Eduskuntavaalikeskusteluissa talous on pääosassa ja keskustelua ohjaavat valtiovarainministeriön budjettikurivaatimukset ja leikkauslistat. Ehdotan säästämisen ja leikkaamisen tarkastelua uudesta näkökulmasta. Lähdetään liikkeelle konkretiasta: katsokaa ympärillenne ja miettikää, mikä tässä maailmassa on välttämätöntä, mikä tarpeellista ja mikä vähemmän tarpeellista, turhaa tai jopa vahingollista.
Miten tarpeellisia ovat esimerkiksi terveyskeskus, päiväkoti, koulu, kirjasto tai tienpito? Onko niistä varaa leikata? Valtaosa meistä luultavasti vastaa, että eipä juuri. Pikemminkin ne vaatisivat lisäpanostuksia. Entä miten tarpeellisia ovat laskettelukeskukset, etelänmatkat tai kalliit ja energiasyöpöt, käyttöiältään lyhytaikaiset moottori- tai sähkölaitteet? Kivoja asioitahan tällaiset monien mielestä ovat (tosin vesiskootterien ja lehtipuhaltimien kivuudesta voidaan olla montaa mieltä…), mutta ympäristölle vahingollisia. Olisi siis hyödyllistä säästää niistä ja suunnata harrastaminen asioihin, jotka ovat edullisempia eivätkä kuormita ympäristöä.
Mutta hetkinen… Nythän on blogisti aivan hakoteillä: Eikös eduskuntavaalien alla pidä puhua valtiontaloudesta eikä yksityisten ihmisten itse kustantamista harrastuksista?
Tietenkään julkinen valta ei voi eikä sen pidäkään ihmisten harrastuksia määrätä. Se voi kuitenkin ohjata – ja tahtomattaankin tulee ohjanneeksi – verotuksen kautta ensinnäkin tulonjakoa, joka vaikuttaa ihmisten rahankäyttöön. Pienituloiset käyttävät rahansa enimmäkseen välttämättömyyshyödykkeisiin. Mitä suuremmat tulot ihmisellä on, sitä enemmän hän keskimäärin käyttää tulojaan myös turhakkeisiin ja haitakkeisiin. Tuloerojen tasaaminen on siis tarpeen paitsi oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin myös ekologisuuden näkökulmasta. Toiseksi julkinen valta voi säädellä ja suunnata myös tuotantoa siihen kohdistuvan verotuksen kautta. Ja koska valtiontaloutta voidaan tasapainottaa yhtä lailla tuloja lisäämällä kuin menoja vähentämälläkin, tasapaino voidaan saada aikaan myös verotuksen avulla, jolloin leikkaukset tapahtuvat yksityisellä sektorilla.
Itse asiassa olisi parasta unohtaa hetkeksi koko yksityisen ja julkisen sektorin välinen jako ja tarkastella maailmaa sellaisena kuin se konkreettisesti on meille olemassa. Todellisuus ei jakaudu mihinkään sektoreihin. Toistan vielä aiemmin sanomani: Katsokaa ympärillenne ja miettikää, mitä tarvitaan ja mitä ei. Ja toisin kuin valtamediaa ja vaalikeskusteluja seuratessa voisi luulla, suurin epätasapaino ei ole valtiontaloudessa, vaan luonnonvarataloudessa. Jos kaikki maailman asukkaat kuluttaisivat yhtä paljon kuin suomalaiset, tarvittaisiin neljä maapalloa. Elämme siis yli luonnonvarojemme. Siksi tuotantoa ja kulutusta on vähennettävä tai suunnattava ne mahdollisimman aineettomiin hyödykkeisiin, kuten kulttuuriin ja sivistykseen – jotka eivät suinkaan ole luksuspalveluja, päinvastoin kuin Riikka Purra (ps.) väittää, tai ainakaan niiden ei pidä olla.
Yhteiskunnalliset palvelut, kuten koulutus, terveydenhuolto, sosiaalityö ja kulttuuritoimi, ovat paitsi ihmisille äärimmäisen tarpeellisia myös ekologiselta taseeltaan huomattavasti siedettävämpiä kuin monet asiat, joihin suurituloiset yksityiset kansalaiset tai suuret yhtiöt käyttävät varojaan. On leikattava haitallisista asioista miettimättä lainkaan sitä, rahoittaako niitä yksityinen vai julkinen sektori, vaikka useammin kyse onkin yksityisestä sektorista. Yksi merkittävä poikkeus on tosin kiihtyvä valtiollinen asevarustelu.
Onko tällainen konkreettinen lähestymistapa liian yksinkertainen, jotta sitä voisi ymmärtää? Ainakaan se ei ole ajan hengen mukainen, koska kaikesta ilmasto- ja luontokatopuheesta huolimatta ajan henkeä on yltiöindividualismi, joka on niin sosiaalisesti kuin ekologisestikin turmiollista – ja sovittamattomassa ristiriidassa ilmastokriisin ja luontokadon ratkaisemisen kanssa.