksia.
”Mutta kun miljoonilta ihmisiltä evätään mahdollisuus nousta junaan, tilata ateria ravintolan terassilla tai mennä elokuviin ilman, että he ojentavat kymmenen kertaa päivässä henkilökunnan tarkistettavaksi henkilötodistuksen, joka vahvistaa, ettei heillä ole tartuntaa – silloin ollaan astumassa aivan toiseen maailmaan. Maailmaan, joka on jo olemassa: Kiinassa. Siellä poliisien varustukseen kuuluvat lisätyn todellisuuden lasit, jotka on yhdistetty kypärään kiinnitettyyn lämpökameraan, minkä ansiosta he voivat tunnistaa väkijoukosta kuumeessa olevat henkilöt. Tätäkö haluamme myös meille?” Halimi kysyy.
”– – [K]un digitaalinen seuranta vyöryy täyttä vauhtia jäljittämään ihmisten yksityiselämää, työelämää, viestintää tai poliittisia mielipiteitä, se hyväksytään melkoisen huolettomasti”, Halimi jatkaa. Eikä suojautumiskeinoja ole.
Halimi pohtii, miten pitkälle turvallisuuden vaatimukset ja niihin perustava teknologinen valvonta voivat edetä.
”Pitääkö nyt siis nopeasti ruveta suunnittelemaan kaikilta kadulla kulkevilta vaadittavaa ’kansalaispassia’, joka todistaa, ettei asianomaisella henkilöllä ole merkintää rikosrekisterissä ja hänellä on poliisin vahvistama oikeus liikkumiseensa? Sen turvin ihmiset saisivat sitten rauhassa harhailla kansalaisvapauksien museoksi muuttuneessa menetetyssä valtiossa.”
Teknologialla kuria ja kontrollia
Tämän kaltaiset puheenvuorot puuttuvat tällä hetkellä suomalaisesta mediasta täysin, vaikka täälläkin kysymykset kansalaisvapaudesta ovat mitä ajankohtaisimpia. Parhaillaanhan selvitetään koronapassipakon laajentamista työpaikoille ja sen mahdollistamista ravintoloissa ja yleisötapahtumissa myös silloin, kun niitä koskevia rajoituksia ei ole voimassa, ja vanhempien oikeus päättää lastensa rokottamisista heille vaaratonta sairautta vastaan on kyseenalaistettu.
Esimerkkejä riittää jo maailmalla: Liettuassa rokottamattomilta kansanedustajilta on kielletty osallistuminen äänestyksiin ja heidän palkkaansa on leikattu. Australiassa on otettu koekäyttöön kotikaranteeneja valvova älypuhelinsovellus, joka yhdistää kasvojentunnistus- ja paikannusteknologiaa. Etelä-Australian osavaltio ”lähettää käyttäjille satunnaisiin aikoihin viestejä ja antaa heille 15 minuuttia aikaa ottaa valokuva kasvoistaan paikassa, jossa heidän pitäisi olla karanteenissa. Jos he eivät vastaa, paikallinen poliisilaitos lähettää partion tarkastuskäynnille”, kertoo Yle.
Maailman kehittyneimpiin oikeusvaltioihin kuuluvassa Suomessa ei olla näin pitkällä, mutta perässä tullaan.
Pandemian alkaessa keskustelu rönsyili moneen suuntaan, mutta hyvin nopeasti jo keväällä 2020 rivit suoristuivat. Näkökulmat, jotka joku voisi tulkita epidemian ja tarvittavien rajoitustoimien vähättelyksi, lähes katosivat valtamediasta.
Onko paluuta?
Moni on valmis hyväksymään rajoitukset perusoikeuksiin ajatellen, että ne ovat vain tilapäisiä ja pian voidaan palata takaisin normaalielämään. Tämä voi olla vaarallinen harha. Kun pandemia alkoi, puhuttiin viikoista tai enintään kuukausista, jotka pitää jaksaa poikkeusoloissa. Nyt on kulunut lähemmäs kaksi vuotta, tavoiteltu 80 prosentin rokotuskattavuuskin on jo ylitetty, ja silti suunnitellaan uusia valvonta- ja rajoitustoimia. COVID-19 tuskin poistuu maailmasta sairastumisia aiheuttamasta nyt elävien ihmisten elinaikana. Lisäksi voi tulla uusia virustauteja, joiden yhteydessä voidaan soveltaa samanlaisia toimia.
Kun kansalaisoikeuksien rajoituksista ja ihmisten jakamisesta eri kasteihin tulee osa ”uutta normaalia”, paluuta entiseen ei niin vain olekaan. Koronavirus levisi maailmalle Kiinasta. Sen lisäksi sieltä leviää länteen myös toinen virus – nimeltään autoritaarinen kapitalismi. Länsimaiset johtajat ylpeilevät maidensa vapauksilla verrattuna esimerkiksi nimellisesti kommunistiseen Kiinaan, mutta samaan aikaan ovat tosiasiassa rapauttamassa näitä vapauksia ja näkevät kenties kiinnostavana mallina taloudellisesti menestyksekkään suurvallan, jossa yksilöiden oikeudet ja vapaa kansalaisyhteiskunta voidaan tukahduttaa isompien tavoitteiden tieltä.
Kaksikymmentä vuotta sitten kansalaisvapauksia alettiin länsimaissa rajoittaa ja monenlaista valvontaa lisätä terrorismin vastaisen taistelun nimissä, eikä tämä kehitys ole vieläkään päättynyt. Retoriikassa on jotakin samaa. Jos et ole puolellamme, olet terroristien puolella, julisti George W. Bushin hallinto 20 vuotta sitten. Jos et tänä päivänä puolusta kaikkia koronaviruksen vastaisia toimia, olet kulkutaudin puolella.
STM:llä influenssaskenaariot nykytilannetta pahempia
Yleinen suhtautuminen koronavirukseen ja sen torjumiseksi esitettävät toimet eivät tunnu Suomessa enää olevan järkevässä suhteessa epidemian todelliseen vaarallisuuteen. Iäkkäiden ja muiden riskiryhmien suojaaminen tartunnalta on tärkeää, ja siinä rokotteet ovat jo kiistatta olleet avuksi. Vakavat riskit kohdistuvat pääosin juuri heihin: esimerkiksi koronaan liittyvistä syistä kuolleiksi ilmoitetuista yli 60 prosenttia on ollut yli 80-vuotiaita ja lähes 85 prosenttia yli 70-vuotiaita (THL: Varmistetut koronatapaukset Suomessa, katso pylväsdiagrammi / nuolipainikkeet).
Viime vuonna kuolleiden keski-ikä oli 84 vuotta, kolme vuotta suomalaisten keskimääräistä elinikää korkeampi. Näissäkin ikäryhmissä kuolleisuus on epäilemättä keskittynyt jo ennestään heikoimmassa kunnossa oleviin, joiden odotettavissa oleva jäljellä oleva elinaika olisi lyhyt. Huolenpito näistä ihmisistä on tietysti mitä kannatettavinta – näkyisipä sama asenne myös hoivapalvelujen resursseissa ja pienituloisten eläkeläisten asemassa!
Mutta onko nykyinen yhteiskunnan myllääminen, jatkuva mediamyllytys ja perusoikeuksien polkeminen oikeassa suhteessa heitä koskevaan huoleen, ja onko tämä huoli sen todellinen motiivi?
Nykyisessä ilmapiirissä voi olla vaikea uskoa, että alle 70-vuotiaita on korona-aikana kuollut enemmän esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa kuin koronan vuoksi. Alle 30-vuotiaiden koronaan liittyviä kuolemia ei ole kirjattu yhtäkään. Ikäviä sairastapauksia toki riittää, mutta sama koskee lukuisia muitakin tauteja.
Huoli sairaaloiden resurssien riittävyydestä on varmaankin aiheellinen. Tällä hetkellä tehohoidossa on koko maassa runsaat 40 potilasta, ja luku on ollut noususuunnassa. Mutta muistaako kukaan, että esimerkiksi talvella 2016 tehohoidossa oli Suomessa ollut lyhyehkön ajanjakson kuluessa yhteensä yli sata potilasta sikainfluenssaepidemian vuoksi? Silloin ei keskusteltu minkäänlaisista rajoitustoimista, ei jaoteltu kansalaisia rokotusstatuksen perusteella eikä annettu kaikille koululaisille sikainfluessarokotetta. Esimerkiksi Turun yliopiston virusopin professori Ilkka Juntunen on kuitenkin todennut, että lapsille ja nuorille influenssa on vaarallisempi kuin korona.
Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemassa Kansallisessa varautumissuunnitelmassa influenssapandemiaa varten (2012) on laskettu lievän, keskivaikean ja vaikean pandemian vaikutuksia. Jo lievän pandemian skenaariossa kuolemantapauksia olisi kahdeksan viikon aikana 3 450, keskivaikeassa 5 650 ja vaikeassa 9 050. Siis jo lievässä tapauksessa kuolleita olisi vain kahdeksassa viikossa lähes kolme kertaa enemmän kuin kohta kaksi vuotta jatkuneen koronapandemian aikana yhteensä. Jos tällainen on lievä pandemia, millaiseksi koronapandemia sitten luokitellaan? Tehohoitopotilaiden määrät varautumissuunnitelmassa ovat tietysti tämän mukaisia, esimerkiksi keskivaikeassa pandemiassa suurimmillaan 22 potilasta 100 000 asukasta kohti yhden viikon aikana, mikä koko 5,5-miljoonaisen väestön tasolla merkitsisi 1 200 tehohoitopotilasta.
Kun tällaisiinkin skenaarioihin varaudutaan, keskeiseksi ongelmaksi voisi nykyisessäkin tilanteessa nostaa terveydenhuollon resurssit.
Vastarinnan aika
Toistaiseksi valtaosa suomalaisista on hyväksynyt koronatoimiin liittyvät perusoikeuksien heikennykset. Jopa hallituksessa kaavailtuja liikkumisrajoituksia, jotka tyssäsivät perustuslakivaliokuntaan, olisi mielipidemittauksen mukaan tukenut enemmistö suomalaisista. Terveys on ymmärrettävästi ihmisille olennainen ja huolta herättävä asia, median lietsoma kriisitunnelma ei suosi suhteellistamista eikä perusoikeuksista kiinnipitämisen yhteiskunnallinen merkitys välttämättä avaudu helposti.
Merkittävää vastarintaa on kuitenkin virinnyt, kuten muuallakin maailmassa. ”Ei koronapassia työpaikoille” -kansalaisaloite sai ennätysajassa, noin kolmessa vuorokaudessa, vaadittavat 50 000 kannattajaa ja etenee näin eduskunnan käsittelyyn.
Suunta kohti digitaalista totalitarismia on käännettävissä.
Muokattu 25.11. klo 19.35: Korjattu tieto, että helmikuussa 2016 olisi ollut yli 100 potilasta yhtaikaisesti tehohoidossa – luku koski koko siihenastista talven influenssakautta.
Muokattu 13.12. klo 11.20: STM:n skenaarion tehohoitopotilaiden määrää koskevassa kohdassa vaihdettu sanan ”samanaikaisesti” tilalle ”yhden viikon aikana”.
