Uutuuselokuvassa ’71 brittisotilas taistelee elämästään Pohjois-Irlannin kriisin repimässä Belfastissa.
1900-luvun jälkipuoliskolla kylmän sodan Euroopassa näkyvin konfliktialue oli Iso-Britanniaan kuuluva piskuinen Pohjois-Irlanti. Yhtenäistä Irlannin tasavaltaa tavoitelleiden katolilaisten ja brittiarmeijan sekä heitä tukeneiden protestanttien välisissä levottomuuksissa kuoli viime vuosisadan kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana noin 3500 ihmistä, heistä merkittävä osa siviilejä.
Konfliktin keskipiste oli Pohjois-Irlannin hallinnollinen keskus Belfast, joka oli etenkin 1970- ja 1980-luvuilla eräs maailman vaarallisimpia kaupunkeja.
Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n käymä sissisota oli kiivaimmillaan 1970-luvulla, jolloin Manner-Eurooppaa vavisutti vasemmistoterrorismin aalto. Sen näkyvimpiä edustajia olivat esimerkiksi Punainen armeijakunta Saksan Liittotasavallassa, Punaiset prikaatit Italiassa sekä baskijärjestö ETA Espanjassa.
IRA ei tähän joukkoon lukeutunut, vaikka varsinkin 1960-luvulla marxilaisilla ajatuksilla oli ollut sen piirissä jonkin verran kannatusta. Vuonna 1969 tapahtuneen järjestön jakautumisen jälkeen vasemmistolaiset jäivät selvään vähemmistöön. He käyttivät itsestään sittemmin nimitystä Official IRA eli ”Virallinen IRA”.
IRA:n enemmistöä (Provisional IRA eli ”Väliaikainen IRA”) voi kuvailla poliittiselta ja ideologiselta kannalta lähinnä oikeisto-nationalistiseksi. Juuri Väliaikainen IRA oli vastuussa valtaosasta Pohjois-Irlannin konfliktin aikana brittijoukkoja ja heille uskollisia monarkisteja vastaan tehdyistä pommi-iskuista ja muista attentaateista.
Rintamalinjojen välissä
Yann Demangen kehuttu esikoisohjaus ’71 (2014) sijoittuu Belfastiin ja kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1968 alkaneiden Pohjois-Irlannin suurten levottomuuksien alkuvaiheista. Toki vihanpidon juuret juontuvat vuosisatojen taakse.
Elokuvan tapahtumavuonna 1971 Pohjois-Irlannin kriisi vaati tilastojen mukaan 171 ihmisen hengen. Seuraava vuosi oli koko konfliktin verisin: 480 kuollutta. Tuolloin koettiin myös surullisen kuuluisa ”verinen sunnuntai”, kun brittiarmeijan sotilaat ampuivat Derryn kaupungissa kuoliaaksi 14 mielenosoittaajaa. Tuosta traagisesta tapahtumasta irlantilaisyhtye U2 levytti sittemmin klassikkokappaleen Sunday Bloody Sunday (1983), ja Paul Greengrass ohjasi elokuvan Verinen sunnuntai (Bloody Sunday, 2002).
Demangen elokuvassa iskeydytään heti kättelyssä tapahtumien polttopisteeseen, kun märkäkorvainen brittisotilas Gary Hook (Jack O’Connell) lähetetään ”rauhanturvaamistehtäviin” Belfastiin. Heti saapumista seuraavana aamuna hänen yksikkönsä määrätään tositoimiin jakautuneen kaupungin katolilaisalueelle.
Sotilaiden kovaotteisista kotietsinnöistä suivaantuneet kaupunkilaiset järjestävät mellakan, ja pian tilanne riistäytyy hallinnasta. Gary ja eräs kollegansa joutuvat erilleen muista, ja raivostuneen nuorisojoukon pieksemiksi. Yhdessä silmänräpäyksessä kaveri surmataan teloitustyyliin. Garyn onnistuu paeta paikalta haavoittuneena, IRA:n nuoret asemiehet kannoillaan.
Lopulta Gary löytää tiensä protestanttien asuinalueelle, saatuaan oppaakseen sanavalmiin pikkupojan (mainio Corey McKinley). Vaikka kyseessä on vain pieni sivurooli, sitä voi verrata Andrei Tarkovskin esikoispitkän Ei paluuta (1962) päähenkilöön Ivaniin (Kolja Burljajev). Molemmat ovat jo nuorella iällä sotakokemustensa kovettamia, suorastaan henkisiä vanhuksia. Sodastahan voi Pohjois-Irlannin konfliktin tapauksessa aivan perustellusti puhua. Pojan karu kohtalo vain hieman myöhemmin osoittaa, että Belfastin kaupunkitaisteluissa periaatteessa kuka tahansa ja koska tahansa saattoi olla sivullinen uhri.
Elokuvassa muistutetaan myös Pohjois-Irlannin monarkistien perustaneen IRA:n tapaisia puolisotilaallisia järjestöjä. Ainakin suomalaisessa sikäläisiä levottomuuksia käsitelleessä uutisoinnissa tämä seikka tuntui jääneen usein vähälle huomiolle.
Nimenomaan vuonna 1971 Belfastissa perustettiin näistä järjestöistä suurin, Ulster Defence Association. Tällaisella toiminnalla oli – toki täysin epävirallisesti – brittiarmeijan tuki.
Demangen elokuvassa Gary Hook kuulee sattumalta armeijan soluttautujien ja lojalistien välisistä tulenaroista suunnitelmista, ja joutuu hengenvaaraan myös omiensa taholta.
Suoraa toimintaa
’71 ei perustu mihinkään tiettyyn tositapahtumaan, mutta tarinassa on lainattu yksityiskohtia joidenkin brittisotilaiden kokemuksista Pohjois-Irlannin kriisin ajoilta. Vaikka elokuvan näkökulma on täten korostetun brittiläinen, tarina ei ole asetelmiltaan aivan mustavalkoinen.
Elokuvan autenttista ilmettä on kiitetty ainakin brittimedioissa, vaikka kuvaukset tehtiin kokonaisuudessaan Englannissa. Syyksi on mainittu huomattavat muutokset Belfastin katukuvassa sitten neljän vuosikymmenen takaisten aikojen.
Demange ja käsikirjoittaja Gregory Burke ovat vihjanneet haastatteluissa, ettei ’71 kerro ”vain” Pohjois-Irlannin konfliktista. Tarinassa tunnutaankin viitattavan piilotekstin omaisesti myös muihin viime vuosikymmenten sotilaallisiin selkkauksiin, esimerkiksi Afganistanin ja Irakin viimeaikaisiin tapahtumiin. Miksei myös Vietnamin sotaan ja Algerian itsenäistymistaisteluun. Viime mainittuun siksi, että ohjaaja Demange on taustoiltaan algerialais-ranskalainen.
’71 ei olekaan mikään autenttinen historian oppitunti, eikä sellaiseksi edes tarkoitettu. Ennen kaikkea se on suoraviivainen takaa-ajotrilleri, ja omassa lajissaan varsin onnistunut. Juonikäänteet ovat paikoin hyvin ”hollywoodmaisia” lukuisine viime hetken pelastumisineen.
Tekijät ovat maininneet lainanneensa vaikutteita useista toimintaelokuvista, kuten Walter Hillin Soturit (The Warriors, 1979), John Carpenterin Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) ja Mel Gibsonin Apocalypto (2006). Niissäkin käydään eloonjäämiskamppailua vihamielisessä ympäristössä.
Pohjois-Irlannin tilannetta käsittelevistä elokuvista ’71 muistuttaa tapahtumiltaan käänteisesti Carol Reedin Neljän tuulen taloa (Odd Man Out, 1947), jossa James Masonin näyttelemä tasavaltalainen radikaali piileskelee vainoajiaan nimeämättömässä, mutta Belfastia muistuttavassa pohjoisirlantilaisessa kaupungissa.
Dokumentaarista otetta tavoitteleva käsivaraisen kameran käyttö tuo mieleen jo edellä mainitun Paul Greengrassin Verisen sunnuntain.
Edellinen Suomessa elokuvateatterilevityksessä esitetty tämän aihepiirin elokuva on James Marshin ohjaama Shadow Dancer (2012). Tarinaltaan ja toteutukseltaan televisiosarjan tapaista ja melko vaatimatonta draamaa tähdittivät Clive Owen, Andrea Riseborough ja Gillian Anderson. Demangen elokuvan näyttelijäkaarti on puolestaan suhteellisen tuntematon, ainakin Brittein saarten ulkopuolella.
Gary Hookia näyttelee melko eleettömästi Jack O’Connell, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuosikymmenen lopulta väkivaltaisten teinien rooleista elokuvissa Eden Lake (2008) ja Harry Brown (2009).
Tarinan suurpahiksena nähdään Sean Harris hänelle ilmeisen tyypillisessä niljakkaassa roolissa. Harrisin esittämän kapteeni Browningin johtaman peiteoperaation tarkoituksena on värvätä kiristämällä ja muutenkin kyseenlaisin keinoin IRA-aktiiveja brittiarmeijan ilmiantajiksi.
Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan laadukkaita. Toiminnallisuuteen panostavan käsikirjoituksen johdosta ei tässä tapauksessa voi yleensä puhua erityisen syvällisestä ihmiskuvauksesta.
Joka tapauksessa tämänkaltainen elokuva saa todennäköisesti katsojat kiinnostumaan Pohjois-Irlannin kriisin taustoista tehokkaammin kuin joku huolellisesti taustoitettu ja historiallisesti todenmukainen fiktio- tai dokumenttiteos.
’71 elokuvateattereissa 28. 11. lähtien.
