Tampereen elokuvajuhlat (TFF) eivät ole ihan vielä eläkeiässä, mutta silti festivaali on kaiketi Suomen vanhin yhtäjaksoisesti vuosittain toimiva elokuvatapahtuma. 4.–8. maaliskuuta 50-vuotisjuhlia viettänyt lyhytelokuvakilpa on kasvattanut yleisöä ja kasvanut entistä monipuolisemmaksi. Se on hieno saavutus mille tahansa pienestä ideasta alkaneelle tapahtumalle.
Taso on vaihdellut, mutta juhlavuonna rima oli suhteellisen korkealla: maailmalla lyhytelokuvan tekijät ovat usein täysiä ammattilaisia. Toki muutama seuraamani kilpasarja oli keskinkertainen. Missään nimessä ei silti voi enää puhua siitä, että esimerkiksi fiktiivinen lyhytelokuva olisi pelkkää ”harjoittelua”. Dokumentit on sentään tunnustettu kunnon elokuviksi jo ajat sitten!
Tampereen erikoisnäytökset
Upein yksittäinen erikoisnäytös nähtiin ja kuultiin Tampereen Tuomiokirkossa. Se oli Victor Sjöströmin klassikko-ohjaus Ajomies (1921) perjantai-iltana. Lähes parituntinen, Selma Lagerlöfin tuotantoon perustuva mykkäelokuva pääsi oikeuksiinsa kirkkosalissa urkuri Esa Toivolan säestyksellä. Kun valkokangas oli sijoitettu alttarin eteen, näkyvyyskin oli erinomainen, kirkkosali tupaten täynnä ja tunnelma harras ja mahtava. Sjöström hallitsi jo sata vuotta sitten harvinaisen monipuolisesti elokuvalliset ilmaisukeinot ja myös tekniikan, ristikuvat, kuvakulmat ja viipyilevän kerronnan kohtausten vaihtuessa. Mikä nautinto!
Muissa erikoisnäytöksissä (Kurdistan, Australian First Nations, TFF 50 Years, Arkiston aarteet, Rake Special ja Climate jne.) esitettiin muun muassa pienten alkuperäiskansojen elämästä kertovia lyhytelokuvia, luonto- ja ympäristöfilmejä ja palkittuja elokuvia vuosien varrelta. Ilmastonmuutos, taistelu vedestä eteläisessä Afrikassa, luonnonvarojen ja pienten ihmisten häikäilemätön riisto oli monen filmin teemana. Toki muutamassa tapauksessa liian opettavainen sävy tahtoi pilata hyvän aiheen…
Aivan huikea oli kuitenkin esimerkiksi festivaalin historian aikana palkittujen kotimaisten sarja. Hannu ja Erkki Peltomaan Rantojen miehet (1971) voitti aikoinaan elokuvajuhlien pääpalkinnon, ensimmäisen kansainvälisen sarjan. Se on erinomainen ja hyvin aikaa kestänyt dokumentti lähimain ikuisesta aiheesta eli alkoholismin ja asunnottomuuden kurjuudesta. Dokumentilla oli myös vaikutusta asunnottomuuden poistoon ja yömajojen kohentamiseen, ainakin Helsingissä! Elokuvapolitiikassa pitkään jo 1970-luvulla, muun muassa Risto Jarvan kanssa, vaikuttaneet Peltomaan veljekset olivat paikalla juhlanäytöksessä. Toinen kotimainen helmikin nähtiin, nimittäin Maarit Lallin fiktio Kovat miehet (1999). Se on absurdi komedia miehisestä uhosta, perisuomalaisesta isä-poika-suhteesta, joka vie lähelle katastrofia… Mielestäni kärttyistä ja aikuista poikaansa koko ajan moittivaa isää näyttelevä Sulevi Peltonen tekee Kovat miehet-komediassa erään näyttelijäuransa parhaista rooleista.
Myös Marja Pensalan Elsa (1981) ja Elina Talvensaaren Miten marjoja poimitaan (2010) ovat olleet valloittavan humoristisia ja myös tietyllä tavalla satiirisia parodioita vakavista aiheista: paluusta luontoon 1980-luvulla ja ulkomaalaisten marjanpoimijoiden kohtelusta viime vuosikymmenen Suomessa.
Kansainvälinen kilpailu
Tampereen elokuvajuhlien kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon eli Grand Prixin vei Randa Maroufin kokeellinen dokumenttielokuva Bab Sebta /Ceutan portti (Ranska, Marokko 2019). Tuomariston mukaan ”– –elokuva koettelee dokumentaarisen elokuvan tekemisen mahdollisuuksia ja tuo esiin yhteiskunnan luomien näkymättömien rajojen absurdiutta”.
Voittajafilmin tapahtumat, ”tulliselvitykset” ja hurja kaupankäynti Marokossa, Espanjalle kuuluvalla Ceutan erillisalueella, vyöryvät katsojan silmien edessä kohti pähkähullua myllerrystä. Rajavyöhykkeellä vallitsee täysi sekasorto köyhien kansalaisten yrittäessä myydä ja viedä rajan yli kaikkea mahdollista rojua, valtavista ja useimmiten naisten kantamista vaatemytyistä alkaen. Ehkä kaiken hässäkän tallentava kokeellinen ”ilmakuvaus” miellytti tuomaristoa tavallista enemmän. Pääpalkinnon voittajasta voi silti olla montaa mieltä…
Parhaan dokumentin kategoriapalkinto meni elokuvalle Nachts sind alle katzen grau / Kaikki kissat ovat harmaita hämärässä (Sveitsi 2019), jonka on ohjannut Lasse Linder. Kissaelokuvan pääosassa ovat todellakin kaksi mirrikissaa, joita yksinäinen ja yksin asuva isäntä hoitaa kuin omia lapsiaan – seuraten myös Katjusha-nimisen kissansa synnytystä, huolehtien siitä lääkärikäyntien, kissasikiöiden varjokuvausten ja ruokavalion ohella viimeisen päälle. Kun poikiminen… tai siis synnytys on ohi, valkokankaalla alkaa soida mahtava venäläinen kansansävel Katjusha, tietenkin Puna-armeijan kuoron säestyksellä!
Monet ansiokkaat animaatiot ja fiktiot jäivät vaille huomiota. Voin todeta tämän hyvällä omallatunnolla, sillä katsoin kansainvälisen sarjan kymmenestä näytöksestä seitsemän, yhteensä miltei 50 lyhytelokuvaa. Suurin osa niistä oli lyhyitä fiktioita.
Omat suosikit 2020
Tampereen palkintoehdokkuus European Film Awards 2020 -kilpailussa annettiin yllättäen Bruno Colletin animaatiolle Mémorable / Ikimuistoinen (Ranska 2019). Siinä maalaripariskunnan todellisuus hajoaa, kun oudot tapahtumat alkavat varjostaa arkielämää.
Palkinnon olisi ansainnut mielestäni yhtä hyvin esimerkiksi belgialais-kongolainen yhteistyö Machini (2019), jonka ohjaajat Frank Mukunday & Tetshim Tetshim rakentavat animaatiohahmonsa osaavasti. Möhkälemäisistä kulmikkaista kappaleista koostuvat työläiset liikkuvat koneellisesti mukautuen chaplinimaisen Nykyaika-klassikon tyyliin globaalin ryöstökapitalismin orjiksi. Taustalla hehkuu myös poispilattu luonto ja kaivosteollisuudella myrkytetty ympäristö!
Lyhyistä fiktioista jäi mieleen muutama pysäyttävä tarina.
Ognjen Petkovicin ohjaama Jesenji Valcer / Syysvalssi (Serbia 2019) kertoo karun tarinan Balkanin 1990-luvun sisällissodista. Nimettömällä tiesululla, jossakin ei-kenenkään maalla pysäytellään mielivaltaisesti ihmisiä. Joku joutuu kaivamaan hautansa ennen teloitusta:
”On se jo tarpeeksi syvä, annapa lapio! Niin – ja kiväärimies tänne!”
Pikainen teloitus kuin arkipäivän fasismia, stalinismia. Päähenkilöt, autolla tiesululle saapunut keski-ikäinen serbialaispariskunta (?), välttävät kuoleman kun selviää, että serbimies on joskus tarjonnut rosvojoukon johtajalle viinapaukun. Taustalla eräs rosvoista soittelee kohtalokasta Syysvalssia pianolla. Groteskilla ilmaisulla ei ole rajoja!
Johanna Pyykön Manilan rakastaja (2019) edusti Norjaa ja Filippiinejä. Siinä äkkiseltään köyhtynyt norjalaismies pettyy pahasti, kun ei saakaan rakastamaansa filippiiniläisnaista mukaansa kotimaahan. Roolit menevät sekaisin, kun pikku hiljaa selviää, että nainen onkin ison firman markkinajohtaja ja haluaa seksisuhteelta vain vaihtelua kuihtuneeseen avioliittoonsa. Sitähän rakastaja, norjalaismies ei voi mitenkään ymmärtää, vaan menee loppukohtauksessa lähimain sekaisin.
Myös vietnamilainen puolen tunnin fiktio Nguoi Kien / Muurahaismies (2018) kuului suosikkeihini. Nuori homo joutuu vaikeuksiin ja väkivallan kohteeksi kapakassa. Loppukohtaus on huikean tarkovskilainen kamera-ajo, ainakin 6–7 minuuttia lähikuvaa, kärsivän, hakatun uhrin ruhjotut kasvot liikennevirrassa. Tämäkään ei vielä riitä, sillä asunnossa homomiestä vaivaavat iholle tunkevat pikkiriikkiset muurahaiset… Ohjaaja on hitaiden kuvien, rytmin ja musiikin päälle oivaltava käsikirjoittaja ja elokuvantekijä Viet Vu. Muurahaismiehen äänimaailma & musiikki taas on loppukohtauksessa Vietnamissa pitkään asuneen ranskalaisen Arnaud Soulierin käsialaa.
Pentti Stranius
Kirjoittaja on tutkija, FL, kirjailija ja freelancer
