Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoitti Journalisti-lehdessä (17.11.) internetin kansalaismedioista ja salaliittoteorioista. Hän kertoo Britanniasta, että “tutkijoiden mukaan netissä kirjoitetaan historiaa uusiksi, silä monet eivät osaa erottaa propagandaa uutisesta”.
Mutta onko tämä mikään ihme, jos uutiset hyvin usein perustuvat valtiolliseen propagandaan? Montakohan uutista mahdettiin maailmassa julkaista esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon sittemmin perättömiksi osoittautuneista Irakin joukkotuhoaseita koskeneista väitteistä tai ensimmäisen Persianlahden sodan aikaisesta keskoskaappihuijauksesta? Juuri Britanniassa tämä kysymys on erittäin aiheellinen, koska maa lähti Irakin sotaan useiden viestimien monistaman propagandan siivittämänä.
Journalismin käytännöissä valtiollisia lähteitä pidetään yleensä erityisen luotettavina, vaikka kansainvälisessä politiikassa juuri ne ovat keskeisiä propagandan lähteitä. Samassa Journalistin numerossa tästä todisti Israelin osalta toimittaja Jouko Blomberg. Aiheeseen perehtynyt Blomberg kertoi, kuinka sikäläisen ”hallituksen tiedottajat ovat ammattitaitoista ja sympaattista väkeä, joka vie kokematonta tulijaa kuin pässiä narussa”. ”Israelin ystävillä ja Israelin lähetystöllä on oma totuutensa, josta poikkeaminen saa poikkeuksetta aikaan metakan. – – Niinpä Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti väännetään tasapuoliseksi väkisin. – – Siirtokuntalaisten terrori arabeja kohtaan ja suljettujen rajojen aiheuttama hävitys Gazassa ja Länsirannalla eivät yllä uutisiin.”
Yksi pysäyttävä esimerkki median asenteesta on Helsingin Sanomien uutinen ”Nato myönsi väitteet Libyan siviiliuhreista” (20.6.2011). Uutinen loppuu näin: ”Jos väitteet siviiluhreista pitävät paikkansa, kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Naton pommituksissa Libyassa on kuollut siviilejä.” Mistä uutisen kirjoittajat (heitä oli useita, koska uutisen ”allekirjoittajina” olivat HS, STT, AFP ja Reuters) tiesivät, ettei pommituksissa ollut aiemmin kuollut yhtään siviiliä? Asiasta tuskin oli niissä oloissa tehty luotettavaa, kattavaa, puolueetonta selvitystä, vaan väite mitä ilmeisimmin perustui siihen, ettei Nato itse ollut aiemmin myöntänyt siviiliuhreja. Jos Nato ei ole myöntänyt siviiliuhreja, se Helsingin Sanomien logiikan mukaan merkitsee, ettei siviiliuhreja ole ollut.
Vehkoon lopuksi esittämä huoli perinteisen median uskottavuudesta onkin mitä aiheellisin. On varmasti totta, ettei monilla netinkäyttäjillä ole “kriittisiä työkaluja tiedon luotettavuuden arvioimiseen”, kuten Vehkoo kirjoittaa. Mutta voi myös kysyä, onko noita työkaluja meillä journalisteillakaan tai ovatko median rakenteet ja käytännöt sellaisia, ettemme kykene niitä riittävästi käyttämään?
Kirjoitus on julkaistu hivenen lyhempänä versiona Journalisti-lehden Debatti-palstalla 1.12.2011.
