Yhteiskunta on tapana jakaa julkiseen ja yksityiseen sektoriin. Mutta julkiseen sektoriin liittyy sellainen paradoksi, että sen sisällä toimii salainen sektori – ja salaisen sektorin sisällä ehkä vielä erittäin salainen sektori. Salainen sektori on muodollisesti julkisessa, demokraattisessa valvonnassa, mutta käytännössä siellä voi olla tapahtua asioita ja olla käytössä toimintatapoja, joista kansalaisten valitsemat edustajat eivät tiedä mitään.
Tämän sektorin ydintä on vakoilu, kaikkinainen muu tiedustelutoiminta ja laajemminkin kansallisen turvallisuuden valvonta. Tiedusteluviranomaisten lisäksi osa poliisin ja Puolustusvoimien tehtävistä kuuluu salaisen sektorin piiriin. Salainen sektori on erityisen vahva ja vaikutusvaltainen suurvalloissa. Tämä on näkynyt julkisuudessa viime päivinäkin venäläisen entisen kaksoisagentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären myrkytyksestä aiheutuneessa Ison-Britannian ja Venäjän välisessä selkkauksessa.
Kun Suomen hallitus esittää nyt uutta tiedustelulakia, kyse on salaisen sektorin huomattavasta vahvistamisesta myös Suomessa.
Suojelupoliisi ja Puolustusvoimat saisivat lain myötä valtuudet Suomen rajat ylittävän tietoliikenteen yksilöityyn seuraamiseen ja voisivat myös muun muassa lähettää ulkomaille agentteja. Toisin kuin nykyään, tiedusteluvaltuuksia voitaisiin käyttää ilman rikosepäilyä, ”kansalliseen turvallisuuteen” kohdistuvan uhan nimissä.
Supo ja Puolustusvoimat saisivat aivan uusia tiedusteluvaltuuksia, joita ovat muun muassa peitetoiminta ja peitelty tiedonhankinta. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi väärällä henkilöllisyydellä esiintymistä tai soluttautumista seurannan kohteena olevaan verkostoon.
Tiedustelulakiesitystä on kritisoitu runsaasti yksityisyyden suojan murentamisen vuoksi, mikä onkin tärkeä näkökulma. Esitys mahdollistaa periaatteessa kenen tahansa viesteihin kohdistuvan seurannan asianomaisten tietämättä. Yksityisyyden suojasta juontuu myös tiedustelulain säätämiseen liittyvä tarve perustuslain muuttamiseen. Ne, jotka kommentoivat tähän, ettei heillä ole mitään salattavaa, kirjoittakoot heti tämän kirjoituksen kommenttiketjuun vaikkapa henkilötunnuksensa, pankkitunnuksensa, omat ja lähisukulaistensa sairausdiagnoosit ja tähänastisten seksikumppaniensa nimet.
Salaisen sektorin roolin ja valtuuksien kasvattamiseen liittyy kuitenkin tätäkin pelottavampia näköaloja. On nähtävissä, että hallitus nimenomaisesti haluaa luoda Supolle mahdollisimman itsenäistä eli demokraattisesta kontrollista riippumatonta asemaa. Kun pääoppositiopuolue SDP esitti lain myötä perustettavalle tiedusteluvaliokunnalle mahdollisuuksia valvoa Supon toimintaa esitettyä kattavammin, hallituspuolueet torjuivat tämän täysin. Lisäksi lasiesityksen mukaan Supo antaa luotettavuuslausunnot valittaessa tiedusteluvaltuutettua sekä eduskunnan tiedusteluvalvontavaliokunnan jäseniä – toisin sanoen saa itse vaikuttaa siihen, ketkä sitä valvovat (ks. professori Martin Scheinin blogikirjoitus).
En ole huomannut, että tiedustelulain yhteydessä kukaan olisi vielä nostanut esiin Jari Aarnio -tapausta. Siinä oli kyse muun muassa peitetoiminnasta, joka jo nyt on poliisille sallittua vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden kohdalla. Peitetoiminta kuitenkin paisui ja laajeni siinä määrin valtuuksien ulkopuolellekin, ettei poliiseja ja rikollisia enää erottanut toisistaan muu kuin virkamerkki. Mitä ilmeisimmin tapaus Aarnio on vain jäävuoren huippu, jonka paljastuminen juontui Keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin välisistä kärhämistä. Korruptio ja omavaltaiset menettelytavat rehottavat laajalti poliisilaitoksessamme. Niihin sukelletaan muun muassa Pekka Lehdon ansiokkaassa dokumenttielokuvassa Paha poliisi.
Aarnio tutki huumerikollisuutta niin innokkaasti, että hänestä itsestäänkin tuli huumerikollinen. Tiedustelulakeja, jotka helpottavat muun muassa peitetoiminnan harjoittamista, perustellaan terrorismin torjumisella. On siis aiheellista kysyä: entä jos Aarnio olisi johtanut terrorismin tutkintaa?
Useat tiedustelupalvelut maailmalla ovat peitetoiminnassaan ja soluttautumisessaan kietoneet lankansa terroristiverkostoihin niin tiiviisti, että on vaikeasti erotettavissa, mihin tiedustelupalvelu päättyy ja mistä terroristiverkosto tai -järjestö alkaa. Toimintaan voi liittyä myös suoranainen terroritekojen tehtailu: Yhdysvalloissa FBI:n ilmiantajat ovat toistuvasti johdattaneet terrorismille alttiita henkilöitä tuhotöiden suunnitteluun saadakseen sitten ilmiannoistaan hyvät korvaukset, joita FBI puolestaan maksaa saadakseen toimintansa näyttämään rahoittajansa eli liittovaltion silmissä tulokselliselta. (ks. Peik Johanssonin kolumni).
Vaikka salaisen sektorin laajuus suurvalloissa on aivan omaa luokkaansa, täälläkin huolet sen paisumisesta ovat aiheellisia. Salaisen sektorin valtuuksien laajentaminen etenkin ilman demokraattisen valvonnan ja kontrollin vastaavaa lisäämistä on aina riskialtista. On myös syytä pohtia, mikä on tiedustelulain uudistamispyrkimyksen yhteys Suomen lisääntyvään sotilaalliseen ja tiedusteluyhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa. Oulun yliopiston yhteyteenhän on vast’ikään perustettu kybertutkimuslaitos, jonka yhteistyökumppaneita ovat muun muassa Yhdysvaltojen puolustusvoimien kanslia, Yhdysvaltojen ilmavoimat ja Yhdysvaltojen merivoimat. Helsinkiin perustettu hybriditutkimuslaitos perustuu Nato-maiden yhteistyöhön ja on vapautettu suomalaisesta lainsäädännöstä. Suomi ja Yhdysvallat yhä enemmän vakoilevat yhdessä Venäjää. Tehdäänkö siis Suojelupoliisistakin jonkinlaista FBI:n ja CIA:n etäpäätettä?
Uudella tiedustelulailla Suposta tehdään suurvaltojen mallia muistuttava tiedustelupalvelu ja Puolustusvoimien tiedusteluvaltuuksia lisätään. Tällöin ollaan tiellä, jossa Suomi voi joutua aiempaa helpommin osalliseksi sellaisiinkin selkkauksiin kuin se, joka nyt on meneillään Venäjän ja Ison-Britannian välillä.
”Turvallisuus ja yksityisyys vaakakupissa”, otsikoi Helsingin Sanomat sinänsä informatiivisen juttunsa tiedustelulaista. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että tiedustelulaki ei heikentäisi vain yksityisyyttä vaan myös turvallisuutta. Ne ovat samassa kupissa samalla puolella vaakaa.
