Elokuva Auschwitzin komendantista Rudolf Hössistä on tärkeä ja katsomisen arvoinen. Enemmän kuin päähenkilönsä, se on vaikuttava Hössin kylmän vaimon Hedwigin ansiosta. Nuori rotuoppiin uskova pari tapasi toisensa maatilalla Itämeren rannalla, meni nopeasti naimisiin ja aloitti kasvavan lapsikatraan kanssa ruumiita täynnä olevan matkan Dachaun ja Sachsenhausenin kautta Auschwitziin. ”Paratiisiin”, jonne he rakensivat kotinsa täynnä vaurautta ja palvelusväkeä.
Elokuvaa on kritisoitu hahmojensa ja sanoman ohuudesta.
Siinä, missä Christian Friedel (esiintynyt aiemmin rikosdraamasarjassa Babylon Berlin) ei pehmeydessään aivan tavoita arjalaista ideologista työnarkomaania, Kolmatta valtakuntaa ”ihmissaastasta” tarmokkaasti puhdistavaa Rudolf Hössiä, Sandra Hüller (esiintynyt aiemmin elokuvassa Isäni Toni Erdmann) tekee yhden parhaista rooleistaan tämän jämäkkänä vaimona Hedwigina, joka näkee heidän Auschwitzin viereisessä loisteliaassa talossaan mahdollisuuden nousta rotusodan kuningattareksi itäisellä maaseudulla. Ainoa särö suhteessa on kaasukammioiden paljastumisen hiljentämä seksielämä.
Teatteritaustainen ohjaaja Jonathan Glazer kuvaa Hitlerin juutalaisvihan ja valloitussodan huipentuman vuosina 1940–44 Auschwitzin keskitysleiriä kahdesti johtaneen Rudolf Hössin perheen arkea. Ja vain sitä. Joenrantatalo Auschwitzin nurkalla, jonka valtavaa pihaa ja puutarhaa varastetulla omaisuudella uusrikkaaksi noussut rouva Höss yksin hallinnoi, toimii absurdina hektisen arjen ja kahden viikon välein toistuvien juhlien näyttämönä, jossa valloittajilla on kaikkea yllin kyllin, mutta omatunto näyttäytyy muurin takaa ja tuhkana, joka häiritsee lasten uimista viereisessä joessa.
Juutalaisten kärsimyksestä vain vihjeitä
Glazer on valinnut olla näyttämättä natsijohtajasta kertovassa elokuvassaan suoraan holokaustin kauhuja.
Tämä vaatisi täydellisen onnistumisen Rudolf Hössin esittäjältä, mutta nyt hänen vaimonsa, jolle natsi-ideologia on keino saavuttaa maallinen unelmansa, kantaa enemmän tunnottoman vallanhimon ja ahneen opportunistin viittaa. Sen hän tekee hyytävästi mahdollistaen samalla miehensä työn. Juutalaisten kärsimys annetaan elokuvassa vihjeinä – kultahampaina lasten leikeissä, päiväunia häiritsevinä huutoina, laukauksina ja vetureiden ja krematorioiden savuna pihamuurin takaa. Valintaa on pidetty myös loukkaavana, jopa anteeksiantamattomana.
Samalla rouva Höss vaalii ylpeänä puutarhansa kukkia ja kasvimaata, ja herra Höss rakastaa hevostaan niin paljon, että vie tämän kuvan mukanaan saatuaan siirron takaisin Saksaan. Hevosensa selästä Rudolf seurasi kylmästi vankien teloituksia, mutta sitäkään ei näytetä. Hedwig Höss ei jakanut vangeilta vietyjä vaatteita lähipiirilleen hyvyyttään, vaan pitääkseen kateelliset upseerien vaimot tyytyväisinä. Hänen kiinnostuksensa myös ruokatarvikkeita kohtaan oli loputon. Täytettyään ensin talonsa kaapit kaikilla mahdollisilla herkuilla hän lähetti loput ruuat sukulaisilleen Saksaan.
Elokuvasta puuttuu todellinen kohtaus, jossa Hössien lapset pukeutuvat vankien asuun, kiinnittävät keltaiset tähdet rintaansa ja ajavat toisiaan takaa pihalla. Se olisi ollut elokuvahistoriaan jäävä näky. Höss koetti estää lapsiaan näkemästä yläkerran lastenhuoneen ikkunoista suoraan krematorioon istuttamalla muurin eteen korkeita puita. Krematorion piippu näkyy kuitenkin puutarhaan, ja sen savu ja tuhka leviävät myös puolalaisen perheen kotiin, josta unikohtausten tyttö käy öisin kätkemässä hedelmiä vangeille ja löytää samalla Joseph Wulfin jiddišinkielisen vastarintalaulun Auringonsäteet.
Puhutteleeko psykologinen tyyli?
Holokaustista kertovalla taiteella on kolme sääntöä: Pitäydy totuudessa. Vähättele, jotta sinua uskottaisiin. Herätä katsojassa tunteita.
Vailla suoraa kontrastia natsien vauraan perhe-elämän ja Auschwitzin yli miljoonan murhatun ihmisen kärsimysten välillä elokuva voi jättää katsojansa kylmäksi. Runsain yksityiskohdin The Zone of Interest tarjoaa holokaustitietäjille lukemattomia oivalluksia ruumisluiskaa muistuttavan uima-altaan liukumäen, kirjeiden ja karttojen, tapahtumien ajoituksen, saksalaisten satujen ja vaikuttavan lavastuksen muodossa, mutta elokuvan psykologinen tyyli ei välttämättä puhuttele kaikkia. Aina nälkäisenä jaloissa hyörivä perheen koira on yksi harvoista kevennyksistä.
Elokuva ei yllä tyylilajin mestarin Yorgos Lanthimosin tasolle. Silti jokainen holokaustista kertova elokuva on tärkeä. Kymmenen kertaa pienemmällä budjetilla tehty Son of Saul jätti katsojansa hämmentyneeksi ja voitti Oscarin. On siis perusteltua näyttää myös vauraiden natsien elämää muurin toisella puolen, vaikka tämä on tehty sujuvammin muun muassa Lore’ssa (2012). The Zone of Interest onnistuu parhaiten kuvaamaan lähellä tapahtuvien hirmutekojen vaikutusta lapsiin, Hössiin ja tämän vaimoon. Äiti ei kestä kyläilyä tyttärensä Paratiisissa yhtä yötä pidempään. Syyllisyyden kasvavan taakan loppuun asti horjumattomana esiintynyt Höss myönsi vasta Varsovan vankilassa kirjoittamissaan muistelmissaan ja jäähyväiskirjeissään perheelleen.
Toiveajattelua syyllisyydestä
Natsien, myös Hössien, lapset pysyivät kivenkovina antisemiitteinä kuolemaansa asti.
Elokuvassa johtavien natsien mielissä heräävä syyllisyys syntien kasautuessa on toiveajattelua, vaikka naisvartijat kävivät usein talossa purkamassa mieltään rouva Hössille. Natsi-ideologia elää yhä vahvana Saksan nuorissa, ja Nürnbergin oikeudenkäynneissä katumusta ja vastuunkantamista ei johtajilta nähty. Elokuvan lopussa Höss kävelee symbolisesti pitkiä portaita alas manalaan kuten uhrinsa kaasukammioon, ja tuntee hirttosilmukan jo kiristyvän kaulallaan. Lopuksi näytetään tämän päivän Auschwitzia, jossa vierailee vuosittain 2 miljoonaa ihmistä katsomassa natsien työn hedelmiä, tavaravuoria murhattujen jäänteistä.
Kilpailu vuoden 2024 Oscareista on kovatasoinen, ja The Zone of Interest ei vaikeasti avautuvana psykologisena konseptielokuvana välttämättä onnistu vakuuttamaan amerikkalaista raatia. Sen monet yksityiskohdat menevät helposti ohi eurooppalaisiltakin. Silti se kannattaa katsoa vaikka useamman kerran, ja suomalainen yleisö onkin löytänyt elokuvan varsin hyvin. Łukasz Żalin vaikuttava kuvaus, elokuvan unikohtaukset, taiteelliset ratkaisut ja Mica Levin musiikki pitävät mielenkiinnon yllä loppuun asti. Toisesta elokuvasta (Putoamisen anatomia) mahdollisesti Oscarin voittava Sandra Hüller tullaan muistamaan hienosta roolistaan Hedwig Hössinä.
Epilogi
Sodan jälkeen oma vihkisormus paljasti Rudolf Hössin brittien joukoissa taistelleelle juutalaiselle luutnantti Hanns Alexanderille 11. maaliskuuta 1946. Höss vangittiin, tuomittiin kahdesti ja hirtettiin Auschwitzin muurien sisällä 1947. Hänen vaimonsa ei saanut valtioneläkettä, vaan eli köyhyydessä Stuttgartissa. Hedwig kuoli vieraillessaan tyttärensä luona Yhdysvalloissa, tuhkattiin ja haudattiin 3.3.1990 vieraalle maaperälle juutalaisten, kristittyjen ja muslimien viereen. Niin päättyi juutalaisten hiuspatjoilla nukkuneen pariskunnan tarina. Heidän talostaan ei tullut natsien muistomerkkiä eikä kummankaan haudalle voi viedä kukkia.
Wulf, jonka pianolla soitettu juutalainen laulu jää kaikumaan mieleen, kirjoitti surullisena pojalleen: ”Olen julkaissut 18 kirjaa Kolmannesta valtakunnasta ilman vaikutusta… Joukkomurhaajat kävelevät yhä vapaina, asuvat taloissaan ja kasvattavat kukkiaan.”
Timo Suutarinen
