Esittelyssä kaksikymmentä laadukkainta Suomessa vuoden 2013 aikana ensi kertaa teatterilevitykseen tullutta elokuvaa, sekä paras kotimainen.
Lista ei ole aivan kattava, sillä sen laatija ei käynyt lehdistönäytöksissä aivan edellisvuosien tahtiin.
Laajalti positiivisia arvosteluita saaneista elokuvista ovat jääneet näkemättä (sattumanvaraisessa järjestyksessä lueteltuna) ainakin nämä: Captain Phillips, Rush, Lento, The Place Beyond the Pines, What Maisie Knew, Perfect Mothers (Adore) ja Päivien kuohu.
1. Rakkaus (Amour, Ranska/Saksa/Itävalta 2012)
Vain harvat ovat rohjenneet kyseenalaistaa Michael Haneken uusimman elokuvan asemaa mestariteoksena. Eikä siihen varsinaisesti syytä olekaan, onhan kyseessä ohjaajansa ankaran ja koruttoman tyylin tähänastinen huipentuma. Mikään miellyttävä katsomiskokemus Amour ei totisesti ole.
Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant tulkitsevat koskettavasti iäkästä pariisilaista avioparia Annea ja Georges’ia, joiden elämä muuttuu vaimon aivohalvauksen jälkeen. Kotihoidossa olevan Annen tila heikkenee nopeasti kohti vääjäämätöntä päätepistettä.
Annen kuolinkamppailun ohella Haneke kuvaa riipaisevasti myötäelävän Georges’in hätää.
Tapahtumat sijoittuvat valtaosin päähenkilöiden asuntoon, minkä johdosta tunnelma on paikoin klaustrofobinen.
Haneke ei ole tälläkään kertaa unohtanut erästä mieliaihettaan, porvarillisen elämäntavan kritiikkiä. Amourissa tämä ilmenee etenkin Annen ja Georges’in tyttären (Isabelle Huppert) riitaisan ja kulissiksi muuttuneen avioliiton kautta.
2. Anna Karenina (Iso-Britannia 2012)
Lev Tolstoin klassikkoromaanin (1877) lukuisista filmatisoinneista tämä Joe Wrightin ohjaama elokuva on hyvin todennäköisesti kaikkein hienoin.
Tom Stoppardin käsialaa olevassa sovituksessa Annan (Keira Knightley), hänen aviomiehensä (Jude Law) ja nuoren viettelijän Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) kolmiodraaman ohella tarinan keskiöön on alkuteokselle uskollisesti nostettu vapaa-ajattelija Levinin (Domhnall Gleeson) ja nuoren Kittyn (Alicia Vikander) rakkaustarina. Useissa aiheen filmiversioissa etenkin Levinin hahmo on sysätty marginaaliin tai jätetty kokonaan pois.
Wrightin visuaalisesti näyttävässä elokuvassa vaihtelevat luontevasti korostetun teatraalinen lavastus ja avarat ulkokuvaukset.
3. Menneisyys (Le Passé, Ranska/Italia 2013)
Uusioperheen ongelmat ovat aiheena iranilaisen Asghar Farhadin Ranskassa ohjaamassa draamaelokuvassa.
Arkirealistisessa tarinassa iranilaismies (Ali Mossafa) matkustaa kotimaastaan Pariisiin vaimonsa (Bérénice Bejo) luo allekirjoittamaan avioeropaperit.
Muutenkin haastavaan tilanteeseen tuovat oman lisänsä naisen luona asuvat lapset tämän edellisistä suhteista. Lisäksi hän on muuttamassa yhteen uuden miesystävänsä, nuoren arabimiehen (Tahar Rahim) kanssa.
Ihmissuhteiden psykologisten vivahteiden kuvaajana Asghar Farhadi on eräs tarkkanäköisimpiä kaikista tämän hetken elokuvantekijöistä.
Sen sijaan Farhadin naiskuvauksessa on havaittavissa kenties hänen kulttuuritaustastaan juontuvaa asenteellisuutta.
Ohjaajan kahden edellisen elokuvan (Derbareye Elly/About Elly, 2009 ja Nader ja Simin: Ero, 2011) tavoin myös Menneisyydessä ajaudutaan kriisitilanteisiin, koska tarinan naiset tunneperäisinä ihmisinä sortuvat miehiä herkemmin valkoisiin valheisiin ja totuuden peittelyyn.
4. Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (La Vie d’Adèle – Chapitres 1 & 2, Ranska/Belgia 2013)
Tunisiassa syntyneen ranskalaisohjaajan Abdellatif Kechichen rakkauselokuva ja nuoren naisen kasvukertomus oli viime keväänä Cannesin elokuvajuhlien suurin puheenaihe ja voittaja.
Julie Maroh’in sarjakuvaromaaniin (2010) pohjautuva elokuva kertoo lukiolaistyttö Adèlen (Adèle Exarchopoulos) ja häntä hieman vanhemman boheemin Emman (Léa Seydoux) intohimoisen ja myrskyisän rakkaustarinan.
Karhealla realismillaan vakuuttava elokuva koostuu ohjaajalle tyypillisesti useita minuutteja kestävistä kohtauksista, ja Kechiche onkin maininnut esikuvaukseen japanilaismestari Yasujiro Ozun. Yksistään pitkät otokset eivät toki tee kenestäkään merkittävää elokuvantekijää.
Jonkin verran Kechiche olisi voinut leikkausvaiheessa elokuvansa kerrontaa tiivistää. Tämä pätee myös kohuttuihin seksikohtauksiin, jotka ovat lisäksi luonteeltaan melko tirkisteleviä.
Alkuteoksen tekijä Maroh on arvostellut Kechichen lähestymistavan Adèlen elämässä kuvastavan heteromiesten fantasioita, mikä tuskin on aivan väärä tulkinta.
5. Jahti (Jagten, Tanska 2012)
Tunnelmaltaan painostavassa tanskalaisdraamassa lasten päiväkodissa työskentelevä Lucas (Mads Mikkelsen) leimataan pikkutytön varomattomien puheiden perusteella pedofiiliksi.
Tiiviissä pienyhteisössä asuvaa Lucasia kohdellaan kuin ruttotautista, ja valtaosa tuttavista kääntää hänelle selkänsä.
Mikkelsen tekee Thomas Vinterbergin ohjauksessa näyttelijäuransa huippusuorituksen nurkkaan ahdistettuna, mutta periksiantamattomana miehenä.
6. Mud (USA 2012)
Jeff Nicholsin ohjaama vahva draamaelokuva Arkansasin takamailta kertoo kahdesta pikkupojasta, jotka tutustuvat sekä poliisin että rikollisten jahtaamaan kulkuriin (elokuvan nimihenkilöä näyttelevä Matthew McConaughey mainiossa vedossa).
Elokuva muistuttaa etäisesti Mark Twainin poikakirjoja, mutta on suunnattu varttuneemmalle yleisölle.
Tarinan aikuisten ihmissuhteet ovat solmussa, eikä pysyvän parisuhteen muodostaminen ota onnistuakseen keneltäkään.
7. Mestari (The Master, USA 2012)
Joaquin Phoenix tekee keskittyneen roolityön toisen maailmansodan veteraanina, joka päämäärätöntä siviilielämää vuosia vietettyään joutuu epämääräisen kulttiyhteisön vaikutuspiiriin.
Hän omaksuu isähahmokseen kultin karismaattisen johtajan (Philip Seymour Hoffman), jonka keskeisin esikuva on selvästi ollut skientologian perustaja L. Ron Hubbard.
Ohjaaja Paul Thomas Anderson on toki kieltänyt kaikki tällaiset yhteydet. Tämä on ollut luultavasti viisastakin hänen urakehityksensä kannalta, sillä tiettävästi skientologeilla on vaikutusvaltaa myös Yhdysvaltojen elokuvateollisuuden piirissä.
Mestari on kuvallisesti komea teos, mutta tarinaltaan se on ohjaajansa tuotannolle leimallisesti hieman toteava.
8. Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, USA/Kreikka/Ranska 2013)
Julie Delpyn ja Ethan Hawken tähdittämän romanttisen trilogian kolmannessa ja onnistuneimmassa elokuvassa nuoruuden rakastavaiset Céline ja Jesse ovat päätyneet naimisiin, ja heillä on kaksostytöt.
Kaksi- ja kolmekymppisinä elätellyt romanttiset kuvitelmat ovat vaihtuneet lapsiperheen vähemmän hohdokkaaseen arkeen, ja kaksikko on eron partaalla.
Kreikassa kuvattu elokuva sisältää paikoin hyvinkin vereslihaista parisuhdekuvausta, melkein Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) tapaan.
Loppu on jätetty avoimeksi, mikä saattaisi povata jatkoa Célinen ja Jessen tarinalle. Toivottavasti ohjaaja Richard Linklater ja pääpari ymmärtäisivät lopettaa kun ovat voitolla, eivätkä enää lähtisi rahastamaan aiheella.
9. Vieras talossa (Dans la maison, Ranska 2012)
Ranskalaisessa jännitysdraamassa lukion äidinkielenopettaja (Fabrice Luchini) uppoutuu lahjakkaan oppilaansa (Ernst Umhauer) kirjoituksiin siinä määrin, ettei pian pysty erottamaan fantasiaa todellisuudesta
Uhkaaviakin sävyjä saava ja seksuaalisesti härnäävä hitchcockilainen trilleri pelailee ihmisten loputonta tirkistelynhalua.
Ohjaaja François Ozon palaa tällä elokuvalla usean välityön jälkeen lähelle omaa huipputasoaan.
10. Yli vuorten (După dealuri, Romania 2012)
Romanialaisen Cristian Mungiun tosipohjaisessa elokuvassa orpokodissa yhdessä varttuneet Voichita (Cosmina Stratan) ja Alina (Cristina Flutur) kohtaavat vuosien jälkeen syrjäisessä ortodoksisessa nunnaluostarissa.
Sijaisperheen luona asunut Alina on tullut hakemaan ystäväänsä takaisin maallisen sivistyksen pariin, mutta tämä on päättänyt pyhittää elämänsä Jeesukselle.
Auktoriteettivastainen Alina ajautuu pian konfliktiin luostaria johtavan vakavamielisen nuoren papin (Valeriu Andriută) kanssa. Kristillisiä tekstejä sanamukaisesti noudattava mies uskoo tytön joutuneen riivaajahengen valtaan.
Viime vuosikymmenellä tapahtuneeseen manaamistapaukseen pohjautuva elokuva on tyyliltään jo aiheensakin mukaisesti askeettinen ja viipyilevä.
Mungiun näkökulma on objektiivisen tarkkailijan, eikä elokuvassa esitetä luostarielämää mitenkään erityisen negatiivisessa valossa. Kenties onkin kohtuutonta olettaa, että kaikissa tämänkaltaisissa suljetuissa yhteisöissä ilman muuta esiintyisi alistamista ja hyväksikäyttöä.
11. Gravity (USA/Iso-Britannia 2013)
Sandra Bullock ja George Clooney näyttelevät Alfonso Cuarónin ohjaamassa realistisessa tieteisfiktiossa amerikkalaisia astronautteja, jotka sukkulansa tuhouduttua jäävät ajelehtimaan avaruuteen.
Gravitya on ylistetty taitavimmin toteutetuksi 3D –elokuvaksi, mikä pitää hyvinkin paikkaansa. Erityisesti Emmanuel Lubezkin kuvaustyö on upeaa katsottavaa.
Lisäksi asiantuntijat ovat kehuneet elokuvan olevan tieteellisestä näkökulmasta poikkeuksellisen todenmukainen, vaikka joitain taiteellisia vapauksia siinä onkin otettu.
Näyttävän ulkokuorensa alla Gravity on pohjimmiltaan melko perinteinen ja klišeinenkin selviytymistarina.
Tarinan jännite nojaa vahvasti ilmaisurekisterinsä ylärajoilla näyttelevän Bullockin suoritukseen. Hänelle roolistaan myönnetyt lukuisat palkinnot ja palkintoehdokkuudet eivät toki ole aivan perusteettomia.
Clooney puolestaan esiintyy elokuvassa liikaa tähtikuvansa mukaisesti. Hänen roolihahmonsa on epätodennäköisen rauhallinen ja cool vielä varman kuolemankin edessä.
12. Beasts of the Southern Wild (USA 2012)
Yhdysvaltalaisen Benh Zeitlinin esikoisohjaus sijoittuu Louisianan rämeseuduille, eli paljolti samoihin maisemiin kuin Robert J. Flahertyn ohjaama dokudraaman klassikko Louisiana Story (1948). Louisiana on perinteistä ranskankielistä aluetta, mutta Zeitlinin elokuvassa puhutaan ainoastaan englantia.
Hushpuppy–niminen pikkutyttö (Quavenzhané Wallis) ja hänen alkoholisoitunut isänsä (Dwight Henry) elävät lohduttomissa oloissa köyhien asuinalueella. Onneksi arjesta löytyy kauneuttakin kaiken kurjuuden keskelle, ainakin lapsen mielikuvitusmaailman läpi peilattuna.
Elokuvan maaginen realismi ja visuaalinen kauneus nakertavat osittain sen yhteiskunnallista painoarvoa.
Kuvausten aikoihin 7-vuotiaan Wallisin suoritusta on kehuttu vuolaasti, vaikka hänen esiintymisensä ei juuri eroa edukseen esimerkiksi Shirley Templen lapsiroolien pikkuvanhasta teennäisyydestä.
13. The Great Gatsby – Kultahattu (The Great Gatsby, USA/Australia 2013)
Baz Luhrmannin kuvallisesti huikenteleva tulkinta ”kuohuvan” 1920-luvun Long Islandille sijoittuvasta F. Scott Fitzgeraldin avainromaanista (1925).
Kuten ohjaajan aikaisemmissa tyylitellyissä epookkielokuvissa Romeo + Julia (1996) ja Moulin Rouge (2001), myös The Great Gatsbyn ääniraidalla kuullaan runsaasti uudempien aikojen populaarimusiikkia.
Luhrmannin elokuva ei toki ole vain pintaa, vaan siinä käsitellään edelleen ajankohtaisia teemoja kuten yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta ja rahaeliitin kerskakulttuuria.
Aussiohjaajan elokuvissa hyvienkin näyttelijöiden (kuten tällä kertaa esimerkiksi Leo DiCaprion ja Carey Mulliganin) roolisuoritukset jäävät armotta visuaalisen loiston varjoon.
14. Elysium (USA 2013)
Eteläafrikkalaisen Neill Blomkampin ideoima ja ohjaama tieteiselokuva on eräänlainen päivitetty versio Fritz Langin Metropoliksesta (1927).
2150-luvulle sijoitetussa tarinassa maapallo on ihmisten toimien seurauksena muuttunut miltei elinkelvottomaksi. Parempiosaisimmat ovat muuttaneet asumaan paratiisimaiselle avaruusasemalle, jossa sairaudetkin parannetaan nappia painamalla.
Blomkamp tarkastelee elokuvassa esikoisohjauksensa District 9 (2009) tavoin liikakansoituksen ja laittoman maahanmuuton kaltaisia nykypäivän polttavia ongelmia.
Tylsiä hetkiä tarinassa ei ole, ja toimintakohtaukset on toteutettu näyttävästi. Toimintagenren fanien keskuudessa Elysium on kuitenkin saanut hyvin varauksellisen vastaanoton.
Monille tuntuu olevan punainen vaate, jos jostain elokuvasta löytyy vähänkin vasemmistolaiselta kalskahtavaa yhteiskuntakritiikkiä kuten Elysiumin tapauksessa.
15. Zero Dark Thirty (USA 2012)
Kathryn Bigelow’n elokuva kertoo historian suurimmaksi ihmisjahdiksi kutsutusta Osama bin Ladenin etsintäoperaatiosta.
Tarinan päähenkilö on työlleen kaiken vapaa-aikansakin pyhittänyt nuori CIA:n agentti Maya Lambert (hienon roolin tekevä Jessica Chastain), jolle bin Ladenista on tullut pakkomielle. Lambertille kutakuinkin kaikki keinot – myös kidutuksen käyttö kuulustelutilanteissa – ovat hyväksyttäviä tehtävän onnistumisen kannalta.
Yhdysvaltojen käymästä ”terrorisminvastaisesta sodasta” kertoi myös ohjaajan edellinen elokuva The Hurt Locker (2008), jolle sikäläinen elokuva-akatemia oli taannoin liiankin myötämielinen.
Zero Dark Thirty puolestaan jäi ilman keskeisimpiä Oscar –palkintoja, kun Chaistainille uumoiltu pääosapystikin meni häneltä sivu suun.
16. Frances Ha (USA 2012)
Kolmeakymppiä lähestyvä newyorkilainen Frances (erinomainen Greta Gerwig) elää jatkettua teini-ikää ja välttelee suuria elämänmuutoksia.
Kun monivuotinen kämppäkamu (muusikko Stingin tytär Mickey Sumner) muuttaa sulhasensa luo, Frances päätyy jakamaan asunnon kahden miespuolisen tuttavansa kanssa.
Noah Baumbachin mustavalkoisena toteutettu elokuva ammentaa paljon ranskalaisesta 1960-luvun uudesta aallosta (Truffaut’n Jules ja Jim sekä Godardin Laittomat tulevat ensimmäisinä mieleen), mutta on lopulta enemmän kuin vain pastissi.
Juonen ajoittaisen tyhjäkäynnin korvaa elokuvan käsikirjoituksesta Baumbachin ohella vastannut Gerwig säteilevällä näyttelijäkarismallaan.
17. Särkynyt (Broken, Iso-Britannia 2012)
Brittiläisen teatterimiehen Rufus Norrisin ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus on katkeransuloinen lähiödraama Pohjois-Lontoon keskiluokkaiselta asuinalueelta, missä muuta naapurustoa terrorisoivat äkkipikainen yksinhuoltajaisä ja tämän kolme räävitöntä teinitytärtä.
Ensisijaisesti Norrisin elokuva on 11-vuotiaan koulutytön Skunkin (Eloise Laurence) kasvutarina, ja haikea kuvaus lapsuuden lopusta.
Keskeisissä aikuisrooleissa vakuuttavat Tim Roth, Cillian Murphy ja Rory Kinnear.
18. The Paperboy (USA 2012)
Lee Danielsin ohjaamassa jännitysdraamassa hiostava kuumuus vapauttaa seksuaaliset patoumat floridalaisessa pikkukaupungissa kesällä 1969.
Määrätietoinen lehtimies (Matthew McConaughey) tutkii kollegansa (David Oyelowo) ja pikkuveljensä (Zac Efron) avustuksella paikallisen sheriffin murhaa, jota viranomaiset pitävät jo selvitettynä.
Kolmikko käy vankilassa jututtamassa murhasta tuomittua miestä (roolissaan erityisen niljakas John Cusack), ja tutustuvat tämän vapaamieliseen kirjeenvaihtomorsiameen (Nicole Kidman).
Näyttelijävetoisessa elokuvassa lukuisat sivujuonet heikentävät kokonaisuutta.
19. Promised Land (USA 2012)
Gus Van Santin elokuva on vanhanaikainen moraalitarina, sekä hyvässä että huonossa. Se on sukua Frank Capran 1930- ja 1940-luvun idealistisille ohjaustöille.
Nostalgista ”americanaa” huokuva elokuva sisältää vähän naiiviakin maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua.
Matt Damon ja Frances McDormand näyttelevät suuren maakaasufirman työntekijöitä, jotka suostuttelevat maatilallisia myymään tiluksensa yhtiölle edulliseen hintaan.
Eräällä pikkupaikkakunnalla heidän työtään vaikeuttaa paikallisten ihmisten ennakkoluulojen lisäksi ympäristöaktivistiksi esittäytyvä mies (John Krasinski).
Tarinaltaan fiktiivinen elokuva antaa todennäköisesti hyvin realistisen kuvan suuryhtiöiden häikäilemättömistä toimintatavoista USA:ssa.
20. Pilvikartasto (Cloud Atlas, USA/Saksa 2012)
Wachowskin sisarusten Andyn ja Lanan yhdessä Tom Tykwerin kanssa ohjaaman eeppisen fantasiaelokuvan tapahtumat sijoittuvat kuudelle eri aikakaudelle, niistä kaksi tulevaisuuteen.
Tunnetut näyttelijätähdet Tom Hanksista ja Halle Berrysta lähtien esiintyvät useimmissa jaksoissa, joskus tuntemattomiksi maskeerattuina.
Pilvikartastoa voinee tulkita moninkin tavoin, mutta ainakin siinä on kyse elämän kiertokulusta ja yksittäisten tekojemme pitkällisistäkin seurauksista.
Mukana on New Age –ideologiaan viittaavaa ajattelua, mutta ei mitenkään päällekäyvästi.
Wachowskien ja Tykwerin yhteistyön tulos on viihdyttävä paketti, johon ei kannata suhtautua liian ryppyotsaisesti.
Pilvikartaston hyvin kaksijakoinen vastaanotto ja korkeintaan keskinkertainen menestys lippuluukuilla kertovat osaltaan Wachowskien elokuvien fanipohjan huomattavasta kaventumisesta sitten Matrix –trilogian päivien.
Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla suuren yleisön suhtautumisella vuonna 2012 sukupuolenkorjausleikkauksessa käyneen Lanan (eli entisen Larryn) yksityiselämän valintoihin.
Paras kotimainen:
Kaikella rakkaudella (Suomi/Norja 2013)
Parhaiten televisiotuotannoistaan tunnettu Matti Ijäs on tehnyt lähemmäs neljä vuosikymmentä kestäneen ohjaajauransa aikana vain kuusi teatterilevitykseen tuotua elokuvaa.
Samana aikana vähintään tunnin pituisia tv-ohjauksia on kertynyt yli kaksikymmentä, viimeisimpänä Puolin ja toisin (2013).
Ijäksen elokuvat kertovat usein ihmisistä, jotka eivät ole lähteneet tai päässet mukaan yhteiskunnan oravanpyörään.
Elokuvassa Kaikella rakkaudella yksityisyrittäjänä toimiva postikorttivalokuvaaja Toivo Vaarala (Sampo Sarkola) ajelee autollaan ympäri Suomea ottamassa omintakeisia maisemakuvia. Niissä kaikissa näkyy hänen mukanaan kuskaamansa puistonpenkki.
Jossain päin Pohjois-Suomea Toivo tapaa riuskaotteisen nuoren naisen, Ansan (Krista Kosonen). Heidän välilleen syttyy kipinä, mutta juuri silloin kuvioihin ilmestyy Ansan vankilasta paennut ex-heila (Tommi Korpela).
Dialogi on Ijäksen teoksille tyypillisesti hersyvää ja henkilökuvaus vivahteikasta. Mieshahmoissa on edelleen hieman enemmän syvyyttä, mutta eivät tarinan naiset mitään yksiulotteisia koristuksiakaan ole.
Kaikella rakkaudella on ohjaajansa teatterielokuvista onnistunein. Hänen koko tuotannostaan ykkössijalla säilyy yhä tv-elokuva Painija (1985).
Jussi–palkintojen esivalintaraatia Ijäksen uutuus ei vakuuttanut, sillä sille myönnettiin ainoastaan yksi ehdokkuus (Ijäkselle, Auli Mantilalle, J-P Passille ja Heikki Vuennolle käsikirjoituksesta).
