Harva mielenosoitus on saanut etukäteen sellaista ilmaista mainosta mediassa kuin Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien tapaamisen yhteyteen Helsinkiin suunniteltavat mielenilmaukset. Esimerkiksi Ilta-Sanomien etusivu 5.7. julisti Helsinki Calling! -tapahtuman jo etukäteen ”suurmielenosoitukseksi”. Ollakseen täydellinen mainos etusivulta puuttui vain Heidi Hautalan ja Sofi Oksasen kuvien vierestä teksti: ”Tule sinäkin!” Viesti taisi tosin tulla selväksi muutenkin.
Vähemmän selväksi on sen sijaan jäänyt se, minkä puolesta tai mitä vastaan mieltä osoitetaan. Helsinki Calling! -tapahtuman Facebook-sivulla kerrotaan: ”Kansainvälisen huomion kohdistuessa Helsinkiin kutsumme ihmisiä osoittamaan vahvan ja äänekkään tukensa ihmisoikeuksille, demokratialle, rauhalle ja ympäristönsuojelulle. Nostamme esiin aiheita, joita Putin ja Trump laiminlyövät teoissaan ja välttelevät puheissaan.” Tämä kaikki on tietysti mitä kannatettavinta. Vaikka mainitut aiheet ovat yleisluontoisia ja abstrakteja, konkreettisempiakin aiheita ja vaatimuksia tullaan varmasti näkemään ja kuulemaan. Ne tosin voivat olla melkoisen kirjavia tai jopa keskenään ristiriitaisia.
Hämäräksi on jäänyt etenkin mielenilmauksen suhde itse presidenttien tapaamiseen. ”Mielenilmauksen tarkoituksena ei ole estää tai haitata tapaamista”, todetaan Facebook-sivulla. Kuitenkin yksi mielenilmauksen järjestäjistä on sanonut Ilta-Sanomien mukaan näin: ”Mielenilmauksen viesti on, että kannatamme monipuolista ja monenkeskistä demokraattista keskustelua, emmekä kahdenkeskistä huippukokousta.”
Sittemmin mielenilmauksen tiedotuksesta näyttää kokonaan häivytetyn ajatus itse huippukokouksen vastustamisesta. Tämä on tehty epäilemättä siksi, että mielenilmaukseen saataisiin mukaan kansalaisia mahdollisimman laajasti. Huippukokoukseen sinänsä – ja sen pitämiseen Suomessa – valtaosa suomalaisista luultavasti suhtautuu positiivisesti, joten sen vastustamista ei kannata tuoda esiin. Mitä ilmeisimmin mukana järjestelyissä on kuitenkin myös tahoja, jotka pyrkivät saattamaan huippukokouksen ja sen mahdolliset tulokset huonoon valoon – jotka suorastaan toivovat vastakkainasettelun kiristymistä lännen ja Venäjän välillä ja jotka toivovat Suomen luopuvan kaikesta vähänkin liittoutumattomuudelta tai puolueettomuudelta haiskahtavasta. Tähän viittaa esimerkiksi Sofi Oksasen kirjoitus Guardian-lehdessä, jossa hän vetää suomettumiskortin jälleen kerran hihastaan.
Itse näen suurvaltojen vastakkainasettelun kiristymisen yhtenä maailman vakavimmista huolenaiheista. Ydinaseiden muodostama uhka ihmiskunnan tulevaisuudelle on absoluuttinen – ydinsodassa ei ole voittajia, tuskin edes selviytyjiä. Suurvaltapolitiikasta puhuttaessa prioriteetit pitää asettaa paikoilleen, ja ydintuhon uhan torjuminen on prioriteetti numero yksi. Suurten ydinasevaltojen väliset suhteet ovat tässä avainasemassa. Nämä perusasiat tuntuvat etenkin omassa sukupolvessani (n. 40 v.) ja itseäni nuorempien joukossa huolestuttavasti jääneen sivuun. Ne on kuitenkin mahdollista ymmärtää, vaikkei itse olisi Kuuban ja Berliinin kriisien tunnelmia kokenutkaan. Joidenkin arvioiden mukaan nykytilanne on jopa vakavin sitten Kuuban kriisin. Aleksanteri-instituutin vast’ikään eläkkeelle jäänyt johtaja Markku Kivinen kirjoittaa Vakaus vaakalaudalla -kirjan artikkelissaan (ks. Kulttuurivihkojen kirja-arvio), että vääriin hälytyksiin liittyvät riskit saattavat olla nyt suurimmillaan sitten Kuuban kriisin. ”Aseteknologia on kehittynyt yhä vaarallisemmaksi ja suurvaltojen kahdenvälisen kommunikaation mekanismit ovat lähes katkenneet Krimin Venäjään liittämisen jälkeen.” Ydinasearsenaalin hälytys- ja komentojärjestelmien uusi keinoäly nostaa Kivisen mukaan vahingossa syttyvän sodan todennäköisyyttä päätöksentekoaikaa lyhentämällä.
Tässä valossa Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien tapaamista voi pitää ainoastaan positiivisena. Toki myös monenkeskinen yhteistyö on mitä kannatettavinta, mutta on merkillinen ajatus, että kahdenvälistä yhteydenpitoa maailman ainoan supervallan ja toisen merkittävän ydinaseisiin nojaavan suurvallan välillä pitäisi vastustaa tai että sitä olisi edes mahdollista vastustaa (onhan muitakin yhteydenpidon tapoja kuin tapaamiset). Ilahduttava lisä on vielä se, että tapaaminen pidetään Helsingissä. Liittoutumattomuus, vaikkakin jo omilla päätöksillämme pitkälti murennettuna, osoitti jälleen kerran tarpeellisuutensa. Presidentti Urho Kekkosen teesi, että Suomella on oltava maailmanpolitiikassa lääkärin, ei tuomarin rooli, on edelleen mitä ajankohtaisin eikä ehkä ole täysin nykyiseltäkään ulkopoliittiselta johdoltamme unohtunut.
Ei toki ole syytä odottaa suuria siitä, että juuri tämä lyhyt ja pikavauhdilla improvisoitu tapaaminen kääntäisi Ukrainan kriisin seurauksena jäätyneet suhteet parempaan suuntaan, mutta yhteydenpito ja tapaamiset ovat arvokkaita jo itsessään, esimerkiksi luottamuksen lisäämiseksi sekä väärinkäsityksistä ja vahingoista syntyvien riskien ehkäisemiseksi.
Trumpin ja Putinin, kuten yleensäkin suurvaltajohtajien, politiikassa riittää loputtomasti kritisoitavaa, ja on aivan paikallaan, että suomalaisetkin tuovat huolenaiheita esiin heidän tänne saapuessaan. Keskeinen huolenaihe ovat kuitenkin suurvaltasuhteiden ongelmat, ja sen vuoksi mielenilmauksilla, etenkin jos tarkoitus on ottaa kantaa rauhan puolesta kuten Helsinki Calling! -tapahtuman Facebook-sivulla sanotaan, pitäisi tukea ja kannustaa huippukokousta liennytykseen, asevarustelun lopettamiseen, pakotepolitiikasta luopumiseen ja konfliktien rauhanomaiseen ratkaisemiseen. Erityisen ajankohtaisena teemana Naton huippukokouksessa vast’ikään saavutettu sopu varustelumenojen lisäämisestä yli 200 miljardilla eurolla on asetettava kyseenalaiseksi.
