Tänä vuonna jo 43. kerran järjestetyt Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat ovat Tampereen ykköskulttuuritapahtuma. Niillä näkyy, millainen mutkaton, mukava ja miellyttävä henki kaupungin mittavan kulttuurielämän monipuolisella helmellä on tarjottavanaan muutoin aika ankean ja pysähtyneen suomalaisen kulttuurielämän piristykseksi.
Harald Birger Olausen pohtii blogiraportissaan laajasti ”filkkarien” merkitystä ja niiden tämänvuotista antia.
Filkkareilla tuli todistettua se järkkymätön tosiasia, että elokuvaohjaajien Jörn Donner ja Matti Kassila kritiikki markkinointikoneistojen ulos pullauttamia järkytyksiä kohtaan ei ole koskaan koskenutkaan lyhytfilmejä.
Jörn Donnerhan kirjoitti yli 50 vuotta sitten elokuvakriitikkiä rajusti tuomitsevia puheenvuorojaan muun muassa kirjoituksissaan Jäähyväiset aseille – koruttomia muistikuvia 50-luvun filmikritiikistä ja Suomalainen elokuva vuonna nolla.
Legendaaristen Komisario Palmujen ikimuistoisa ohjaaja Matti Kassila väitti muutama vuosi sitten eräässä syntymäpäivähaastattelussaan kahdeksankympin korvilla, että suomalainen elokuva kärsii oman historiansa puutteesta. Sen hän oli huomannut katsellessaan suomalaisia koko illan elokuvia, jotka hänen mielestään olivat liian usein latteita ja niistä paistoi läpi syväulottuvuuden puute.
Elokuvalla, ja ennen kaikkea taiteellisella lyhytelokuvalla, on näinä aikoina kova tehtävä yrittäessään vaalia lähes ainoana taidemuotona vielä elokuvan haastavaa, riitelevää ja ärsyttävää perintöä kunniakkaitten elokuvaesikuviensa yleismaallisessa hengessä, aina Chaplinista, Eisensteinistä, Tarkovskista ja Wajdasta Pirjo Honkasaloon ja valitettavasti lähes unohdettuun helmeen, Antti Favenin ja Tarja Laineen upeaan Joel Lehtosen romaanifilmatisointiin Rakastunut rampa.
Filkkarien tämänvuotiset huiput koettiin muun muassa ”Arkiston aarteita” -sarjassa, Suomen kenties vanhimman kauhuelokuvan Noidan kirojen esityksessä, Julien Templen London: The Modern Babylonin arkistomateriaalista kootussa kudelmassa, Aki Kaurismäen elävää kulttuurihistoriaa huokuvassa lyhytelokuvassa Juice Leskinen & Grand Slam: Bluesia Pieksämäen asemalla sekä Tullikamarilla järjestetyillä klubeilla, jotka aloitti komeasti avajaisbileissä keskiviikkoiltana kansainvälisestikin kiinnostava hanuritaitelija Kimmo Pohjonen. Pohjosen työstä kertova dokumentti myös esitettiin filkkarien ohjelmistossa.
Filmimaailman raju rooli
Perinteiseen tapaan Hesari haukkui filkkarit, koska ne eivät tapahtuneet Hesassa, ja Aamulehti oli yhtä pihalla kuin aina siitä, mitä oikeasti tapahtui tai mikä oli koko homman juju, elämyksien punainen lanka tai elokuvailmaisun suggestiivinen ydin. Ei ollut aikaa, asíantuntemusta, silmää, sydäntä tai edes rahtusta jotain sellaista, mitä sivistykseksi tai maalaisjärjeksi muualla Tampereella kutsuttaisiin, käyttää hoksottomia siihen, mihin ne on tarkoitettukin, eikä limaiseen mielistelyyn, nöyristelyyn ja valmiiksipurtujen ja korkeissa asemissa olevien helppojen nakkien hintalapun edessä pokkuroimiseen. Epäilyttävät ja kaikkea kyseenalaiset mestariteokset haukuttiin varmuuden vuoksi, ja vähäteltiin ja/tai peräti jätettiin kokonaan katsomatta ne oikeat ja harvinaiset taidehuiput, helmiä sioille -osastolaiset, mielenjärkytykset ja muut poikkiteloin valtakulttuurinsa kanssa asettuneet eturivin filmihulluräpellykset, jotka osasivat ja jaksoivat haastaa ympärillä olleet idioottimaiset todellisuuudenkuristajansa raikkailla välähdyksillään paremman huomisen toivosta ja ihmisarvoisesta elämästä.
Tässä tylsässä ja harmaassa mukatodellisuuden hölynpölyn byrokratiassa, jota nykymaailmaksi kutsutaan ja jota Carl E. Schorsken sanoin voisi hyvin kuvata imperiumiksi, jossa eliitti on vieraantunut todellisuudesta, taide rappeutunut konstailevaksi prameiluksi, kieli menettänyt merkityksensä ja jossa kulttuurista on tullut typerien ja niljakkaiden pikkuporvarien, näiden sovinnaisten ja kuningatarkompleksista kärsivien maakuntien makutuomareiden, kaikenmaailman nälvimisjournalismia harjoittavien kulttuurin kukkahattutätien hiekkalaatikko, niin että kaikki todella tärkeä, aito, puhdassydäminen, älykäs ja uutta luova hukataan tai haukutaan maan rakoon sillä peräruiskeella, ettei vaan sieltä nouse enää ikinä häiritsemään mitättömyyksien markkinoilla pyörivien keskinkertaisuuksien keskinäisen kehun kerhoa, filmimaailmalla on harvinaisen raju rooli yrittää taistella tätä tylsyyslatteusahdistusta vastaan.
Elokuvissa nähdään alastomimmillaan pahuus ja ilkeys niin kuin ne vaikuttavat tavallisessa arkielämässä myrkyn tavallla ihmisyyteen tuhoten kaiken inhimillisen tieltään milloin minkäkin aatteen tai julman ahneuden nimissä. Elokuva voi puhdistaa itseään tärkeinä pitävien ja jatkuvasti typeryyksillään julkisuudessa esiintyvien yhteiskuntakiusaajien mediamanipulaatiolta.
Siksi mikään olemassaolevista paskalehdistä ei kertonut, että filkkareilla nimenomaan kansainvälisessä sarjassa nähtiin huikeita lyhytfilmejä, jotka runnoivat koko kaupallisen ja mielenahtaan länsimaisen pikkuporvarillisen maailman lyttyyn analysoimalla sitä ironiseen sävyyn. Poliittisista katsontakannoista riippumatta sellainen hyväntahtoinen idealisti, joka haluaa nähdä maailman avoimena mahdollisuutena seikkailla hyvissä tunnelmissa kohti omaa auvoista onnea ja kaunista elämää, tuli ajatelleeksi filmit nähtyään, mikä elämässä on oikeasti tärkeätä. Erään festarivieraan sanoin:
”Kansainvälisissä lyhytfilmeissä on parasta kyky kuvata alaston totuus. Kun kaikki korulauseet riisutaan, mitä jää jäljelle? Nykyinen materialismin täyttämä maailmamme on lopulta niin naurettava, että siinä kaikki on tekopyhää.
Monet elokuvat kertoivat paskaraoissa olevista tavallisista ihmisistä, jotka yrittivät elää vaatimatonta elämää, ja auttaa kanssaihmisiä tässä hullussa maailmassa, jossa pieni valtaklikki teki kaikkensa ajaakseen muut ahtaalle orjamaisen nöyristeleviin paskarakoihin, mistä kaikki toivo oli kadonnut, koska tällaiset ihmiset ajattelivat vain itseään ja raiskasivat kaiken muun ympäriltään.”
Filkkarivieras ottaa esimerkiksi brittiläisen ohjajan Julien Templen tuoreimman työn The Modern Babylon. Se kertoo suurkaupungista, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan hukkaamatta elämän räjähtävää alkuvoimaa ja itsetietoista omaehtoisuutta hetkeksikään:
”Temple osaa yhdistää samalla tavalla kuin vallankumousnäytelmien isä Georg Büchner Dantonin kuolemassa vapauden seksuaalisuuteen ja traagiseen poliittiseen tematiikkaan näyttämällä kuvilla toteen Abraham Lincolnin väitteen, että kaikkia voi huiputtaa jonkin aikaa ja joitakin kaiken aikaa, mutta kaikkia ei voi huiputtaa kaiken aikaa.”
The Modern Babylon on kuvitteellinen painajaisuni eräästä taistelusta, joita maailmassa kyllä riittää miljoonien kärsiä ja pahoittaa mielensä, sillä ahtaat ihmiset ja pöyhkeilevät vallan riikinkukot osaavat pitää kovaa meteliä pienestäkin oman todellisen kuvansa paljastamisesta. Hyvät elokuvat saavat parhaimmillaan uskomaan Diogenekseen, joka pyrki elämään hyveellistä elämää vailla maallista omaisuutta. Hän uskoi, etteivät suurten filosofisten oppien kaikki sivistävät vaikutukset olleet tarpeen ihmisille, vaan väitti niiden olevan päinvastoin kaiken inhimillisen kärsimyksen alkulähde, koska ihminen tavoittele lähes koko elämänsä ajan jotain, mitä hänellä jo on, tai sellaista, minkä saavuttaminen on mahdotonta tai tarpeetonta.
Elokuva tekee katsojat epäileviksi kuin skeptikot. Sanan- tai ilmaisunvapauttahan ei ole se, että kaikki sanovat suunnilleen samat asia samalla tavalla aina yhtä yllätyksettömästi. Elokuvilla on vielä mahdollisuuksia, samaan tapaan kuin aikoinaan irvileukojen aateliin kuuluvat Jonathan Swift ja Francoise Rabelais antoivat karnevalistisissa seikkailuissaan tyhmyyden ja ahneuden maanpäällisille omaneduntavoittelijoille, vallanpitäjille ja heidän hännystelijöilleen kansan nimissä kunnolla kyytiä lakaisemalla samalla oven avaisulla raikkaan ilman tuulahduksella luutuneet näkemykset huitsinnevadaan paljastamalla, aivan kuten sata vuotta myöhemmin Hans Christian Andersen, ettei keisareilla ole koskaan uusia vaatteita, vaan vanhat aatteet pukevat heidät aina omahyväisiksi riikinkukoiksi. Paha, ilkeys, ahneus ja hävyttömyys ei ole muuttunut vuosien ja henkilöiden saatossa.
Julien Tempelen tapaisten elokuvaohjaajien nautinnollinen voima piilee auktoriteetteja kunnioittamattomassa romanttis-traagisessa byronilaisessa nykysankarissa, joka on onneksi lapsellisuuttaan kyvytön valheisiin ja kompromisseihin, ja esittää siksi meille maailman, joka on – jos mahdollista – todellisempi kuin se hämärien totuuksien, välistävetäjien ja pöyhkeiden vallan hännystelijöiden pimentämä harmaa ja ikävä lohduttomuus, jota me luulemme elämäksi.
Elokuvat ovat jatkaneet amerikkalaisia aikoinaan hätkähdyttänyttä kansan suorapuheisuutta Walt Whitmanin vuonna 1985 ilmestyneen Leave or Grass -runokokoelman hengessä. Suorapuheisuus ei ole koskaan ollut helppoa eikä suosittua. Usein pilkka, kritiikki tai halveksunta on verhottu metaforiin koston pelossa tai eksytetty niin kauas alkuperäisestä, ettei kritiikin kohteena oleva silmäätekevä tunnista siitä itseään.
Sellaisen aika on ollut kuitenkin jo pitkään taiteessa ohitse. Enää ei tarvita ”Aschenbachia” kiertämään sitä, kuka teki mitä missä ja milloin. Nyt meillä on Truman Capoten innoittamana jo liuta rohkeita seuraajia, joista viimeisin on norjalainen Karl Owe Knausgaard.
Trash & Underground Film Festivalin yllätysroskat
Filkkareilla yksi hyvä esimerkki karnevalistisesta ilonpidosta oli Trash & Underground Film Festivalin (TUFF) aiemmin lauantaipäivällä aloittama ryönän ja roinan ylistys: Yo-talon yleisö sai äänestää Pakkahuoneelle suosikkiroskansa TUFFin kirjavasta kavalkadista. Illan pääelokuva oli John Watersin Female Trouble vuodelta 1974, missä hemmoteltu koulutyttö karkaa kotoa, liftaa pakoon ja tulee raskaaksi.
Karkulainen päätyy malliksi erään kosmetologipariskunnan helmoihin, mutta nämä kauneudenhoitajat ovatkin tykästyneet valokuvaamaan naisia rikollisissa puuhissa. Live-klubilla esiintynyt Jesse vaihtoi bensalenkkarit ja autoteknon avaruudellisiin sfääreihin, ja Op:l Bastardsin ja And the Lefthandedin raunioista syntynyt K-X-P yhdisteli tummia elektronisia sävyjä junnaavaan krautrockiin. Lopputulos oli karmivan samanistinen ja vainoharhainen ja lähti livenä ihan käsistä.
Ja koska ilta oli tarkoitettu rentoutumisen ja naustiskelevan yhdessäolon sekopoltsiseksi kliimaksiksi, sopi punaniskaista keskivertorepublikaaniamerikkalaista aikoinaan kauhistuttaneen rivon 140-kiloisen transuhirviön Divinen hieman homssuinen hömppäolemus siihen vallan erinomaisesti.
Illan filmivalinta Watersilta, Hollywoodin rivon kavalkadistisen huonouden evangelistalta, oli yllättävän kesy ja lattea. Parempi ja tarkemmin mällinsä juhlivan yleisön kuplivaan mielenlaatuun heittävä valinta olisi ollut pitää koko yön läpi kestävä John Waters -nonstopelokuvayö, ja esittää heti alkuun Watersin roskaohjelmajulistus hänen tunnetuimmasta elokuvastaan Pink Flamingosista vuodelta 1972, missä transuhirviö Divine taistelee raivokkaasti maailman saastaisimman ihmisen tittelistä ajan alatyyliseen anarkistiseen ja kouhuavaan henkeen läskit hyllyen ja halvat meikit naamalta valuen teloittamalla siinä sivussa kilpailijoitaan ja riekkumalla huonon maun ylimpänä papittarena.
Ja kun Divineltä kysytttiin Pink Flamingossa hänen ideologiaansa, hän vastasi naama muikena ja olemus turpeana suihinoton jäljiltä: ”Jokainen on tapettava heti. Ensimmäisen asteen murha on sallittava. Kannibalismia on puolustettava. Syökäämme paskaa! Poliittinen linjani on törky ja se on myös koko elämäni.”
Johonkin nurkkaan olisi kannattanut kyhätä kokonaan varjofestari Divinen heterokoomisen ja pikkuhauskan englantilaisserkun Benny Hillin puolihävyttömästä, viktoriaanisen kaksinaismoralismin helmasynnistä sikiävästä vihjaavasta taputtelu- ja nipistelytirkistelystä, ja pistää siihen viereen pyörimään MTV:n limboilukulttuurin säihkyvin hölmöily ”Salkkarit”. Yleisö olisi osannut yhdistellä puuttuvia palasia paikoilleen roskakulttuurimme kermaperseiden pintakerrosten alta ihan vain omaksi huvikseen ja roskan ylistämisen riemukkaaksi kunniaksi ja ymmärtää, että joka kerran kun he käyvät ostoksilla K-kaupassa, he tukevat samalla ”Salkkareiden” perverssin maailmankuvan ja moraalin mädättämisen tuputtamista kasvavalle nuorisollemme.
Roskan taustalla näkyi vahva vaikutus Warnerius Rouenilaisen satiirista Moriuht, missä kirjoittaja käsittelee silloisia oppineita aiheita brutaalin ja ruumiintarpeidensa tyydyttämisestä kiinnostuneen sankarin kautta.
Filkkareilla tuli tänäkin vuonna todistetuksi mainiosti, että ajattelevat ja välittävät ihmiset kaipaavat edelleenkin nykyajan värikkäiden, teknisesti yliampuvien ja juonellisesti monimutkaisuutta sähläävien supernaiivien ibseniläisten hollywoodmelodraamojen tumputtaman tylsyyden keskelle vanhoja kunnon julistavia elokuvia, näitä pienen ihmisen tavalliseen elämään ja sattumuksiin keskittyviä hetkellisyyden epätäydellisyyden yksinkertaisia tunnelmapläjäyksiä, joissa esitellään elokuvahumanismin kaunista elämää ja ihmistä rakastavaa horjumattomuutta sen asian puolesta, että ihminen on Sokrateen sanoin kaiken mitta, vaikka ja juuri siksi, että meille tapahtuu ja sattuu koko ajan yhtä yllätyksellisen ikävästi kuin Chaplinin, Pasolinin tai De Sican elokuvien raastetuille ja kiusatuille sielunrippeille.
Hyvän elokuvan loputon metsästys
Hyvät elokuvat lumoavat kuin suurenmoiset freskot, jotka on maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä. Niissä on lohtua ja toivoa, jotta tässä narsistisesti häiriintyneessä historiattomassa ja aatteettomassa nykypäivässä, missä vain syödään, kulutetaan ja naidaan, kuka missäkin kaninkolossa, emme unohtaisi, miksi olemme täällä ja erityisesti miksi olemme ihmisiä.
Susan Sontag sanoi, että jokainen valokuva on ”memento mori”, jonkinlainen kuoleminen. Entä sitten elokuva, jossa kuolemme joka hetki liikkuvissa kuvissa, jotta saisimme ikuisen elämän? Elokuvan nautinnollinen anarkia liittyy siihen taiteelliseen etuoikeuteen, ettei meidän tarvitse uskoa jokaisen hetken ja päivän merkityksellisyyteen ihmisen elämässä, vaan voimme keskittyä rauhassa oleellisimpiin asioihin, tärkeisiin mielenliikutuksiin ja tunnekuohuihin aikana, jolloin meille tapahtuu jatkuvasti erilaisia jännittäviä asioita.
Siksi katsomme ja kaipaamme mieluummin elämää suurempien elokuvan mestariteoksien levollisen viipyvää ja tarkoin harkittua kuvakerrontaa (Kieslowski-Angelopoulos), missä silmä, ajatus ja unenomainen tajunnan ja alitajunnan välinen selittämättömien merkityskaaosten välitila paljastaaa meille välähdyksenomaisesti peilin tavoin (Tarkovski), keitä me oikein olemme ja miksi olemme sitä mitä olemme, kuin katsoisimme pakosta näitä nykyisin jossain turunälynväläyksissä (Filmihullun vastustamien turkulaisten elokuvatutkijoiden hengessä) tehtailtuja järkyttävän limbomaisia ja älyllisesti epärehellisiä rimanalituskammotuksia, joissa toteutuu skandaalimaisella tavalla Walter Benjaminin kauhuennuste, että teknisen huiputuksen potensioituessa elokuvagloriasta häviää siihen aiemmin oleellisesti liittynyttä ainutkertaisuuden ymmärrystä.
Ranskalainen kriitikkona aloittanut tunnettu ja hyvä elokuvaohjaaja François Truffaut kirjoitti vuonna 1975 ilmestyneessä Elämäni elokuvat -kirjassa, että oli valmis ottamaan kaikkien niiden elokuvat ajatuksiinsa, jotka olematta moraalittomia epäilivät muiden moraalia.
Truffaut tunnettiin siitä, että hän horjutti kunnolla aikoinaan kivettyneitä arvostuksia olemalla sekä villi, vapaa että kuriton, mutta myös äärimmäisen tinkimätön oikeudenmukaisuuden periaatteesta, vähän samaan tapaan kuin ranskalaisen uuden aallon elokuvakerhokoulun käynyt kotimainen elokuvaneromme Aki Kaurismäki (jonka elokuvallinen kynä on yhtä lentävä kuin Truffaut’n), lempeässä ihmiskasvoisessa italialaisen neorealismin henkeen puhaltavassa omalaatuisessa pohjoisessa elokuvahumanismissaan. Mieleen tulee myös Abbas Kiarostamin ihmisrakkaus.
Truffaut oli myös profeetallinen kritiikeissään paljastaessaan nuorena elokuvakriitikkona oman aikansa ranskalaisen elokuvan helmasyntejä: elokuvien hedelmättömyyden ja elämänvierauden, kaavamaiset ihmiskuvat sekä näiden tyhjänpäiväisten elokuvien ulkokohtaisuuden ja luonnottoman kirjallisen vuoropuhelun.
Filmihullun päätoimittaja Peter von Bagh pohti lehtensä numeron 3/1986 pääkirjoituksessa osuvasti tavalla, mikä ei ole vielä tällekään päivälle vierasta, onko suomalainen elokuva mörkö, henkisen tilamme syntipukki, ulkoavaruuden tutunomainen seikka vai mikä?
Von Baghin kysymystä voisi jatkaa ihmettelemällä Truffaut’n hengessä, millä tavalla Raymond Williamsin näkemys strindbergiläisen tragedian ytimessä olevista elämän ja kuoleman nurinkäännetyistä arvostuksista näkyy nykyelokuvissa, kun metsästämme hyvää elokuvaa.
Williams ajatteli, että elämän myrskyjä ei ole tarvis kuvata millään varsinaisella teolla: myrskyt alkavat syntymästämme, ja olemme täydellisesti niiden vallassa. Kuolema sen sijaan on jonkinlainen saavutus, päätös ja rauha.
Tällaista kipuilua kohtaloa vastaan leimaa oleellisesti läheistyminen, kyllästyminen ja irrottautuminen. Näin hyvän elokuvan metsästyksessä etsityt elokuvahahmot eivät useinkaan ole vain toistensa, vaan myös olosuhteittensa vankeja, nurkkaan ajettuja. Kysymys ei ole ibseniläisittäin tapahtuvasta elämänvalheen paljastumisesta tai puhdistumisesta, vaan raatelevasta viimeisen lopun alusta hetkeä ennen kuin viimeisetkin silmälaput on poistettu sen tosiasian edestä, että runoilemisen kyky lakkasi ja että edessä on nyt vain epämiellyttävän todellisuuden alastomuus.
Tällä tavalla hyvät elokuvat hengittävät samaa ilmaa vuosisadan välimatkankin päästä toisistaan avantgardistisen ja muun etsivän taiteen vanavedessä, jossa elämisen ehdot ovat ahtaita ja säännöt kuristavia, mutta valitettavan yhteisiä kaikille ihmisille kaikkialla.
Strindberg kysyi alituisesti itseltään: ”mitä jos kaikki henkilöt puhuisivat ohi suunsa ja paljastaisivat omat todelliset ajatuksensa, jotka heidän on pakko salata elämän naamiaisissa, pakko jokapäiväisen leivän ja yhteiskunnan hyväksymisen tähden”, ja vastasi oman Uninäytelmänsä motolla itselleen:
”Tämä maailma on helvetti, tämä voittamaton ja viisaasti rakennettu vankila, jossa en kykene ottamaan askeltakaan haavoittamatta toisten onnea ja jossa kanssaolentoni eivät voi olla onnellisia tekemättä minulle pahaa”. Oivallus hyvän elokuvan metsästämisestä alkaa pikku hiljaa hahmottua näkökenttäämme.
Sen pitäisi kaikkien edellä mainittujen koordinaattien synteesinä olla rehellistä itsetutkiskelua painajaismaisessa tässä päivässä ja ikuisesti jatkuvaa etsimistä oman sisäisen mahdottomuuden tuntemattomista kipukohdista.
Benjaminin ja Proustin jalanjäljillä
Hyvän elokuvan metsästys on myös yritystä löytää oma itsensä ja kadonneeksi yhteydeksi luultu ”Shangri-La-taikamaailma”, jonka me kuvittelemme leijuvan oman olemisemme ja ympärillä olevan maailman välillä, jossain lähellä, mutta silti tahallaan kiusallisen näkymättömissä jättäen meidät kahden vaiheille pohtimaan, onko verhoen takana jokin näkymätön käsi, kohtalo, luonnonlaki tai jumala, joka ohjaa kaiken aina niin kuin itse haluaa muista välittämättä, vai voimmeko me tässä epämääräisyyksien ja sattumien epätodennäköisyyksissä vaikuttaa itse omaan kohtaloomme valinnoillamme – vai onko kaikki sittenkin vain julmaa pilaa, harhaa ja suurta sumutusta sen tosiasian edessä, ettei meitä ole olemassakaan sellaisina itsenäisinä inhimillisenä olentoina kuin me kuvittelemme, vaan että me kaikki näemme yhteistä painajaisunta, koska olemme unessa ja heräämme siitä vasta kuollessamme.
Walter Benjamin kirjoitti, että Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjan kirjoittaja Marcel Proust ei antanut tällaiselle unelle periksi:
”Kuitenkin tai pikemminkin juuri siksi saattoi Jean Cocteau eräässä kauniissa esseessään sanoa hänen äänensä sävyn noudattavan yön ja hunajan lakeja. Alistumalla niiden valtaan hän voitti toivottoman surun sisällään (parantumattomien epätäydellisyyksien jo nykyhetken syvimmissä olemuksessa) ja rakensi muistojensa hunajakakuista talon ajatusten mehiläisparvelle.”
Benjamin jatkaa, että Cocteau näki Proustissa ihmisen sokean, mielettömän ja äärimmäisen onnenkaipuun. Se heijastui Cocteaun mukaan hänen silmistään, jotka eivät olleet onnelliset. Benjamin kirjoitti, että onnellisuutta oli kahta lajia:
”Hymnistä ja elegistä onnea. Edellistä on ennenkokematon, saavuttamattomuuden huipennus. Jälkimmäistä taas ikuinen, vielä kerran, ikuinen alkuperäinen, ja ensimmäisen onnen elvyttäminen.”
Hyvän elokuvan metsästyksessä auttaa myös Benjaminin väite Proustista väsymättömänä minän pirunnyrkin purkajana, joka pyrki tuottamaan yhä uudelleen kuvan, joka olisi tyydyttänyt hänen uteliaisuuttaan, ei hänen koti-ikäväänsä, sillä koti-ikävän raastamana hän makasi vuoteessa, ikävöiden samankaltaisuuden tilaan saavutettuun maailmaan, jossa olemassaolon todet surrealistiset kasvot pääsivät näkyviin. Tähän maailmaan kuului Benjaminin mukaan kaikki Proustille tapahtunut, samoin se hellävaraisuus ja hienotunteisuus, jolla se esitetettiin:
”Ei koskaan eristetyn pateettisesti ja näkemyksellisesti, vaan etukäteen hyvin valmisteltuna, ja moninkertaisesti tuettuna, kantaen sisällään herkästi rikkoutuvaa, kallisarvoista todellisuuskuvaa.”
Hyvän elokuvan metsästäjät avautuvat Benjaminin kuvaaman elegisen onnenkaipuun koskettavalla tavalla jokaista ihmistä liikuttavassa hiljaisessa alakulossa ja sen meitä kaikkia salaperäisesti yhdistävässä alkuvoimaisessa rakkauden ilotulituksessa, jossa kärsimyksellä on kruunattua pinnanalaista vetovoimaa haikeamieliseen kauneuteen käärittynä.
Suurelta yleisöltä näkymättömiiin jäävät kädet
Tämä filkkareita eri näkökulmasta esittelevä kirjoitus on omistettu kaikille niille mukana järjestylyissä oleville ja suuren yleisön näkymättömiiin jääville käsille, jaloille ja kasvoille, jotka omalta osaltaan ovat vuosi vuoden jälkeen mahdollistamassa sen, että sekin vähemmistökansanosamme, joka ei halua tylsistyä ilta illan jälkeen pelkästään tv:n ääressä katsomassa soopaa, täyttä soopaa ja eriasteisia kilpailunhenkisiä rimanalituksia tai jonkun pienen mustan lätkän suhimista laidasta toiseen sillä typerällä tekosyyllä, että isot miehet saavat vähän uhota ja rähinöidä keskenään ja tienata suuria summia ostella kalliita urheilautoja ja etuilla siksi öiseen aikaan kapakoiden jonoissa, saisivat ainakin kerran vuodessa kiksejä muustakin kuin siitä, että kulttuurin kukkahattutädit valittavat ammatikseen, että kulttuuriministeri ei istu joka ilta oopperassa ja kun sitten kerran istuu, istuu siellä vääränväriset kengät jalassaan.
Erityiskiitos kuuluu 43. Tampereen kansainvälisillä lyhytelokuvafestivaaleilla komean ja tärkeän filkkariuransa päättäneille kolmelle filkkarien ikiomalle muskettisoturille, Raimo ”Rake” Siliukselle, Lauri ”Tykki” Tykkyläiselle sekä Pertti Palttialle.
Kiitos teille siitä, että jaksoitte läpi vaikeiden aikojen ja uskalsitte vaatia aikoinaan vaikeissa ja ahdistavissa olosuhteissa mahdottomuuksia, olla tiukkana ja samalla taiteellisesti tinkimättöminä ja mennä läpi harmaiden eminienssien salaisten harmaiden käytävien ja loitte vahvan ja vakavasti otettavan pohjan lyhytelokuvan kansalliselle ja kansainväliselle kohtauspaikalle Tampereelle.
Viimeistä kertaa filkkareilla nähtiin kunniaosoituksena tälle työlle jäähyväisnäytöntänä ”Arkiston aarteita” sekä kaiken kruunannut loppunäytös: Raken special.
Arkistojen aarteita -sarja esitteli Raken ja Tykin työn laadun. He etsivät, löysivät ja esittivät suurelle yleisölle vuosien saatossa monia suuria ja valitettavasti arkistojen kätköihin unohteita mestariteoksia, kuten Aimo Jederholmin vuonna 1949 ohjaaman Laulu tunturille (1949), missä seurataan Repe Helismaan ja Tapio Rautavaaran yksityistä hiihtolomareissua vuosi sen jälkeen, kun Tapsa on heittänyt keihäässä kultaa Lontoon olympialaisissa, silloin vielä neitseellisissä Lapin tunturimaisemissa. Lyhytelokuvan lopussa Rautavaara laulaa yhden kauneimmista lauluistaan Rakovalkealla, jonka Helismaa oli juuri aikaisemmin hänelle rakovalkealla kirjoittanut.
30 vuotta monipuolista ja tuloksellista yhteistyötä, dokkareita arkistojen hyllymetrien kätköistä, lyhytfilmien aatelia ja helmiä suurelle yleisölle uuvuttaa kenet tahansa, mutta tekee myös nöyräksi tienviitoittajan ja tuulenhalkojan roolissa, ja palkitsee muistoissa uupumattomat ja uutterat uranuurtajansa.
Tampereen 43. elokuvafestivaalien varaslähtö viikko ennen tapahtuman varsinaista alkua työväenmuseo Werstaan auditoriossa kertoi karua kieltään siitä, miten nopeatempoinen ja teknistinyt digiaika on ajanut ohi uuden elokuvasukupolven kaiken osaavien ja hoksaavien mestareiden teknisissä hienouksissa, myös niin että kuva on voittanut jo puheen ja itse elokuva puhuu, eivät sen verhojen takaa kurkkivat harmaat eminenssit kuten menneiden dinosaurusten aikaan.
Elokuvafestivaalien mielenkiintoisimpaan historian siipien havinaa ja nostalgista alkuaikojen muisteloja sisältävään kinokellarien 16 millin ja 35 millin filmihullujen seminaariin on saapunut vain yksi osallistuja, mutta se ei haittaa jäähyväisiään elokuvajuhlilla viettävän kolmikon, Raimo ”Rake” Siliuksen, Lauri ”Tykki” Tykkyläisen ja Pertti Paltialan haikean juhlallista elokuvamieltä, kun he tyylillä ja kokemuksella näyttäytyvät vielä kerran elävinä esimerkkeinä viimeistä kertaa seisten selostamassa omia valintojaan, miten filmihulluus käytännön agendana siirtää vuoria eteenpäin.
Rake suunnitteli, Tykki ideoi, etsi ja antoi taustatukea. Pertti suhmuroi vallan ja politikan käytävillä niin koti- kuin ulkomaillakin, kun oli vaikeaa ja piti saada luottamusta, uskottavuutta, näkökulmia, poliittista harkintakykyä ja taloudellista liikkumavaraa aikoina, jolloin eriasteiset vakavahenkiset ja ihmistä kuristavat totuusideologiat ottivat rymisten yhteen toistensa kanssa niin että roiskui ja valui yli kaikkien inhimillisten äyräitten.
Yksi heinoimpia esimerkkejä Raken ja Tykin löydöistä vuosien saatossa on Aimo Jederholmin ohjaaman Laulu tunturille löytäminen, missä Repe Helismaa ja Tapio Rautavaara matkailevat kavereineen silloin vielä silmiä hivelevän neitseellisessä Lapissa.
Takana on yli 40 vuotta elokuvia. Toimittamassaan Tampereen kansainvälisten lyhytelokuvien historiikassaan vuosilta 1970–2010 ”Alussa oli lyhytelokuva” Rake toteaa, että takana ovat uskomattomat 14 597 elokuvaa:
”Kiitän vaimoani Tuijaa, jonka kanssa yhteinen taivala alkoi helmikuussa 1970 Tampereen ensimmäisillä elokuvajuhlilla. Meillä oli elokuvakerholaisten sarjalippu vierekkäisillä paikoilla.”
Kiitokset kuuluvat myös filkkarien aitoon filmihulluhenkeen ympäripyöreitä päiviä tahkoavalle persoonalliselle henkilökunnalle.
Nuorisoraati
Filkkareiden yksi erikoispiirre ja hyvä esimerkki koko ajan mukana kulkevasta elokuvakasvatuksen periaatteesta juhlissa on antaa nuorille mahdollisuus äänestää omat suosikkinsa. Raatilaisista Tampereen yhteiskoulun lukion toisen vuoden oppilas Veera Penttilä kertoi harrastavansa musiikkia, valokuvausta ja teatteria, jopa niinkin että voisi hyvin jossain vaiheessa kuvitella jostain niistä ammattia itselleen. Johannes Blom, 18-vuotias lukiolainen Lempäälästä, kkertoi opiskelevansa Sammon keskuslukiossa viestintäpainotteisella linjalla, jossa on lukioaineiden lisäksi paljon kursseja valokuvauksesta, videosta, ilmaisutaidosta, graafisesta suunnittelusta ja mediakritiikistä. Kolmas raatilainen, Wille Lusa, opiskelee Tammerkosken lukion kuvataidepuolella, ja kertoo harrastaneensa elokuvia ja videoita jo pitkään. Hän pitää erityisesti vanhoista mustavalkoisista suomalaiselokuvista.
Juryn ehdottomasti mielenkiintoisin ja eloisan jäsen oli Rudolf Steiner -koulun lukion ensimmäisellä vuosikurssilla opiskellut Leo Mörö, joka kertoi harrastavansa elokuvien katsomisen lisäksi jonglöörausta Sorin sirkuksessa kaksi kertaa viikossa. Hänen toiveammattinsa on elokuvakriitikkona toimiminen tulevaisuudessa.
Saamelaiset filmit ja taide
Saamelaisfilmejä on tehty jo 25 vuotta, muta vasta viime vuosien teknisen kehityksen, alan koulutuksen, digikehityksen ja oman festivaalinsa ansiosta saamelaiselokuvien taso on noussut kansainväliselle tasollle. Sen osoittivat Tampereella nähdyt teokset, kuten koregografi Elle Sofi Henriksenin peinoistutkielma joikaajan mimiikasta (Kätten joiku).
Hyvin vaikuttavia olivat norjalaisen Ken Are Bongon kuusiminuuttinen kertomus Sami Boddu kahden poromiehen kohtaamisesta keskellä tunturia ja ruotsalaisen Per-Josef Idivuoman viisiminuuttinen A Succesfully Lucky Day, For A Sami.
Saamelaiset ovat muutenkin lukumäärästään ja sorretusta ja vähätellystä asemastaan huolimatta kovassa huudossa taidemarkkinolla ja nousussa myös yhteiskunnallisen radikaalin ja kantaaottavan taidemaailman kansainväliseen kärkeen mielenkiintoisilla henkilöillään ja vaikuttavilla töillään.
Hyvä esimerkki on juuri nyt ajankohtaisuudellaan tapetilla oleva Suohpanterror, joka haluaa taistella kaivosten uhkaa vastaan alkuperäsikansojen oikeuksien ja elämän puolesta omalla vakuuttavalla taiteellaan. Suohpanterrorin taide on väkevän anarkistista, ideologisesti pohjoisen alkuvoimaa tykittävää uutta osallistuvaa ja muutosta vaativaa.
Yksi filkkareiden mielenkiintoisimmista esityksistä olikin juuri Suomen ehkä vanhimman kauhufilmin, vuonna 1927 ensi-iltansa saaneen Noidan kirot -elokuvan esitys, jonka säesti joikuperinteitä nykyaikaan päivittävä ja Emma-ehdokkuudella musiikistaan huomioitu salaperäinen ja taitava Ulda-yhtye, joka esiintyi myös Tullikamarin avajaisklubilla hanuritaitelija Kimmo Pohjosen jälkeen.
Uldaa sekä Tullikamarin klubille että Noidan kirkoukseen katsomaan saamelaispuvussa tullut jokisaamelainen, nykyisin Tampereella perheensä kanssa asuva ja radiotekniikkaa Valtion teknillisessä tutkimuslaitoksessa tutkiva Jan Saijets, oli sekä silminähden sekä liikuttunut että hyväntuulinen nähdessään ja kuunnellessaan saamelaistaidetta.
Jan, jonka isä on saamelainen ja äiti suomalainen, kertoo Tampereellakin olevan jonkin verran saamelaisia, ja kaikki he ovat tavalla tai toisella aktiivikansalaisia vaikuttamassa nykyisin voimakkaasti omiin asioihinsa, ja pitämässä saamelaisuuden lippua yllä.
Jan kertoo omistavansa yhä poroja jossain siellä vanhoilla kotiseuduilla kotopuolessa ja aina silloin tällöin haikailevansa vapaille maille tuulten tuiverrukseen tunturien salaperäiseen ja panteistiseen ihmemaailmaan, missä ihminen ja luonto ovat yhtä samaa satua, jossa ei voi käydä kuin hyvin, kun oikein pinnistää ja ymmärtää, etteivät luonto ja jumala ole silloin erillään toisistaan.
Tampereella Jan harrastaa retkeilyä, valokuvausta ja pyöräilyä ja saamalaisasioita, sillä saamaleisuus, siitä huolimatta että asuu etelässä työn, perheen ja koulutuksen takia, on asia joka istuu yhtä tiukassa kuin rakkaus, järki ja asenne – ne asiat, joista nykysaamelaisuuskin parhaimmillaan vielä tänä päivänä ponnistaa.
Liu Xuguang ja Tan Tan
Elokuvajuhlien ohjelmistossa oli iloisena yllätyksenä kiinalaisten lyhytelokuvien lisäksi kiinalaista videotaidetta.
Liu Xuguang aloitti taiteilijauransa 1980-luvun puolivälissä. Hän on opiskellut Kiinan ja Japanin taideyliopistoissa ja toimii nykyisin Pekingin elokuva-akatemian johtajana. Hän edustaa kiinalaisen nykytaiteen ensimmäistä sukupolvea. Xuguang on inspiroitunut ihmisen ja luonnon välisistä suhteista. Hänen teoksissaan muinaiset uskomukset ja myytit heräävät eloon.
Näyttelyn kuraattori Tan Tan puolestaan toimii nykytaiteen opettajana Hubei Institute of Fine Artissa. Teoksissaan hän luo rinnakkaisia tila-aikatodellisuuksia, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus limittyvät. Hän tekee sen yhdistämällä kokeellista ja dokumentaarista materiaalia ja lähestymistapaa. Molempia taiteilijoita yhdistää ilmaisun runollisuus ja runsas symboliikan käyttö.
Repliikkikaraoke
Filkkareiden oheisohjelmassa oli ensi kertaa myös elokuvakäsikirjoittajien oma tapahtuma, joka huipentui Telakalla lauantai-iltana järjestettyyn Suomen näytelmäkirjailijoiden ja Käsikirjoittajien killan yhdessä järjestämään ”Repliikkikaraokeen”. Paikalla oli muun muassa Jenni Toivoniemi, jonka hauska ja oivaltava lyhytelokuva kissojen parituksesta kilpaili Filkkareilla sekä kotimaisessa että ulkomaisessa sarjassa.
Oli hämmentävää seurata repliikkikarokessa omasta erinomaisuudestaan juopuneita käsikirjoittajia, jotka ovat ainakin jossain mielessä vastuussa siitä, että suomalaisten pitkien nykyelokuvien taso on tätä tasaisen harmaata mössöä, jota piristämään laitetaan aina pakolliset kesäteaterimaiset vittu-ja viinarepliikit.
Näitä ”Pane mua”, ”Anna persettä ja munaa”, ”Nain sua”, ”Otan paukut”, ”Nussin sua” -repliikkejä arvuuteltiin sitten illalla ja kaikilla oli erinomaisen hauskaa kuullessa, miten muutama statistiksi Risto Räppääjä -elokuvaan palkattu käsikirjoittaja oli koko ajan hokenut SF-filmien heinälatoromantiikan parodisessa hengessä ”Kohta pannaan” -repliikkejä läpi koko elokuvan kuvausten kenenkään siitä sen kummemin häriintymättä tai asiaa sen kummemmin ihmettelemättä, koska juuri näitä repliikkejä he itse kirjoittavat näihin teini-ikäisille ja sitä nuoremmille suunnattuihin elokuviinsa tuottajiensa pyynnöstä, sillä elokuvissa jaksaa käydä enää tämä jokasukupolven ikuinen popcorneja ja colajuomia ryypsivä, namuja mössöttävä ja toisiaan lääppivä, kikatteleva teinipopulaatio, oli sitten kyseessä Pekko Aikamiespojan seikkailut osa XXXVI tai Minä ja Morrison eläkeläishumpissa rakastuneina -elokuvafestivaalit.
Kaiken tämän iloittelun keskellä suomalaisen näytelmän ja elokuvan kässärikerma pohti istumassa aiemmin iltapäivällä lähes kolme uuvuttavaa tuntia pienessä kopperossa ilman ilmanvaihtoa Näytelmäkirjailijoiden liiton entisen toiminnanjohtajan ja nykyisen valtakunnan ykköstaidepopomon, rakastetun ja tv:stä tutun punapään Minna Sirnön, ja Suomen tuulisen ja haukutun elokuvasäätiön toimitusjohtajan Irina Krohnin kanssa iäisyyskysymyksiä vakuuttavuusongelmasta, tai siitä voiko helmiä tilata sioille koskaan yllin kyllin, tai kenen piikkiin voi tehdä mitä milloinkin.
Kotimaista antia
Kotimaiseen kilpailuun lähetettiin 349 elokuvaa, joista korkeintaan 30-minuuttisia oli 301. Kilpailuteokset oli jaettu yhteensä 11 näytökseen, joista yli 30-minuuttiset esitetetiin seitsemässä ja alle 30-minuuttiset neljässä näytöksessä.
Yli 30-minuuttisten kilpasarjaan valittiin kahdeksan elokuvaa, jotka kaikki ovat dokumentteja. Teoksiin mahtuu historiaa, kulutuskritiikkiä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, mutta myös henkilökohtaisia ja kohteitaan lämmöllä tarkastelevia kertomuksia.
Kansalliseen traumaan pureutuva, Ville Suhosen ohjaama Jäämarssi – Suomen matkaopas 1941–42 (2011) kertoi jatkosodan aikaisista vankileireistä ja silloisen valtaeliitin päämääristä. Jouko Aaltosen Taistelu Turusta (2011) pohti vallankäyttöä peilaten sitä kaupunkikuvan muutokseen: millaisin ehdoin kaupunki muuttuu, kenelle rakennettu ympäristö kuuluu ja kuka siitä päättää?
Dokumenttien matkassa kuljettiin myös kaukaisempiin maailmankolkkiin. Katja Gauriloffin huomiota herättänyt Säilöttyjä unelmia (2011) kierrätti katsojan säilykepurkin mukana maanosasta toiseen. Sydämeni taakka (2011) oli Iris Olssonin ja Yves Niyongabon kokoelma ruandalaisia selviytymistarinoita 16 vuotta kansanmurhan jälkeen. Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva (2011) pohti romanikerjäläisten herättämiä tuntemuksia alaikäisen, vastikään äidiksi tulleen Mihaelan tarinan kautta.
Näytösten väkevät henkilökuvat kertoivat kumpainenkin muusikoista, mutta päähenkilöiden taustat eivät voisi olla erilaisempia: Kimmo Koskelan Soundbreaker (2011) oli visuaalisesti näyttävä tutkielma hanuritaiteilija Kimmo Pohjosen luomisvimmasta. Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin Kovasikajutun (2012) päätähtinä puolestaan rokkasivat Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen jäsenet.
Alle 30-minuuttisten sarjassa kamppaili 28 elokuvaa. Fiktioita näytöksissä nähtiin yhdeksän, animaatioita ja dokumentteja kahdeksan ja kokeelliseksi luokiteltavia kolme.
Sarjassa vilahtelivat tutut tekijät. Animaatio-ohjaajista muun muassa Tatu Pohjavirta ja Mark Ståhle Eläimiä eläimille (2011) -rakkaustarinallaan. Kokeellisten sarjassa kilpailivat muun muassa PV Lehtinen voimistelututkielmalla Krump (2011) sekä muusikkona ja kuvataiteilijanakin kunnostautunut Anssi Kasitonni Planet of Sexes (2012) -avaruusseikkailullaan. Fiktioissa näyttäytyi ensisijaisesti pitkistä elokuvistaan tunnettu Aleksi Salmenperä, jonka ohjaus Poliisi selvittää (2012) oli komedia poliiseista purossa.
Lyhyet dokumentit toivat esille etenkin nuorten ohjaajien näkemyksiä: kotimaisilla elokuvafestivaaleilla huomiota herättänyt Paula Korvan Hypermarket Nation (2011) pohti suurten kauppakompleksien vaikutusta kaupunkirakenteeseen. Tuukka Haralan ohjaus Organ (2011) tarkastelee ikääntyneen konemusiikkiyhtyeen uutta alkua.
Puola, Albania, Kolumbia, Kamerun…
Kansainväliseen lyhytelokuvakilpailuun pyrki noin 4 400 elokuvaa, joista kilpailemaan valittiin kaikkiaan 65 teosta 41 maasta. Leijonanosa eli 29 elokuvaa oli fiktioita. Animaatioita nähtiin 15, dokumentteja 13 ja kokeellisia kahdeksan. Kilpailuelokuvat esitetettiin yhteensä 11:ssä teemoitellussa näytöksessä.
Peräti viisi kansainvälisen kilpailun elokuvaa – kolme dokumenttia ja kaksi animaatiota – tulivat Puolasta. Kilpailussa oli edustettuna myös eksoottisempia elokuvamaita, kuten Albania, Kolumbia ja Kamerun.
Kansainvälisessä kilpailussa riitti konkareita. Kankaalla nähtiin muun muassa Johannes Nyholmin aurinkomatkahupailu Las Palmas (2011), Alexei Dmitrievin tulkinnanvaraisuutta tarkasteleva Hermeneutics (2012) sekä Alina Rudnitskajan Iy zabydy etot den (2011), joka kuvasi riipaisevasti nuorten naisten aborttikokemuksia. Rudnitskajan töitä esitteleviä retrospektiivinäytöksiä oli lisäksi koottu festivaalin erikoisohjelmistoon. Ohjaaja oli myös itse esityksissä läsnä.
Kilpasarjaan valikoitui kotimaisiakin taidonnäytteitä. Globaaleista kilpakumppaneista mittaa ottivat kaksi animaatiota, Jan Anderssonin ja Katja Ketun Mankeli (2011) ja Kari Juusosen ohjaus Ö (2011) sekä Jussi Hiltusen kohtalokas fiktio Hiljainen viikko (2011), jossa ampumavälikohtauksen aiheuttama syyllisyys yhdisti kahta toisilleen tuntematonta ihmistä.
Kaurismäen koruton uutuus ja muita helmiä
Tampereen elokuvajuhlat 2013 käynnistyivät keskiviikkona 6.3. komeasti nostalgisella palalla menneiden aikojen mileihyvähistoriaa pohjoisen elokuvahumanismin suuren neron, Aki Kaurismäen, uudella ja koskettavalla lyhytelokuvalla Juice Leskinen & Grand Slam: Bluesia Pieksämäen asemalla (2012).
Kaurismäkeläiseen tapaan lyhytelokuva on koruttomuudessaan rakastettavan aseistariisuva ja hyvää mieltä tuottava jopa niinkin esimerkillisesti, että sitä voi pitää taiteellisena vastineena katsojien suursuosikiksi yltäneeseen tv-Nelosella esitettyyn Vain elämää -sarjaan, jossa tämän ajan tunnetut muusikot näyttivät, mistä hyvät taitelijat on aina ja edelleenkin tehty, kuten Kaurismäen tunnelmapljäyksessäkin: kyynelistä, leikkimielestä ja vilperimäisyydestä.
Lyhytelokuva on vanginnut hetken huuman ja iloisuuden Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneella vuonna 1988 soitetusta legendaarisesta keikasta, jonka aikana Juicen seurana lavalla piipahtavit muun muassa muut suomalaisen musiikin kovat nimet ja legendat, kuten Dave Lindholm ja Pantse Syrjä kitaroineen sekä Matti Pellonpää instrumenttinaan itse keksitty tanskan kieli.
Pohjoisia leveysasteita kolutaan laajassa pohjoismaiseen elokuvaan keskittyvässä Tarinoita Pohjolasta -kokonaisuudessa. Sámi filbma -näytös omistettiin 15-vuotiaalle Skábmagovat-festivaalille.
Tieteisnäkyjä puolestaan tarjoili kahden näytöksen verran suomalaiscifin helmiä. Ohjaajavieraiksi saapuivat muun muassa ruotsalainen Jonas Selberg Augustsén sekä Zaida Bergroth, joka oli myös koonnut filkkareilla nähdyn Carte blanche -näytöksen.
Spike Lee -vaikutteinen Mark Fordin Uprising: Hip hop & The LA Riots pureutui läpi väkivallan eri tasojen, kuvatessaan suoraan tutkivan elokuvajournalismin keinoin, miten eri syyt vaikuttivat tyytymättömyyden kasvuun 1980-luvun lopun ja 1990-luvun rotu- ja talousongelmien riivaamassa ”enkelten kaupungissa”, ja mikä lopulta räjäytti viimeisen panoksen kansalaisten kärsimyksissä naksauttaen päät niin, että heidän mittansa täyttyi lopullisen traagisesti ja he lähtivät yö yön jälkeen rikkomaan rauhallisuutta ja yhteiskuntarauhaa kaupungin kaduille ja taistelemaan väkivalloin poliisia vastaan saadakseen oikeutta omille vaatimuksilleen saada elää ihmisarvoista ja kyttävapaata yhteiselämäänsä omissa slummeissaan rauhassa, kuten siihenkin asti, kenenkään kusipään sen kummemmin sitä häiritsemättä.
Filkkareiden ehdottomasti kamalimpaan järkkyosastoon kuului amerikkalaisen Jay Rosenblattin neljäminuuttinen Inquire Wihin – tutki sisintäsi, joka ensi alkuun vaikuttaa hörhöisen harhaiselta Hunter S. Thompsonin gonzovärikylläiseltä harhalaukaussarja-Lsd-tripiltä, mutta osoittautuu sekunti sekunnilta sittenkin inhorealistisen pinaavaksi hypnoosiksi, missä norsu teloitetaan lopunajan viimeisissä hengitysharjoituksissa silmiinpistävän raa’asti joidenkin herkkien katsojien kauhuksi. Tällaisia inhorealistisen piinaavia elokuvia ohjelmistossa oli onneksi vähän.
Katse itään päin
Pohjoismaiden lisäksi filkkareiden tämänvuotinen katse kääntyi itään. Doc: Aasia -kokonaisuus avasi ikkunoita Manilan sataman suulla sijaitsevan hökkelikylän arkeen, kiinalaisten naisten kipeään lähihistoriaan sekä hanoilaisen lastensairaalan pikku potilaisiin.
Valitettavan ajankohtaiseen aiheeseen, intialaisten naisten asemaan, tarttui palkittu Gulabi Gang (2012), joka seuraa Pohjois-Intiassa toimivan ”vaaleanpunaisen jengin” ihmisoikeustaistelua.
Näkökulmia Aasiaan avasi myös filippiiniläisen elokuvan retrospektiivi sekä kokeellista kiinalaista elokuvaa ja videotaidetta esittelevä upea ja innostava China Experience -ohjelmisto, joka elokuvasalien lisäksi levittäyti galleriatilaan.
Animaatiota, mykkäelokuvaa ja musiikkia
Animaation ystäviä hemmoteltiin puolalaisen animaation retrospektiivillä, johon oli koottu palkittuja ohjauksia yli 70 vuoden ajalta. Englannista filkkarien vieraaksi saapui animaattori Darren Walsh, jonka käsissä ovat syntyneet muun muassa punatukkainen räkänokka Angry Kid, varsinaiseksi ilmiöksi paisunut venäläinen nelisormimangusti Aleksandr Orlov sekä Martin Scorsesen Hugon (2011) leluhiiren liikkeet.
Totuttuun tapaan filkkareilla ihasteltiin myös mykkäelokuvaa. Tarjolla oli peräti neljä livesäestettyä elokuvanäytöstä. Chaplin-klassikko Sirkus nähtiin Tampere-talolla Kimmo Tullilan ja Tampere Chamberin säestyksellä.
Joikuperinteet nykyaikaan päivittävä Ulda sävelsi uusiksi Suomen kenties vanhimman kauhuelokuvan Noidan kirot (1927), ja elektronisen musiikin trio KONEV täydensi Ilppo Pohjolan kokeellisia ohjauksia Routemaster (2000) ja Alphalto (1998). Ranskalainen Serge Bromberg johdatti yleisönsä elokuvalliselle löytöretkelle, jossa ihastuttavat ainakin Georges Méliès’n sekä Pathé-studion aarteet.
Musiikki määritti myös kolmea ohjelmiston pitkää dokumenttia. Uprising: Hip Hop & The LA Riots (2012) pureutuu 1990-luvun alun mellakoihin ja rap-musiikkiin Los Angelesissa. Kiitellyn Julien Templen uutukainen London: The Modern Babylon (2012) oli arkistomateriaalista koottu kudelma, jota säestävät Kinksin, The Clashin ja Sex Pistolsin kaltaiset peribrittiläiset punk-ilmentymät. Huikean visuaalinen Soundbreaker (2012) kuvasi haitarivelho Kimmo Pohjosen sielunmaisemaa.
Elämänmakuinen Lontoo
Joka pikku läävässä haaveillaan vapaudesta ja oman itsensä ehdottomasta ja täydellisestä toteuttamisesta, kuten sen on aina tehnyt tyylikkäästi Lontoo- nykymaailman metropolien äiti, jossa laahusti pari sataa vuotta aiemmin 350 000 sekalaista kohtaloa, joista juoppoja oli 150 000, ennen kuin huolestuneet moralistit keksivät teen pelastaakseen heidät surkeuden kurimuksesta, ja maailmansodat monikansainvälistivät kaupungin.
Kaiken tämän on syvästi koskettaviin ihmiskohtaloihin käärinyt viehättävällä tavalla hieno filkkareilla esitetty Julien Templen ohjaama London – the modern Babylon, svengaava elokuvakristallisoituma siitä, miksi Lontoo on ollut jo 1920-luvulta lähtien maailman omaehtoisuutta tykittävä hermokeskus, missä ei anneta huolien häiritä omaa keskittymistä hedonistisen humanismin mukaiseen elämästä täysillä nauttimiseen.
Elokuvan alussa 106-vuotias vanha sufragetti-Hetty muistelee, miten naiset tarttuivat oman käden oikeuteen murtaessaan viktoriaanisen ajan kärsivien dickensiläiskasvojen madonnamaisen alistumishymyn ivaa ja kohtaloaan irvailevaksi nykyaikaiseksi virnistykseksi, millä hankalat ukot pantiin ojennukseen ja helisemään kidneypiiraiden ja vetisten vihannesten demokleen miekan alla.
Julien Temple yhdistelee oivallisesti dokumentissaan aikojen kulun vastakohtapareja ja saa Lontoonsa sykkimään ja tanssimaan yhdestä valtasuonesta valtavaa elinvoimaista ihme-eliksiiriä, mikä saa dokumentin ihmiskohtalot kaikesta huolimatta, kärsimään ja nauttimaan olemassaolostaan kaiken surkeudenkin keskellä alakuloinen, mutta ymmärtävä hymy huulillaan kuollen.
Temple on katsonut Paul Austerin tapaa käsikirjoittaa kliseisten kuvausten väliin syvästi inhimillistä olemisen tuntua, kohottamalla arjen yhteiseksi universaalisaduksi, mikä jäsentää menneen ajan ja paikan tajua kauniin koskettavalla tavalla ymmärryksessämme, ihan kuin olisimme itse olleet tapahtumia todistamassa.
Temple osaa olla sattuvan yhteiskunnallinen olematta paasaavan poliittinen. Rujoutta ja raadollisuutta ei kuvata ulkokohtaisesti tai ulkoistettuna häpeän ja syytösten vihanyrkissä, vaan elämään kuuluvana platonisena ymmärryksenä siitä, ettei ihminen ole vain hyvä tai paha vaan jotain elämänmakuista ja hauraan rikkimenevää siltä väliltä.
Dokumentti rohkaisee meitä elämään eikä antamaan periksi, vaikka mikä piru olisi hännän alla, hyvin kauniilla ja koskettavalla tavalla, ikiaikaisesti keinahdellen rakkauden ja rajun huolettomuuden räjähtävässä fellinimäisessä väri-ja tunnekylläisyydessä.
Terväintä kärkeä ja tulevaisuuden tekijöitä
Filkkareilla nähtiin loistava kattaus nykylyhytelokuvien terävintä kärkeä. Mainitsemisen arvoisia olivat jo käsiteltyjen lisäksi amerikkalaisen Jay Rosenblattin neljäminuuttinen napakymppi, hypnoottinen ja apakalyptinen tutkielma vääristä valinnoista, toivottomista tilanteista, haavoittavuudesta sekä uskosta. Tanskalaisen Johan Ottingerin vaikuttava Seitsemän minuuttia Varsovan ghetossa, ruotsalaisen Viktor Lundgrenin 15-minuuttinen Riisu minut, missä tutkitaan sitä miten persoona muodostuu muiden käsityksistä, kreikkalaisen Yiotis Vrantzasin Puhelu Kairosta, joka käsittelee Kairoa vuosi ennen vallankumousta ja sen jälkeen, sekä Iiris Härmän koskettava 22-minuuttinen Hiljaisen talven lapsi, jossa kerrotaan nuoren 24-vuotiaan turhautuneen eläkeläistytön tarina yksinäisyyden vankilassa.
Ihan oma lukunsa ja lajinsa olivat tulevaisuuden tekijöiden osastoa elokuva-alan opsikelijoiden sarjassa edustaneet lyhytelokuvat, kuten Aalto-yliopiston Jussi Lehtomäen 13-minuuttinen Aamulla viemme lapset metsään, tai tsekkiläisen elokuvaopiskelijan Tomas Pavlikin 15-minuuttinen Praha minun rakkauteni sekä Tampereen ammattikorkeakoulun Lauri-Matti Parppein 15-minuuttinen upea Labyrintti, kertomus siitä kun juuri alkoi mennä hyvin, mutta sitten tuli rakkauskirje menneisyydestä.
Palkittuja
Isobritannialainen fiktio The Mass of Men (2012) voitti Tampereen elokuvajuhlien Kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n. Gabriel Gauchet’n elokuva kertoo 55-vuotiaasta työttömästä Richardista, joka myöhästyy tapaamisesta työvoimatoimistossa. Tuomariston mukaan ”elokuvantekijä kuljettaa katsojaa ja pakottaa tämän kyseenalaistamaan omia ennakkoasetelmiaan, kunnes koko tarina on keritty auki.”
Parhaan fiktion palkinnon sai argentiinalainen, Andrew Salan ohjaama Asesinato en Junìn (2012). Dokumenttipalkinnon pokkasi suomalainen Häivähdys elämää (2012). Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen elokuvassa tuntemattomien matkaajien elämänpolut kohtaavat rautatieasemalla. Parhaaksi animaatioksi valittiin Sonntag 3 (2012), jonka on ohjannut Jochen Kuhn.
Sama sunnuntaikävelyjä kuvaava elokuva vei myös EFA-ehdokkuuden, eli se pääsee kilpailemaan Euroopan elokuva-akatemian parhaan eurooppalaisen lyhytelokuvan palkinnosta. Tuomaristo antoi lisäksi yhden kunniamaininnan, joka meni iranilaisen Teymour Ghaderin fiktiolle Anar miveh behesht ast (2012).
Kansainvälisessä tuomaristossa toimivat Nick Deocampo (Filippiinit), Line Klungseth Johansen (Norja), Ivana Laučíková (Slovakia), Ulla Simonen (Suomi) ja Rich Warren (Iso-Britannia).
Kansainvälisen kilpailun yleisöpalkinnon voitti puolalainen, perheen sisäistä dynamiikkaa tarkasteleva Lukasz Ostalskin Matka (2012).
Kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan voitti Jenni Rahkosen minimalistinen animaatio Hänen tilanne (2012). Tuomariston mielestä ”elokuva saavuttaa henkisen tason kertoessaan ihmisyydestä, menettämisestä sekä surun kokemisesta ja siitä selviytymisestä. Surusta piirtyy jatkuvasti yllättävä, suuntaansa kääntävä muotokuva, joka pelkistettynä, herkkänä fantasiana kohoaa osatekijöitänsä suuremmaksi kokonaisuudeksi.” Erikoispalkinnon sai Iiris Härmän dokumentti Hiljaisen talven lapsi (2012).
Yli 30-minuuttisten sarjassa pääpalkinnon voitti Laulu koti-ikävästä (2012). Mika Ronkaisen ohjaama dokumentti on isän ja pojan musiikillinen retki yhteiseen tunnemuistiin ja suomalaissiirtolaisuuden historiaan.
Tuomaristo kuvaili elokuvaa seuraavasti: ”Antaen herkän ja ilmeikkään äänen ihmisryhmälle, joka elää kahden kulttuurin loukussa, tämä erilainen road movie kertoo meille uuden tarinan rakastettavien päähenkilöiden kautta.” Erikoispalkinnon sai Mohamed El Aboudin Häätanssi (2012), dokumentti marokkolaisesta naisesta, jolta kiellettiin virallinen henkilöllisyys hänen jouduttuaan raiskauksen uhriksi.
Kotimaisen kilpailun tuomariston muodostivat John Anderson (Yhdysvallat), Mikko Kuutti ja Iris Olsson.
Risto Jarva -palkinto jaettiin tänä vuonna kahden dokumentin kesken. Voittajaelokuvat ovat Juan Reinan 6954 kilometriä kotiin (2012) ja Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä. Tuomariston mukaan nämä elokuvat ”kaksoisvalottavat kysymyksiä maasta- ja maahanmuutosta, juurista ja siitä, mitä kutsumme kodiksi ja kotimaaksi”. Tuomaristossa istuivat Liisa Akimof, Antti Heikki Pesonen ja Marjo Pipinen.
Nuorisotuomaristo valitsi voittajaksi Jani Ilomäen fiktion Ajatuksia kuolevaisuudesta (2012). Lisäksi he antoivat kunniamaininnan Vesa Kuosmasen dokumentille Somma sommarum – taiteilija Ossi Somman kuvasota (2012). Päätöksen tekivät lukiolaiset Johannes Blom, Wille Luosa, Leo Mörö ja Veera Penttilä.
Opiskelijapalkinnon voitti Jussi Lehtomäen dokumentti Aamulla viemme lapset metsään (2012). Voittajan valitsi Tampereen elokuvajuhlat. Yleisöpalkinnon voitti niin ikään Mika Ronkaisen dokumentti Laulu koti-ikävästä (2012).
Yhteensä 11 näytöstä myytiin loppuun sunnuntaiaamuun mennessä. Filkkariyleisöä kiinnostivat erityisesti kilpailusarjat sekä Zaida Bergrothin retrospektiivinäytös, jonka molemmat näytökset olivat loppuunmyytyjä. Myös klassikkoelokuvat viehättivät: Arkiston aarteiden kaksi näytöstä myytiin loppuun, ja Serge Brombergin isännöimä Retour de flamme -show hurmasi lähes täyden katsomon Tullikamarilla.
Filmipoika
Ihan samalla tavalla kuin suutarin lapsella ei ole kenkiä tai banaaneista saavat harvoin nauttia niitä omistavat tai niitä keräävät, aina onnistuneiden tapahtumien iloiset auringot – vieraiden iloksi suurella työllä itseään ja vaivojaan säästämättä loihtineet ja varmistaneet sadat vapaaehtoiset ja kymmenet palkatut – saavat itse valitettavan harvoin nauttia oman työnsä hedelmistä paikan päällä.
Meno on yhtä hulinaa, aikatauluja, sääntöjä, uhrautuvaisuutta, kovaa vipinää ja vilskettä sekä jonkinmuotoista hiljaista vikinää aamusta iltaan myös filkkareilla. Koko ajan sattuu ja tapahtuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan välillä, ja läheltä piti -tilanteita muistellaan päättäjäisbileissä naurun ja ihmetyksen kera hymy huulilla kaikesta raskaasta raadannasta huolimatta.
Ihan samalla tavalla alunperin Tyrnävältä, sieltä jostain ikiroudan, kepulaislestadiolaisten ja tango- ja taantumusrajan takaa etelään Tampereelle vapaata ilmaa hengittämään muutama vuosi sitten valunut filmipoika Niko Tahvola teki ja pääsi heti unelmapaikkaan filkkareille: ensin harjoittelijaksi ja nyt jo palkolliseksi hoitamaan media- ja vieraskeskusta Siberiaan.
Niko häärää aamusta iltaan ympäripyöreitä työpäiviä ja tietää, etteivät hommat filkkareilla tekemällä lopu, mutta ei sen kummemmin valita, vaan yrittää hymyillä, minkä nyt vähän hönönoloinen haaveilijapoika taiteellisuudeltaan ja elämänsyleilyltään ehtii.
Ja kyllä hänellä on omia mielipiteitä ja aatteita ja asenteita, vaikka muille jakaa roppakaupalla, ihan kuten nuorella maalta tulleella mielellä tuppaa olemaankin. Filkkareiden ohjelmisto kiinnostaisi kovastikin, mutta aikaa ei jää eikä voimia riitä katsoa elokuvia eikä niihin yleensä riitä lippujakaan.
Mutta kyllä elokuvat häntä kiinnostavat. Tottakai ja kovastikin, vaikkei hän nyt ihan heti ensikuulemalta mitään varsinaista elokuvaa osaakaan suitsaitsukkelaan ilmoille kailottaa:
”Jos joku täytyisi valita, olisi se Brad Pittin tähdittämä David Ficherin elokuva Fihgt Club. Se on mielestäni periaatteessa täydellinen, olematta silti paras koskaan katsomani elokuva.”
Vakiovieras
”Pitää katsoa tarkemmin, nähdä selvemmin. Rikkoutuminen on maailman tärkein asia. Katsokaa luomismyyttejä: särkyneestä sotkanmunasta maailmamme syntyi, kabbalisteille kuudesta YHWHn emanaation valon särkemästä astiasta.”
Näin kirjoitti päätoimittaja Paavo J. Heinonen oululaisessa kulttuurilehti Kaltiossa (1/2013).
Yhtä varmasti kuin Tartossa laulaa vielä satakieli (Johannes Salminen ja Jaan Kaaplinski) filkkareille laskeutuu syvästä Kaisu Mikkolan pohjolasta joka vuosi yhtä täsmällisesti oululainen kulttuuriguru, runoilija ja pohjoisen kultuurielämän keskeisimmän lehden, Kaltion, päätoimittaja Paavo J. Heinonen, hyvissä ajoin nautiskelemaan ohimenevistä tuulahduksista, räjähtelevästä ja alkuvoimaisesta kulttuuriseurasta (ei kermaperseisistä nirppanokista) maamme ainoalle takuuvarmalle kulttuurin kukkahattutädittömälle yövyöhykkeelle.
Eikä Paavo ole mikä tahansa limnologinen nuuskija tai kyttääjärealisti vaivaisukkojen ja -koivujen riivaamasta tuulisesta pohjolasta, vaan uskaliaan uljas kulttuurin monipuolinen nykyottelija, joka herätti takavuosina henkiin byrokraattiseksi mielenmössöksi uinahtaneen Kaltion, ja onnistui vallankumouksellisten viiksiensä ja dostojeveskimaisen partansa avulla profetioimaan oululaiselle kultuurielämälle lähes timokmukkamaiset loitsut. Jos häntä elokuvamaailmaassa johonkin voisi viidentoista filkkareilla vietetyn vuoden jälkeen verrata, hänessä on ripaus sekä ristojarvamaista karua luonnon ihmeitä mystifoivaa scifiä että Michelantonionin Reportteria.
Paavo kertoi Facebook-ystävilleen lähtevänsä aamulla viiden aikaan Oulusta kohti filkkareita kainalossaan nippu Kaltion vuoden 2013 ensimmäistä numeroa, jotka hajaantuivat taivaan tuuliin jo ensimmäisen päivän aikana.
Ja kun on liian kuuma Paavon mielestä, hän pukee päälleen filkkarihamosen, joka paljastaa hänen sisällään uinuvan romantikon Käpy selän alla -elokuvan tyyliin.
Tampere elokuvakaupunkina
Tampere on ollut koko suomalaisen filmihistorian ajan, myös ennen filkkareita, tunnettu elokuvakaupunki, kertoo Raimo Silius kirjassaan Alussa oli lyhytelokuva. Tampereen lyhytelokuvajuhlat ponnistavat tältä historialliselta pohjalta.
Ensimmäiset elävien kuvien näytännöt kaupungissa järjesti vuonna 1897 Atelier Apollon omistaja Kar Emil Ståhlberg. Atelier Apollo valmisti myös vuosina 1906–1913 runsaat sata lyhytelokuvaa. Joukossa oli Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva, Luis Sparren ja Teuvo Puron ohjaama Salaviinanpolttajat vuodelta 1906.
Tampereeella kuvattiin Siliuksen mukaan ensimmäinen elokuva vuoden 1906 jälkipuoliskolla. Se oli Atelier Apollon valmistama Tampere Suomen Manchesteri – kotimainen kuvasarja:
”Atelier Apollon ottama, esittäen tämän suuren tehdaskaupungin kosken varsille rakennettuine tehtaineen, siltoja, katuja ja liikepalatseja.”
Ensimmäisen vakituisen elokuvateatterinsa Tampere sai vuonna 1905, kun elävien kuvien näyttämö ”Ympäri maailman” avattiin vuonna 1905. Pian Tampereella oli jo viisi elokuvateatteria.
Vuonna 1906 perustettiin paikallinen elokuvavalmistamo Oy Maat ja Kansat. Yhtiö keskittyi esittämään opettavia ja huvittavia elokuvia Tampereeella ja muualla Wenäjän keisarikunnassa.
Yhtiön ensimmäinen tamperelaiselokuva oli 1907 esitetty Nokian leski. Sitten tulivat Syyskuvia Kajaanista ja Kuvia Tampereelta, jonka sisältönä olivat: Esplanaadi, Mustanlahden kallioita, Näsijärvi, Pyynikinranta, Juselinin nimi ja Pyhäjärvi.
Joulukuussa 1907 Tampereella esitettiin lisäksi kaksi yhtiön uutta elokuvaa: Ensi lumi Tampereella ja Kuvia uimanäytöksestä Tampereella. Oy Maat ja Kansat esitti Siliuksen mukaan vuosina 1907–1912 lyhyitä dokumenttielokuvia liki 30 sekä Vasikan hännän.
Silius kertoo, miten Suomessa samaan aikaan tehtiin vain muutama mykkä fiktiivinen lyhytelokuva ja miten Erkki Karun elokuvaura alkoi lyhyellä komediaharjoitelmalla Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus, ja kaksikelaisella pilakuvalla Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma:
”Kummankin elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Teiskossa ja sisäkuvaukset Tampeereen Raittiusyhdistys Taiston pihamaalle rakennetuissa avokulisseissa.”
Silius kertoo kirjassaan myös, miten kirjailija Jalmari Finne teki vuonna 1921 viisiminuuttisen Kiljusen pojat koulussa -lyhytelokuvan, ja Tampereen teatterin johtaja Eino Salmelainen vuonna 1929 Tampereella kuvatun 26-minuuttisen talvisen takaa-ajotarinan Neiti Nimismies.
Koneet, kengät ja kankaat
Filkkareilla nähtiin liuta erinomaisia tamperelaiselokuvia. Mieleenpainuvin oli Matti Kassilan 13-minuuttinen Tampere, joka alkoi Lauri Viidan Mylly-runolla: ”Oli täyttämä askeleen, päälaskimo Tampereen; väli torin ja Tuulensuun…” Elokuva keskittyi kuvaamaan teollisuuden ja kulttuurin Tamperetta niin kuin se oli 50-luvun optimististen kasvun vuosien aikaan asettunut kohdalleen vuonna 1964, jolloin filmi kuvattiin. Kassila toivoi elokuvan lopussa, ettei tässä kolmen koon (koneet, kengät ja kangaat) Tampereessa koskaan hävitettäisi sen punaisia tiiliseiniä.
Elokuva oli matkaelokuvien ehdotonta ja harvinaista aatelia. Se oli historiallinen tunnelmäpljäys, jossa mottona oli, että taide kuuluu Tampereella elämään kuin ravinto, ja se tajutaan onneksi täällä joka hetki. Ja koko kaupunki on yhtä ihanaa mutkattomuutta elokuvan mukaan.
”Sen huomaa jo lapsista.”
Ajan kuvastin 42
Filkkareiden ehdottomiin nauruhermoja kutkuttaviin kokemuksiin kuului Ajan kuvastin 42 – Miss Suomi kilpailut, 11-minuuttinen dokumentti, jonka tyylillisestä lennokkuudesta oli vastaamassa juuri samoihin aikoihin veikeää hämäläishuumoria tv-maailmaan, sketseihin ja elokuviin tuonnut Jukka Virtanen.
Filmin juontoteksti on niin häkellyttävän suora ja ilkeän ironinen, ettei sitä voisi missään nimessä päästää läpi nykyisenkaltaisesta MTV3-laisesesta viihdelässytyksen homehduttamasta ilmaisukanavasta, koska se loukkaisi kriitikoiden ja tv-auktoroiteettien mielestä taatusti niin jumalaa, naapurin kissaa kuin kerran vuodessa pääsiaisen aikaan esitettävää Matteus-passiotakin häpeilemättömällä vikuroinnillaan ja kuvia kumartelemattomalla raakkumisellaan typeryyden tyhjyyden alttarien edessä naama naurusta vääntyneenä tähän tyyliin:
”Tämä missin päälle lystikkäästi rypistetty uimapuku ei huhupuheiden mukaan kestä vettä – – hänellä oli yllään sininen tyllipilvi, jota oli hieman harsittu – – tässä tulee selvästikin rypytetty lampunvarjostin, joka saatiin kuin ihmeenkaupalla kokoon juuri ennen kisoja – – hän valloitti yleisönsä viehättävyydellä ja reippaudella – – ketään kansainvälisen tason häikäisevää kaunotarta ei joukossa ollut tälläkään kertaa.”
Ja kun mitään ihmeellisen häikäisevää missiä ei joukosta löytynyt, onni suosi tällä kertaa 19-vuotiasta kaunista ja ihan tavallista tamperelaislikkaa, Pirkko Mannolaa, josta tuli sen ajan ja vielä tämänkin päivän megajulkkis, joka ensin kokeili elokuva- ja iskelmälaulajanuraa Saksassa ja löysi sitten itselleen oman prinssinsä suomenruotsalaisesta ja amerikkalaisesta juuri tuolla hetkellä pinnalla olleesta Danny Keyn näköisestä Åke Lindmanista, joka teki läpimurtonsa Tuntemattomassa sotilaassa, mutta sai jostain kumman syystä näytellä aina elokuvien pahisten roolit.
Kohti tuntematonta
Filkkarien alku ei ollut helppo. Vastassa oli paljon vaikeasti ylitettäviä esteitä, kuten silloinen poliittisesti maailmantuskainen nokkapokkailmapiiri ja kahden isottelevan maailmanblokin keskinäisten valtataistelujen paikalliset jännitteet, ja kaikkien aloittelevien ongelmien äidinäidit: rahoitus- ja uskottavuusongelmat.
Raimo Silius kuvaa kirjassaan Alussa oli lyhytelokuva tarkasti, miten filkkarit saivat oikein alkunsa:
”Vuoden 1969 syksyllä Tarmo Malmberg oli saannut kutsun Leipzigin elokuvajuhlille ja kun hän ei päässyt paikalle minä lähdin matkalle, jossa sain mahdollisuuden varmistaa mahdollisimman monen hyvän elokuvan saapumisen Tampereelle.”
Siliuksen mukaan Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat ideoitiin 1960-luvun lopulla, jolloin muitakin kulttuuritapahtumia syntyi kuin sieniä sateela ympäri Suomea.
Tampereen ensimmäiset kansainväliset lyhytelokuvafestivaalit järjestettiin 19.–22.2.1970. Pitopaikkana oli silloin Tampereen suurin elokuvateatteri, Suomi-Filmin omistama Kino-Palatsi.
Lisäksi elokuvia esitettiin päiväsaikaan Kinoston kahdessa elokuvateatterissa Hällässä ja Hämeessä.
Festivaaleista muodostui heti alussa kolmijakoinen: kilpailusarjat, erikoisohjelmistot sekä elokuvakulttuurin oheistapahtumat.
Ensimmäisillä festivaaleilla, joita mainostettiin maailman halvimpina, elokuvanäytöksiä oli yhteensä 20, nissä esitettiin 114 lyhytelokuvaa ja muutama koko illan elokuva paristakymennestä eri maasta.
Tamperelainen kuvataitelija Kimmo Kaivanto suunnitteli juhlien logon ”luovat kädet – luovaa elokuvaa”, ja teki vuosina 1970–2000 kaikkiaan 30 eriväristä festivaalijulistetta:
”Kansainvälisen kilpailun pääpalkintona oli jo vuonna 1970 kuvanveistäjä Tapio Junnon pronssinen pienoisveistos Suudelma eli niin sanottu Iso suudelma. Sarjavoittajat saivat Pienen suudelman.”
Ilkka Kalliomäki muisteli festivaalin alkua vuonna 1980 Tampereeen X kansainvälisten lyhytelokuvafestareiden tiedotuslehdessä onnistuneiksi ja kiitteli tasoa kohtuulliseksi: ”Mukana olivat Lindsay Andersson elokuvineen ja kokoelma Walerian Borowczykin tuotantoa.”
Siliuksen kertomus siitä, miten miten ensimmäisten juhlien pääpalkinto syntyi äänestyksen jälkeen ja voittajaksi selviytyi Santiago Alvarezin 79 kevättä kuvaa hyvin ajan henkeä ja kovaa taistoa:
”Se osottautui elokuvataiteellisesti oikeaksi ratkaisuksi. Voittajaelokuva sai monet leimaamaan päätöksen poliittiseksi. Tarkoituksena oli muka vain tukea Yhdysvaltain-vastaista toimintaa silloisessa maailmapoliittisessa tlanteessa.”
Filkkareilla ohjelmistoaan suurempi merkitys
Yksi modernin elokuvan suurista klassikoista, Jean-Luc Codardin Viimeiseen hengenvetoon sai aiheesta Filmihulluun 1990 kirjoittaneen Sakari Toivasen joskus 1960-luvun jälkipuoliskolla uskomaan, että elokuvakin voi olla omilla ehdoillaan toimivaa taidetta.
Toivanen kirjoittaa, että elokuvalla on oma kielensä ja että juuri Viimeisessä hengenvedossa Godardin henkilöt tasapainoilevat tuon kielen päällä ”eikä heillä ole perinteistä kielioppia karttanaan.”
Sakari Toivanen, kuten kaikki muutkin filmihullut, jotka suhtautuvat elokuvaan kaiken taiteena vakavammin kuin omaan elämäänsä ja joiden joukoista nousee aina Truffaut’n kaltaisia mestareita. He ovat kokeneet huippuhetkensä elokuvakerhoissa ja lukuisilla erilaisilla filmifestivaaleilla maailmalla.
Siksi Tampereen kansainvälisten lyhytelokuvafestivaalien merkitys on paljon suurempi kuin millaisena se pelkkää ohjelmistoa selailemalla näyttäytyy. Sillä on opettajan ja muistitallentajan tärkeä rooli, jossa yhteisesti nähdyt elokuvaunet yhdistävät kertojan sisällöksi, joka itsessään synnyttää uutta elokuvaunta eli kerrontaa. Ja ties vaikka siellä elokuvateatterin perimmäisessä nurkassa istuva 13-vuotias nuori tyttö olisi kokenut juuri elämänsä mullistavamman estettisen elämyksen ja oivalluksen, joka muuttaa hänen maailmansa loppuiäkseen kertaheitolla kohti siedettävämpää omaehtoisuutta omalla elämänpolullaan.
Raimo Silius oli itse läsnä, kun kansainvälisen kilpailun esityksessä vuonna 1973 nähtiin elokuvajuhlien tähän asti buuatuin leffa, länsisaksalaisen Bernd Upnmoorin Ystävälleni booalle.
Lasse Naukkarisen vuoden 1971 elokuvajuhlien päättäjäisissä esittämä ylimääräinen minuuttielokuva Laulu Leninille sen sijaan järisytti porvarillista universumia ja vähän omiakin luettuja joukkoja. Aamulehti tuomitsi elokuvajuhlat oikein pääkirjoituksessaan ja Filmihullu ei suostunut kirjoittamaan kahdeksaan vuoteen elokuvajuhlista.
Varjofilkkarit 2014
Ja koska suuren maailman tapaan suurien ja vakiintuneiden festivaalien vanavedessä kulkee aina Offoff-ohjelmisto, reputettujen varjobileet, on ensi vuodeksi 2014 pieni anarkistinen filmihulluporukka suunnitellut ensimmäisen kerran ”varjofilkkarit” piristämään ja luomaan vähän kilpailua ja henkeä itse filkkareille. Varjofilkkareille valittaisiin mielenkiintoisimmat itse filkkareilta reputetut yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti vaikuttavat lyhytfilmit.
Ensimmäisten varjofilkkarien pääohjelmiston huipennukseksi on suunniteltu undegroundelokuvan Suomessa hyljeksityn mestarin, elokuvaohjaaja Jari Halosen tuotannon nonstopfestivaalinäytöstä sekä ohjaajan uusimman elokuvan Kalevalan yönäytöstä kummitus-Tampereen kattojen yllä kyttävapaaalla vyöhykkeellä. Paikalle on kutsuttu kuulemma mukaan myös itse ohjaaja, jollei hän ole silloin liiaksi rakastamiensa Bollywood-elokuvien lumossa.
