Forssan kansainvälisten mykkäelokuvafestivaalien anti rakentui tänä vuonna F. W. Murnaun, käsikirjoittaja Carl Mayerin ja näyttelijä Ernst Janningsin varaan. Teemana oli saksalainen elokuva.
Murnaun tuotannosta esitettiin neljä elokuvaa, Carl Mayerin käsikirjoittamista elokuvista nähtiin viisi. Jannings näytteli kolmessa elokuvassa. Murnaun ohjausten lisäksi nähtiin Ernst Lubitschin Nukke (1919) ja Faaraon vaimo (1922), Karl Grunen Die Strasse (1923) ja Leopold Jessnerin Hintertreppe (1921). Sunnuntain lastennäytöksessä esitettiin Lotte Reinigerin siluettianimaatio Prinssi Ahmedin seikkailut (1926). Mykkäelokuvien asiantuntija Kari Glödstaf esitteli elokuvat ja kaikissa esityksissä oli livesäestys.
Siegfried Kracauerin psykologismi on hallinnut tulkintoja Weimarin ajan elokuvasta. Kracauer tarkasteli 1920-luvun saksalaista elokuvaa myöhemmin nousseen natsismin näkökulmasta ja piti niiden tematiikkaa − tyrannit, unissakävelijät, hullut tiedemiehet ja homunculukset – todistuksena saksalaisesta alistuvasta kansanluonteesta, jopa kansansielusta, joka suisti Saksan sittemmin kolmannen valtakunnan kurimukseen. Näiden kammottavien tarinoiden kuvituksena Weimarin elokuvassa käytettiin ekspressionistisesta taiteesta lainattuja keinoja vääristyneine kuvakulmineen, venyvine lavasteineen, valon ja varjon leikkeineen – ikään kuin ulkoisina heijastuksina sisäisen maailman sekasorrosta. Kracauerin vaikutusvaltainen Caligarista Hitleriin. Saksalaisen elokuvan psykologinen historia (1947) on kirjoitettu samoissa toisen maailmansodan jälkeisen pessimismin tunnelmissa kuin Karl Popperin Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) ja Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikka (1947).
Ohjelmisto osoitti vääräksi sen käsityksen, että ekspressionismi luonnehtisi Weimarin elokuvaa. Tekijöitä yhdisti teatteritausta, eivät niinkään tyyli tai keinot. Murnau, hänen luottokuvaajansa Karl Freund, Lubitsch, Grune ja Jannings ansaitsivat kannuksensa Max Reinhardtin teatteri- ja elokuvaprojekteissa, mutta yhdeksän elokuvan mainio läpileikkaus 1920-luvun saksalaisesta elokuvasta kertoi pikemminkin tyylilajien suuresta kirjosta, kepeästä operetista (Nukke) moraalifarssiin (Tartuffe), pienimuotoisesta tragediasta (Hintertreppe) katuelokuvaan (Die Strasse) ja ironiseen spektaakkeliin (Faaraon vaimo). Toisaalta Kracauerin terminologian mukaiset ”tyrannielokuvat” (Caligari, Nosferatu ym.) oli jätetty pois, jolloin ekspressionismin painolastia oli jo lähtöönsä vähemmän.
Faaraon vaimo restauroitiin pätkistä
Lubitschin Nukke on kepeää ja humoristista leikittelyä kaksoisolentoteemalla, mekaanisuudella ja naisen asemalla, kuuluisan nukentekijän tyttären astuessa avioon paronin sisarenpojan kanssa – nukkena. Murnaun hienosti eri värisävyillä toteuttama Fantom (1922) on puolestaan vakavampi tarina päänsä loukanneen kirjanpitäjän pakkomielteisestä suhteesta unelmiensa naisen doppelgängeriin.
Carl Mayerin kynäilemä versio Molièren Tartuffesta (1664) oikoo reippaasti alkuperäistekstin mutkia. Jannings esittää mehevään tyyliinsä kertomuksen nimihenkilöä, hyväuskoista Orgonia kuppaavaa tekopyhimystä. Murnau ja Mayer kuitenkin tärvelevät Tartuffen kehyskertomuksellaan, jossa pojanpoika esittää Tartuffe-elokuvan isoisälleen ja tämän katalalle, vanhaa miestä hiljakseen myrkyttävälle taloudenhoitajalle. Hyppy Molièren tekopyhyyden ja heikkouskoisuuden kritiikistä palvelijan petokseen ei onnistu. Moliéren pisteliäs satiiri lannistetaan päällekäyväksi ja alkeelliseksi moralismiksi.
Glödstaf kertoi alustuksessaan, että Lubitschin Faaraon vaimo katosi tietymättömiin 1930-luvulla äänielokuvan murtautuessa esiin. Vasta 1970-luvulla pätkiä tästä massiivisesta spektaakkelista löytyi Neuvostoliitosta. Vuosina 2003−2005 elokuvasta restauroitiin nyt esitetty versio, joka on koostettu sieltä täältä löytyneistä, osin jopa 16-millisistä katkelmista. Faaraon vaimosta on edelleen kadoksissa 600 metriä filmiä. Puuttuvat kohtaukset on korvattu valokuvilla ja muun muassa vanhoista käsiohjelmista löytyneillä juoniselosteilla. Komeasti alkuperäiseen asuunsa sävytetty, mahtipontisilla lavasteilla ja joukkokohtauksilla ironisesti leikkivä Faaraon vaimo on pohjimmiltaan Lubitschin muustakin tuotannosta tuttu tarina valtaapitävien heikkouksista. Faarao Amenes (Emil Jannings) rakastuu päättömästi Etiopian kuninkaan orjatyttöön ja suistaa kansakuntansa sotaan menettäen lopulta valtikkansa ja viimein henkensäkin.
Suurkaupungin turmelusta ja rakkausdraamaa
Taiteellisesti omaan luokkaansa nousivat – Hollywood-tuotantona muusta ohjelmistosta poikkeava − Murnaun klassikko Auringonnousu (1927), Karl Grunen Die Strasse, teatteriohjaaja Leopold Jessnerin filmidebyytti Hintertreppe sekä Murnaun Viimeinen mies (1924).
Päällisin puolin Die Strasse on tarina tyhjästä kapinasta ja porvarillisista arvoista: virikkeettömään ja tylsään parisuhteeseen kyllästyvä keski-ikäinen mies nostaa kytkintä ja heittäytyy suurkaupungin turmelukseen, illan ja yön houkutuksiin, suurempaan elämään, jossa petos ilmenee huonoina naisina ja uhkapelinä. Lannistettu ja nöyryytetty mies palaa kommelluksiltaan kotiin, jossa lämpimänä pidetty soppakulho odottaa. Syvemmälle Grunen elokuva kurkottelee hahmotellessaan räikeää, kiihkeää ja alati muuttuvaa suurkaupunkia, modernia elämää, jossa kaikki on kaupan.
Hintertreppessä Carl Mayerin kynä osui kohdalleen. Tällä kertaa yksinkertainen Kammerspielefilm toimii: lievästi jälkeenjäänyt postinkantaja ihastuu palkkapiikaan ja pimittää tämän rakastajan lähettämät kirjeet, kunnes piika alkaa kiintyä posteljooniin. Rakastajan palatessa petos paljastuu, posteljooni tappaa miehen kirveellä ja piika heittäytyy katolta. Erittäin vähillä väliteksteillä pelaava Hintertreppe kulkee kitkattomasti teatterista elokuviin siirtyneen Paul Lenin upean lavastuksen kera.
Auktoriteetin kaipuu
Ohjelmiston todellinen täky oli kuitenkin Viimeinen mies (1924), Murnaun, Mayerin ja Karl Freundin yhteistyön helmi. Lähes välitekstitön klassikko on pelkistetty mutta syvä kertomus auktoriteetista ja yhteiskuntaluokista. Mayerin käsikirjoituksille tyypillisesti vaille nimeä jäävä ikääntynyt luksushotellin ovimies (Emil Jannings) siirretään miestenhuoneen palvelijaksi. Hän menettää univormunsa, saa tilalle muiden hygieniaan viittaavan valkoisen työtakin ja vajoaa häpeään. Sukulaistensa nurkissa asusteleva, todellisuudessa työväenluokkainen ovimikko on samastunut komeaan, sotilasasuja jäljittelevään vormuunsa, joka herättää kanssaihmisissä kunnioitusta ja nostaa hänet pykälän verran ylemmäs luokkayhteiskunnassa, pelkän asunsa vuoksi lähemmäs esivaltaa.
Mies varastaa univormunsa ja pukeutuu siihen edelleen kotikulmillaan. Petos paljastuu, mies joutuu pilkan kohteeksi ja kadottaa kaiken arvokkuutensa. Liikkuvaa kameraa taitavasti hyödyntävän Viimeisen miehen ainoaksi miinukseksi, mutta ehkä sitäkin pidemmäksi, jää erikoinen jälkinäytös, jossa portieerista vessapalvelijaksi alennettu antisankari perii miljonäärin, heittäytyy herraksi ja viljelee surutta rahojaan köyhien parhaaksi. Mahdollisesti jo tuolloin Saksan elokuvamarkkinoille tunkeutuvasta Hollywood-elokuvasta tuttu ”onnellinen loppu” saa tässä tarkoituksellisen irvokkaan parodisen ilmaisunsa, mutta kiistatta se luo Viimeiseen mieheen antikliimaksin, särön, joka uhkaa elokuvan kokonaisuutta.
Autenttisen ympäristön lumo
Mykkäelokuvien säestys hakee Suomessa vielä muotoaan. Usein säestäjä tai säestävä ryhmä nostaa omaa häntäänsä ja pyrkii kilpailemaan itse kuvakerronnan kanssa. Parhaiten elokuvaa äänimaailmallaan täydensivät virtuoosimainen pianisti Hillel Tokazier (Die Strasse), Jarmo Saari (Viimeinen mies) kauniine sähkökitaraefekteineen, jazzista espanjalaistyyliseen kitarointiin ja utuiseen äänikudelmaan erittäin musikaalisesti vaihdellen, Janne Storm (Hintertreppe), joka loihti efektiboksein varustetusta, aika ajoin jousella soittamastaan sähkökitarasta hienoja, kaikujen toistamia päällekkäisiä kuvioita, sekä Trio Mutual (Auringonnousu) kurinalaisella, ajan hengen hyvin tavoittavilla yksinkertaisilla piano-, huilu- ja harmonikkasävelillään. Näillä säestäjillä oli selvästi elokuvallista silmää ja korvaa.
Kaikki festivaalin elokuvat esitettiin vuonna 1906 perustetussa Forssan Elävienkuvien Teatterissa, joka restauroitiin Museoviraston valvonnassa vuonna 2001. Suomen vanhimmassa maaseutuelokuvateatterissa, puupenkkeineen ja jugendtyylisine seinämaalauksineen, mykkäelokuva onkin sananmukaisesti kuin kotonaan. Forssa tarjoaa harvinaisia herkkuja niin elokuvan kuin kulttuurihistoriankin ystäville.
Forssan 13. kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit 31.8.−2.9.2012
Kari Glödstafin asiantunteva ja laaja mykkäelokuvasivusto, jolta löytyvät myös ohjelmiston elokuvien laajemmat esittelyt:
