Vinokino-festivaalien alla Harald Birger Olausen luo Kinosilmä-blogissa laajan katsauksen homoelokuvien tähänastiseen historiaan ja nostaa onnistuneimmaksi teokseksi Wong Kar-wain Happy Togetherin.
Aivan viime vuosina Hollywood on alkanut tuottaa liukuhihnalta homoelokuvia – valitetettavasti; sillä lainattuaan Ibseniltä melodramaattisen kaavan se unohti tahallaan, että samalla Ibsen draamoissaan myös paljasti elämän sisällyksettömyyden ja ihmisten raadollisuuden.
Ibsenillä lähtökohtana oli moderni käsitys tasapainottomasta ihmisestä, jossa vaarallisin väkivalta järkeä ja elämää kohtaan syntyi epävakaassa sielussa. Hollywoodin homoroska esittää marginaalissa elävät epävakaat yhteiskunnalliset homouudistajat pyhimyskehällä varustettuina hyvinä ja kauniina ”mustavalkoisina historiallisina totuuksina”, missä heidän moraalinsa on kummallisella tavalla riippuvainen vain heidän omista haluistaan ja kyvyistään, vaikka jo Schopenhauer huomautti Kantia vastaan, ettei mikään ihmisteko voinut olla perustumatta etuun, sillä silloin sillä ei olisi motiivia. Tahto ei suinkaan ollut älyn ja järjen ilmausta vaan päinvastoin. Asioiden olemuksena hän piti tahtoa eli ”sokeaa pyrkimystä”, täysin perusteetonta ja motivoimatonta viettiä.
Hollywood-elokuvissa omia halujaan syntinä pitävä homo katuu syvästi ajatuksensa harharetkiä seksuaalisessa mielihyvässä ja ryhdistäytyy ihanteelliseksi kokemansa yhteisen hyvän ja toisten auttamisessa unohtaen samalla kokonaan itsensä, halunsa ja tarpeensa. Halu ilman tunnetta on koko vääristyneen Hollywood-kulttuurin vinksahtanein kivi, joka pitäisi siirtää pois sen perusteista.
Truffaut: Elokuva jäljessä Millerin erotiikasta
Plutarkhoksen mukaan aika oli tämän maailman sielu. Aika on varastettu meiltä ja muistot väärennetty. 1900-luvun modernin yhteiskunnan synnyssä suurin syy siihen on ollut amerikkalainen elokuva, joka on pihdein pidätellyt todellisen maailman syntymää.
Elokuvissa sitä pyytää anteeksi ranskalainen kriitikkona aloittanut tunnettu ja hyvä elokuvaohjaaja François Truffaut, joka kirjoitti jo vuonna 1975 ilmestyneessä Elämäni elokuvat -kirjassa, että oli valmis ottamaan kaikkien niiden elokuvat ajatuksiinsa, jotka olematta moraalittomia, epäilivät muiden moraalia:
”Olematta eroottisten tai pornografisten elokuvien intohimoinen katsoja, uskon että ne merkitsevät hyvitystä tai vähintään velanmaksua siitä 60-vuotisesta valheesta, jolla elokuva on suhtautunut rakkausasioihin. Olen yksi niistä tuhansista lukijoista maailmassa, joita Henry Millerin teokset eivät ole houkutelleet, vaan myös auttaneet elämään. Jo tuolloin kärsin ajatuksesta, että elokuva oli niin paljon jäljessä Henry Millerin kirjoista, toisin sanoen elämästä sellaisena kuin se on. Valitettavasti en voi vielä mainita eroottista elokuvaa, joka olisi Millerin veroinen (parhaat, Bergmanista Bertolucciin, ovat olleet pessimistisiä elokuvia) mutta loppujen lopuksi, tämä vapautuminen on elokuvassa tapahtunut vasta aivan äsken, ja on pidettävä mielessä, että tämänlaatuinen rohkeus asettaa tukalampia ongelmia kuvien kuin sanojen alueella.”
Siksi nykyisin suollettavaa Hollywood-homoroskaa pitäisi katsoa John Deweyn 1929 pitämien käänteentekevien Gilford-luentojen jälkeisten silmälasien läpi, koska yleensä itseään parempana pitävät heterot ovat mieltyneet korkeakulttuuriksi itse kutsumaansa taiteen harrastamiseen myös elokuvissa syytellen populaaritaidetta ja erityisesti sen homokitsiosastoa mauttomaksi ja ihmistä huonontavaksi roskaksi.
Rajat korkea- ja populaarikulttuurin välillä ovat kuitenkin enemmän historiallisia ja sosiologisia kuin todellisia sisällöllisiä ongelmia. Historia osoittaa selvästi, että yhden kulttuurin populaarista viihteestä voi tulla seuraavan ajan merkittäviä korkeakulttuurisia klassikoita.
Kafkan ”korkea tuomioistuin”
Siksi myös raja-aidat hetero- ja homotaiteen välillä ovat paljon ongelmallisemmat, sillä useat homot ovat luoneet hyvää heterotaidetta, jossa on piilossa homoseksuaalinen viesti, mutta yksikään heterotaiteilija ei ole luonut hyvää homotaidetta, koska siitä on puuttunut ”gaysensibility” eli isoa jatkuvasti tykittävää homomunaa.
Karmaisevin esimerkki on tästä muutama viikko sitten suomalaisissa elokuvateattereissa lyhyen vierailun tehnyt kaupallinen amerikkalaiselokuva My Life with Liberace, jonka piti kertoa Liberacesta, mutta olikin kahden kovan heteromiehen maineessa ja elokuva-urallaan alamäessä olevan (Matt Damon ja Michael Douglas) surkea ja vaivaannuttava yritys tehdä ”Birdgaget” (Gene Hagman) tai Mrs. Dubftfiret (Dustin Hoffman) kosiskellakseen suuren yleisön hyväksyntää ja ihailua yleisen homobuumin aallonharjassa.
Todennäköisesti yhtä järkyttävää nihkeyttä ja elokuvatöhnää on odotettavissa myöhemmin syksyllä, kun Dallas Byer`s Club saa ensi-iltansa. Siinä Mathew McCohanaughy näyttelee HIV:n saanutta homomiestä ja Brad Pittin nuorta rakastajaa elokuvassa Aleksanteri Suuri (josta gaysensibility oli tietenkin riisuttu kokonaan pois) näytellyt, muusikkona nykysin maailmaa kiertävä Jared Leto pukeutuu hameisiin (http://www.hivplusmag.com).
Ja juuri kun Suomen Pohjanmaalla on ”juuri ja juuri ilman näkyviä ruumita” toivuttu Katarina Lillqvistin Uralin perhonen -animaatiosta, missä puolijumala-Mannerheim-nukke vikittelee korsetti päällä nuorta sotilaspalvelijaansa, Kekkosesta kertovassa uutuuselokuvassa esiintyy iltapäivälehtien mukaan ”yllättäviä homopareja yhteiskunnan huipulta.”
Homoudesta tehdään nyt elokuvissa karnevaali Franz Kafkan kuuluisimman romaanin oikeudenkäynnin tapaan, jossa syyttäjä ja syytetty, herra K, eivät tiedä, mistä rikoksesta oikein on kysymys. Syytetyn kohtaloksi koituva kovin mahdollinen tuomio langetetaan siitä huolimatta. Hänen viimeinen kysymyksensä koskee sitä korkeaa tuomioistuinta, jonka eteen hän ei koskaan päässyt.
Mikä tämä Kafkan peräänkuuluttama korkea tuomioistuin oli? Siinä ansa onkin. Sen perimmäinen olemus piilee ihmisen sisäisessä maailmassa. Joudumme sen kanssa tekemisiin lakkaamatta. Ja jotta suoriutuisimme omantuntomme lahjomattomista vaatimuksista, turvaudumme itsepetokseen.
Näin etenkin yhteisön paineen edessä, olemmehan kaikista laumaeläimistä ryhmäuskollisin, varsinkin jos rakkaus esitetään niin kuin se on aina meillä esitetty: romanttisena ja eroottisena, ja siitä on tahallisesti unohdettu Goethen lanseeraama sielunveljeys-käsite. Alistumme refleksinomaisesti kuin Pavlovin koirat valtaa tiukasti kuristusotteessa pitävien heteromalleja esittävien elokuvien edessä, sillä vain harvoilla poikkeushomoilla on voimaa seisoa pystypäin tällaista heteroväkivaltaa vastaan omilla jaloillaan, koska rehellisyydestä joutuu aina maksamaan kohtuuttoman kovan hinnan yhden ilmeen ja totuuden tiukoissa (Emile Durkheimin mukaan mekaanisen solidaarisuuden) heteroyhteiskunnissa, vaikka sen pitäisi olla koko yhteiselämän perusta.
Ja lisää yllätyksiä on luvassa, kun Harry Potteria elokuvissa näytellyt naapurin nörtin näköinen Daniel Radcliffe (homopiireissä huhutaan leikillisesti, että Harry Potter ja Dracor Malfay homostelivat heti, kun kirjan kannet laitettiin kiinni, mutta siitä ei saa puhua hienovaraisista vihjeistä huolimatta, ettei kirjaa sensuroitaisi Venäjän ja Kiinan markkinoilla rahaa tahkoamasta) näyttelee uutuuselokuvassaan (http://www.gay.net) homorunoilija Allen Ginsbergiä.
Englannissahan homoelokuvataide on aina kulkenut heteroelokuvataiteen vieressä ja sisässä, tai sivuilla kivuttomasti, eivätkä siellä homoelokuvanäyttelijät ole mikään uusia asia tai poikkeus – päinvastoin. Silti brittien homoja kiinnostavin gaysensibility-elokuvanäyttelijä on omien sanojensa mukaan hetero, Ewan McGregor (Trainspotting, The Pillow Book, Velvet Goldmine, Moulin Rouge, Down With Love, Big Fish, Star Wars; Episode III- Revenge Of The Sith, I Love You Phillip Morris), joka muutama vuosi sitten näytellessään homoelokuvassa Beginners, kertoi Englannin johtavalle homolehdelle Attitudille olevansa erittäin otettu siitä, että homot katsoivat häntä sillä silmällä.
Pragmaattisen estetiikan mukaisesti homoelokuvia tulisi arvostella ei motiivien vaan tulosten perusteella. Taideteosten pitäisi olla nautinnan välineitä, ei pinttyneitä tapoja eikä missään nimessä palvonnan kohteita. Heteroissa paistaa läpi tietämättömyys ja yksisilmäisyys homopopulaaritaiteiden taustalla piileviin tavoitteisiin, ideologioihin ja sosiaalis-kulttuurisiin realiteetteihin. Siksi homoelokuviakaan ei pitäisi ymmärtää pelkästään sosiaalisena seurustelumuotona tai osana valtarituaaleja,
Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat valitettavasti vain näytelmäksi jäänyt koskettava natsi-Saksan keskitysleireillä olleita homoja kuvannut Martin Shermanin Vaaleanpunainen kolmio -näytelmä, joka oli ensimmäinen homonäytelmä Suomen Kansallisteatterissa esitetty homonäytelmä (vuonna 1982), sekä tv-sarjaksi kuvattu Angels in America, joka esitettiin myös Kansallisteatterissa vuonna 1994, ja oli koko vuosikymmenen teatteriteko ja upea taiteellinen voitto tekijöilleen Näytelmä on edelleenkin alansa ehdotonta kermaa. Se kuvaa psykologisella tarkkuudella mitäänsanomattomien heteroyhteiskuntakiusaajien hampaissa jauhautuvien hyvien homojen hämmästyttävää selviytymiskykyä ystävyyden ja rakkauden voimalla surujen ja aidsin runteleman todellisuuden keskellä. Muut homotekstit ovat jääneet irrallisiksi odottamaan historiaa.
Oman identiteetin rohkaisua umpimielisessä Suomessa
Mihin sitten ovat hävinneet ne maailmanoloissa sensaatiomaisen iskevät ja rosoiset elokuvaärvellykset homona olemisesta tukahduttavan monimutkaisen ja sovinnaisen maailman puristuksessa, jota hallitsevat punaniskaiset heteroläskiperseet ja kielteinen, kaiken rakkauden ja ymmärryksen tuhoava henki? Missä on elokuva, joka kykenisi suoltamaan suustaan tyylikkäinä kukkasina poliittisesti epäkorrekteja hävyttömyyksiä, Pedro Almodóvarin anarkistisen Intohimojen labyrintin tapaan – joka ei olisi pelkästään seksinnälkäisen homomiehen kullinkaipuuta, oscarwildemaisia sukkeluuksia tai synkkää itsensäpaljastelua, vaan iloista ja ylpeää homostelua sekä elokuvallisiin sutkautuksiin vangittuja homomiehen olemassaolon merkityksen tihentymiä?
Sillä juuri näitä erilaisia ja vahvasti eri mieltä olevia voimakkaita ja kantaa ottavia tarinoita aikamme nyt kaipaisi homojen oman identiteetin vahvistamiseksi ja rohkaisemiseksi umpimielisessä metsän peittämässä jääkiekkoilijahakkaajien epäeroottisessa Suomessa, jossa maan suosituin mieskirjailija antaa mallia tyhmille heterolukijoilleen mediassa kehumalla avoimesti, kuinka hän kännipäissään ojentaa kustannustoimittajaansa huutamalla tälle toimittajien läsnä ollessa, ”että jos sinä saatanan pitkätukkahomo kosket pikkusormellasikaan tekstiini, niin järjestän sinulle potkut perseeseen, niin ettet voi enää koskaan pyllistää hinttikavereillesi ja saada sinne munaa.”
Homoelokuvien yhteydessä pitäisi myös puhua homorikoselokuvista Alex Gibneyn ohjaaman Ja kirkko vaikeni (2012) hengessä. Näistä katolisen kirkon pedofiiliskandaaleista on tehty parikymmentä surkeaa elokuvaa, mutta Gibneyn elokuva pääsee pintaa syvemmälle paljastaessaan St`Johnin kuurojen koulun johtajan pastori Lawrence Myrphyn raiskanneen yli 200 kuuroa poikaa (osa heistä viittoo riipaisevan todistuksensa elokuvassa).
Ja kirkko vaikeni -elokuvaa katsoessa ymmärtää, miksi Sartren näytelmässä Paholainen ja hyvä jumala jumalaa, taivasta tai helvettiä ei ollut. Oli vain maa. Sartren näytelmästä paistoi läpi, ettei siellä missä oli älyä, ollut illuusioita ja päinvastoin. Sartren mielestä ihminen oli itse keksinyt hyvän ja pahan ja hän voi itse myös itsensä näistä vapauttaa tämän maan päällä ja tässä ajassa. Hyvä ja paha olivat erottamattomia, hän sanoi, ja siinä olikin Paholaisen ja hyvän jumalan eräs pääväittämä.
Sartren mukaan ei ollut olemassa mitään muuta kuin minä itse ja minun valintani. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että jokaisen ajan homoelokuvataide tarvitsee omat sokraattiset totuudenpuhujansa ja uudistajansa, jotta moraali ei pääse näivettymään.
Kohti liiallista kiltteyttä ja yhteiskuntakelpoisuutta
Vatikaanin pappien tarkoin varjeltu hyväksikäyttäjähomosalaisuus on ollut piilossa aina 300-luvun lopulta, jolloin Konstantinus Suuri aloitti ”Paholaisen teatterinsa”, jossa homot esittivät tragikomediaa sadististen heterojumalien suureksi huvitukseksi. Papit toimivat näytelmän ohjaajina ja hurraavat heterokansanjoukot lopulta esiintyjien mestaajina, vähän samaan tapaan kuin roomalaisissa gladiaattorikisoissa.
Siksi joka homon pitäisi lukea ja ottaa oppia bysanttilaisen historioitsijan ja virkamiehen Zosimoksen Keisari Konstantinus Suuren kunnolla haukkuneesta Uusi historia -kirjasta, jossa kirjoittaja asetti kyseenalaiseen valoon kirkkohistorian kaunisteleman keisarin kristityksi kääntymisen ja hänen äitinsä ja jumalan merkityksen tässä kääntymisessä.
Syyt olivat Zosimoksen mukaan enemmän käytännölliset kuin henkiset. Konstantinus Suuri oli oman aikansa fanaattinen ja epäkypsä despoottihullu, jota oli helppo naruttaa moraalin nimissä milloin minkäkin asian puolesta tai sitä vastaan. Zosimos kirjoitti, että kun tästä laittomasta suhteesta alhaista syntyperää olevan naisen kanssa syntyneestä pojasta tuli keisari erinäisten sattumien kautta, hän ensi töikseen alkoi terrorisoida perhettään, ja kun papit epäsivät häneltä anteeksiannon omantunnon alettua soida hänen päässään, hän kääntyi kristityksi saatuaan kristittypapeilta lupauksen kaikkien syntiensä anteeksiantamisesta.
Ja juuri näistä valtaan, rahaan, irstailuun ja valheisiin mieltyneistä papeista tuli sitten moraalin ja vapauden vanginvartijoita ”piilohomojen johtaman homovastaisen kirkon kaapatessa itselleen tuhatvuotisen älyllisen aloitteen monopolin”, mistä kehittynyt hengellinen terrori päättyi vasta renessanssiin sadan vuoden ajaksi ja jatkui sitten samaa rataa katolisen liigan kiristäessä otettaan maallisesta vallasta, kun vastauskonpuhdistus oli heiluttanut liikaa vallassa olevien kirkkoruhtinaiden mahtisukuja.
Vasta vuonna 2002 New York Times julkaisi Laurie Goodsteinin jutun koko kirkkoskandaalista täydellisenä. Siinä paljastui muun muassa, että paavi Johannes Paavali II:n hyvänä ystävänä tunnettu Vatikaanin tärkeä rahoittaja Maciel Degollado oli myös syyllistynyt vakaviin homoseksuaalirikoksiin.
Ensi alkuun katoliset piirit olivat niin tyrmistyneitä ja vihaisia paljastajia kohtaan, etteivät uskoneet asiaa todeksi, mutta ajan myötä pappien seksuaalirikosten uhrit ovat saaneet myötätuntoa ja apua. Siksi oli hyvä kuvata Alex Gibneyn tapaan näitä tapahtumia Platonin hengessä syitä kysyen, sillä eräässä Platonin Faidonin tunnetussa jaksossa Sokrates kertoi, kuinka nuoruudessaan oli tiedonhalussaan kääntynyt luonnonfilosofian tutkijoiden puoleen. Hän oli halunnut oppia tuntemaan vastaukset sellaisiin yleisiin syitä koskeviin kysymyksiin, kuin miksi jokin syntyy, tuhoutuu ja ylipäänsä oli olemassa.
Rohkeasti vaan kaikki eri mieltä olevat ja toisenlaista homoelokuvaa metsästävät päin tätä vallitsevaa kilttiä ja yhteiskuntasopeutuvaista kuvaa homoudesta ranskalaisfilisofi Alain Badioun jalanjäljissä! Hän tunnusti sen tunnetun intellektuaalisen tosiasian, että totuuden etiikka pakottaa sellaiseen etäisyyteen, että se on aina kovaa taistelua ja luonteeltaan asosiaalista eikä mitään nyhveröintiä ja pokkurointia lasi kädessä itsenäisyyspäivän vastaanotolla kiltiksi kesytettynä vallan lemmikkikammotuksena ja valtion elokuvataidetoimikunnan palkitsemana sätkynukkena.
Vaikuttaa näet, että nykyhomoelokuville olisi käymässä vähän samalla tavalla kalpaten kuin aatteensa ja kannattajansa pettäneille poliittisille muutosvoimille päästyään valtaan, kun ne kiltiksi silitettyinä ja kauniiksi puettuina olivat lakanneet epäilemästä ja kyseenalaistamasta omia arvojaan ja muuttuneet hyödylliseksi ja tarpeelliseksi osaksi hallitsevia markkinavetoisia heterovaltakoneistoja. Nykyhomoelokuvat ovat tuhonneet terveestä alkuhomoudesta sen tärkeän rähinöivän, puolirikollisen, sivullisen ja turpaa antavan ja ottavan sivullisuuden alakulttuurin, sillä vain näillä eväillä salaperäisellä varjojen kujilla elävä ja ilkikurinen homous pysyy nuorekkaana ja raikkaana kapinana tylsyyslatteustyytyväisyyttä ja vallitsevia heterokuritusolosuhteita vastaan, kun se pakottaa homot kohtamaan alati itsessään vaanivan petturuuden ja petoksen väistämättöminä seinääntörmäävinä poikkeustiloina. Carl Schmitt kirjoitti sellaisten kiinnostavuudesta: ”Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken: se ei ainoastaan vahvista sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämän voima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren”
Kun nykyhomoelokuvat ja niiden tekijät näyttävät olevan liian alistuvia ja matelevia vallan ja rahan edessä tai liian tyhmiä sitä itse tajutakseen, olisi jonkun ohjattava radikaalihomoelokuvia Prometheuksen mitassa ja ”proteuslaisesti”. Prometheus aikoinaan opetti ihmisen uskomaan ajatuksensa kykyyn paljastaa valhe. Hänen mukaansa oli mieletöntä alistua poliittisiin mahtikäskyihin ja moraaliseen sekä sosiaaliseen sovinnaisuuteen vain koska kaikki tekevät niin ja meitä siihen kehotetaan kulttuurin ja kasvatuksen kautta. Kulttuuria ja kasvatusta ranskalainen filosofi Louis Althusser piti ihmiselle ja tämän vapaudelle vaarallisina valtaa uudistavina ja pönkittävinä valtakoneistoina.
Odottiko siis aina eri mieltä olevaa ja valtaa uhmaavaa Prometheuksen kohtalo, sillä jumalat rankaisivat Prometheusta. Hänen kohtalonsa oli joutua kuohuttavana vääryytenä uhratuksi totuuden alttarille. Runoilija Percy Bysshe Shelleyn sanojen mukaan Prometheus oli korkeimman moraalin ja älyllisyyden esikuva, jota puhtaimmat ja aidoimmat vaikuttimet kannustivat parhaimpiin ja jaloimpiin päämääriin.
Kyse oli riskialttiista ulapoista ja vaikeistakin valintatilanteista. Prometheus oli kreikkalainen taruolento, joka kaappasi tulen jumalilta auttaakseen ihmisiä. Proteus taas oli kreikkalaisessa tarustossa muotoaan muutteleva merenhaltija. Proteuksen oli katsottu symbolisoivan ailahtelevaisuutta ja epävakaisuutta. Proteuslainen ajattelu voisi olla sen tosiasian avointa hyväksymistä, että kyse oli riskialttiista toiminnasta. 1920-luvulla Georg Lukács määritteli porvarilliseen ajattelun luonteenomaiseksi ja väistämättömäksi piirteeksi staattisuuden, kyvyttömyyden ymmärtää yhteiskunnallisen todellisuuden dynaamisia elementtejä. Se kykeni vain esittämään puolusteluja vallitseville oloille ja pyrki osoittamaan, että asioita oli mahdoton muuttaa.
Ja koska poliittista munkkilatinaa suoltava ”geniles logi -heteroteknokratia” ei ole vaivautunut muuttumaan edes sen vertaa, että sen edustajat näyttäisivät nykyään ulospäin miellyttäviltä hymyileviltä tappajilta, arkipäivän päällekäyvä hullu fasismi näkyy vieläkin verhon takaa hurmahenkisinä ristiretkinä vapaata homoa ja vapaata ajattelua ja toimintaa vastaan. Tällaisesta ristiretkeläisyydestä ei voi kasvaa muita kuin näitä miehisen despootin vihakasvoja ja jättimäisiä urheilijakusipäitä, ikuisia koulukiusaajia valmiina astumaan aina kun mahdollista homojen varpaille, ihan kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen Republikaanien homovastainen, homoja jo lapsesta saakka kiusannut viimeinen ja onneksi epäonninen presidenttiehdokas Mitt Romney. Tarkoituksena on, että muut vähemmistöt pysyisivät myös pelokkaina ja nöyrinä näille heteromahtailijoille, jotka käytöksellään viestittävät harhaanjohtavasti edustavansa yhteisen hyvän eteen valjastettua kuria ja erehtymätöntä jumalallista ilmoitusta toimia ihmisten parhaaksi maanpäällä.
Tällainen heikompien kiusaamisideologia elää heteroelokuvien sisällä salakavalasti uinuen. Aina tietyn kyllästymispisteen jälkeen se on helppo herättää eloon milloin minkäkin vihapuheen siivittämänä, sillä se elää kollektiivisena jätteenä ihmiskunnan tiedostamattomalla tasolla paljon sitkeämmin kuin hyvään pyrkivä idealismi. Se antaa erilaisille ihmisille kanavan purkaa katkeruuttaan ja vihaansa ilman, että he sitä itse edes ymmärtävät tai osaisivat eritellä älyllisesti tai että kukaan puuttuisi siihen, sillä maailma perustuu väkivaltaisille alistumissuhteille, missä vahvemmat aina loppupelissä nöyryyttävät heikompiaan alistamalla heidät omien sääntöjensä ja totuuksiensa alle kitumaan ja kärsimään.
Ensimmäinen onnistunut homoelokuva
Kuuluisien esikuvien innoittamana radikaalihomoelokuvissa voitaisiin tutkia, olivatko halut syntyneet ihmisessä itsenäisesti erinäisten sattumusten kohtalokkaana summana, vai olivatko ne periytyneet, siirtyneet muualta tai tupsahtaneet noin vain hänen elämäänsä sen alkumetreillä, ja voisiko hän päästä niistä eroon, joko yrittämällä välttää halujensa kohtaamisia tai yrittämällä voittaa aiemmin voittamattomat halunsa?
Koska kyse oli kuitenkin ihmisessä vellovista ja hänen toimintaansa määräävistä haluista, jotka olivat sekä väistämättömiä että voittamattomia, niistä oli vaikea päästä eroon. Kysymys oli myös itsensä tuntemisesta sekä todellisen minän perimmäisestä, yhtenäisestä ja yksilöllisestä olemuksesta, jonka pitäisi jo olla naurettavan vanhanaikaisesti loppuun kaluttu ja väärinkäytetty myytti, jonka jo Freud aikoinaan onnistuneesti kumosi.
Freud ajatteli ihmisen sielunelämän koostuvan paljolti tiedostamattomaksi jäävistä toiminnoista, jotka eivät ole rationaalisia vaan neuroottisia. Freudin mukaan ihminen oli kahden kilpailevan voiman taistelukenttä. Toinen näistä voimista oli id, joka koostui vaistonvaraisista haluista ja joka oli ristiriidassa moraalista käyttäytymistä ohjaavan yliminän kanssa. Hän kirjoitti, että seksuaalisuuden tukahduttaminen johtui vanhempien ja lasten välisestä seksuaalisesta suhteesta. Halut olivat suurelta osin tiedostamattomia ja jäivät tyydyttämättä. Ihmisen luonnetta ja seksuaalisuutta muovasi se, miten ihminen koki tämän omassa elämässään. Kun vielä Freudin mukaan ihmiskunnan historia oli alistamisen historiaa, sellainen pakkokeino (tukahduttaminen) oli edistyksen edellytys.
Juuri siksi homoelokuvat eivät olleet onnistuneet ennen Won Kar-wain Happy Togetheriä (1997). Se oli kylläkin Mireille Audibertin sanoin ”hämärän runon suuntautumista koko maailmalle”, mutta lumosi tämän ranskalaisen elokuvamestarin melankolisen herkillä ja kauniilla kuvillaan ja sielua sisältä kouriintuntuvasti koskettavilla maalauksellisilla tunnelmillaan.
Truffaut tunnettiin siitä, että hän horjutti kunnolla aikoinaan kivettyneitä arvostuksia olemalla sekä villi, vapaa että kuriton, mutta myös äärimmäisen tinkimätön oikeudenmukaisuuden periaatteesta, vähän samaan tapaan kuin ranskalaisen uuden aallon elokuvakerhokoulun käynyt kotimainen elokuvaneromme Aki Kaurismäki (jonka elokuvallinen kynä on yhtä lentävä kuin Truffautin) lempeässä ihmiskasvoisessa italialaisen neorealismin henkeen puhaltavassa omalaatuisessa pohjoisessa elokuvahumanismissaan. Truffaut oli myös profeetallinen kritiikeissään, paljastaessaan nuorena elokuvakriitikkona oman aikansa ranskalaisen elokuvan helmasyntejä; elokuvien hedelmättömyyden ja elämänvierauden.
Truffaut paljasti oivallisesti kriitikeissään oman aikansa kaavamaiset ihmiskuvat sekä näiden tyhjänpäiväisten elokuvien ulkokohtaisuuden ja luonnottoman kirjallisen vuoropuhelun. Hän olisi vanhan koulukunnan armottomana elokuvakriitikkona mielistynyt Happy Togetherin niukkaan ilmaisuun ja emotionaaliseen elokuvalliseen kerrontaan, jossa pinnan alla on häivähdys tarkovskimaista arvoituksellista runollisuutta. Mutta kun Truffaut olisi halunnut nähdä kärsimyksestä vapaan eroottisen elokuvan puhtaimmillaan oman alkuvoimaisen ja elämänmyönteisen intohimonsa valloittamana, hän olisi sittenkin mieltynyt israelilaisen Ethan Foxin vuonna 2010 ohjaamaan homomusikaali Mary Louhun, jossa toteutuu harvinainen sekoitus nautittavaa show’ta sekä tunteiden räiskymistä, ihan kuin Happy Together ja Priscilla olisivat yhtyneet valkokankaalla toisiinsa katsomalla epäsuorasti sellaisiin asioihin, joita ei yleensä nähdä selvästi, ja löytäneet niistä kadonneeksi luultua ikiaikaista magiikkaa ja taikaa inhimillisen erehtyväisyyden tragedian keskeltä. Mary Loun homomiehet kohtaavat monia elämän karuja realiteetteja, jotka he onnistuvat kääntämään musiikiksi.
Mary Loun pääosanesittäjä Meir huomaa äitinsä lähteneen hänen kymmenvuotispäivänään lopullisesti. Muistot äidistä pyyhkimässä pölyjä ja unelmoimassa lavatähden urasta laulaen samalla israelilaisen poptähden Svika Pickin lauluja, ovat syöpyneet syvälle pojan mieleen. Tästä murtuneena hän täyttää elämänsä fantasioilla, jotka kasvavat hänen mukanaan. Lukion päättäjäispäivänä Meir lähtee uskomattoman kauniille muistojensa musiikkimatkalle Tel Aviviin etsiäkseen äitinsä ja elääkseen todeksi särkyneen unelmansa, jonka keskeltä hän löytää itsensä ja suuren rakkautensa, toisin kuin Happy Togetherissä, jossa pääosanesittäjistä toinen hukkuu, ja toinen pelastuu kipeiden muistojen raatelevasta ansasta ja siitä salakavalasta huijaamisesta. Happy Togetherissä, tässä maailman ehkä kauneimmassa ja vaikuttavimmassa homoelokuvassa psykologisoivasta rakkaustulkinnasta on siirrytty tilannekohtaisuuteen ja pakko ja harha ovat syrjäyttäneet tahdon ja hyvyyden rakkautta eteenpäin vievänä voimana, koska elokuvan kipeän rakkauden poikapari ei näe omaa onneaan läheltä eikä ole koskaan sen sisällä eläessään ollut täysin tyytyväinen siihen mitä on saavuttanut aiemmin, vaan kiukuttelee ja oikuttelee omien päähänpinttymiensä ja mielihalujensa riivaamana, sinne tänne poksahdellen ja luulottelee samalla itselleen valheellisesti pienenä toivonkipinänä paremmasta huomisesta, että ruoho olisi aina vihreämpää aidan toisella puolella, koska valokuvissa näyttää siltä.
Elokuva alkaa kauniisti mustavalkoisella puhtaalla epilogilla. Taustalla soi tunteisiin vetoava haikea musiikki, ja samalla elokuvan rakastava poikapari on jo Argentiinassa aloittamassa rikkimennyttä suhdettaan uudestaan, koska toinen heistä sanoo jatkuvasti niin ja toiseen se tepsii. Sitten he suutelevat intohimoisesti. He makaavat alushoususillaan toistensa päällä halvassa ja suttuisessa hotellihuoneessa ja naivat nopeasti. Miksi he sitten ovat täällä hevonperseessä kaukana turvallisilta kotikonnuiltaan persaukisina käymässä jatkuvasti toistensa hermoille?
He ovat eroamassa. He yrittävät, mutta eivät onnistu. Jatkuvat vastoinkäymiset, rahattomuus ja heidän olematon keskinäinen rakkautensa, joka toimii vain fyysisesti, ei enää saa tulta alleen. He ovat ostaneet valolampun, jossa on Iguazun putous. Siellä he haluaisivat käydä uudistamassa suhteensa, samaan tapaan kun amerikkalaiset rakastavaiset pohjoisemmassa käyvät Niagaran putouksella. Mutta sitten rahat loppuvat lopullisesti. He ostavat vanhan autonrämän, joka menee tietenkin rikki, ja ajavat kaiken lisäksi harhaan.
Molempien mitta on täysi, ja he alkavat taas riidellä ja inhota syvällisesti toisiaan. Toinen murjottaa, kun toinen sanoo: ”Etkö osaa lukea karttaa? Käännytään tässä ympäri! Olisi pitänyt mennä bussilla! No, on tämä nyt tyhjää parempi, emmehän ole upporikkaita! En tiedä vieläkään missä olemme!” Sitten he hylkäävät auton ja liftaavat, mutta eivät pääse kyytiin. Lopulta he tulevat Buenos Airesiin bussilla, ja päättävät erota ja lähteä kumpikin omille teilleen.
Ilmassa on syvää surumielisyyttä, kun seuraavaksi näemme heidän satunnaisen kohtaamisensa, kun toinen pojista on hengenpitimikseen pestautunut ovimieheksi turisteille tarkoitettuun tangokapakkaan, minne vielä hetki sitten hänen poikaystävänään ollut toinen poika tulee maksettuna marakattina, seksiä rahasta vanhemmille miehille myyvänä huorapoikana, välinpitämättömän näköisenä ja entisestä poikaystävästään näennäisesti mitään välittämättä, tätä edes sisään tullessa tervehtimättä. Miten sydänalasta riipaisevan yksin, epätoivoisen ja kärsivän näköinen ex-poikaystävä-ovimies seisookaan pimeällä kadulla!
Näin elokuva alkaa matkalla, josta näemme heti, että aasialainen Won Kar-wai on Hongkongin vastine pohjoismaiselle August Strindbergille, joka osasi siirtää taidokkaasti jokaiseen kuvaamaansa henkilöön omaa itseään sekä neuroottista ja monitahtoista persoonaansa. Sen verran omakohtaiselta ja henkilökohtaiselta Won Kar-wainin elokuva tuntuu, että sitä kuvaamaan sopii hyvin myös Raymond Williamsin näkemys strindbergiläisen tragedian ytimessä olevista elämän ja kuoleman nurinkäännetyistä arvostuksista: ”Elämän myrskyjä ei ole tarvis kuvata millään varsinaisella teolla; se alkaa syntymästämme, ja olemme täydellisesti sen vallassa. Kuolema sen sijaan on jonkinlainen saavutus, päätös ja rauha.”
Strindbergin jalanjäljissä
Strindberg kuvaa heteroperhehelvettejä, joiden epäonnisuuden logiikka on sama kuin Won Kar-wainin homopariskunnallakin; kummankin osapuolen suurta ja käsittämätöntä kypsymättömyyttä, rahavaikeuksia sekä pettämisiä ja siitä seuraavaa sairaalloista ja tuhoavaa mustasukkaisuutta. Strindberg palaa koko ajan rakkauden ja vihan vuorotteluun, niiden keskinäiseen ja rajuun kamppailuun ailahtelevissa ja ulkoisille vaikuttimille liian alttiissa hauraissa ihmismielissä, rakkauden hillittömään vihaan ja yhteisitsekkyyteen, minkä pahin kärsimys on riita, joka ei ole silti mitään verrattuna riidan jälkeisessä lohduttomassa yksinäisyydessä itsesyytösten hulluksi tekevään mielipuoliseen kaipaukseen.
Strindbergin Kuolemantanssi on heterovastine Won Kar-wain Happy Togetherille. Molempien kipuilua kohtaloa vastaan leimaa oleellisesti lähestyminen, kyllästyminen ja irrottautuminen. Kuolemantanssin ja Happy Togetherin päähenkilöt eivät ole vain toistensa, vaan myös olosuhteittensa vankeja, nurkkaan ajettuina. Siinä ei ole kysymys ibseniläisittäin tapahtuvasta elämänvalheen paljastumisesta tai puhdistumisesta, vaan raatelevasta viimeisen lopun alusta, hetkeä ennen kuin viimeisetkin silmälaput on poistettu sen tosiasian edestä, että runoilemisen kyky lakkasi, ja että edessä on nyt vain epämiellyttävän todellisuuden alastomuus. Näin heidän taideteoksensa hengittävät samaa ilmaa vuosisadan välimatkankin päästä toisistaan, missä elämisen ehdot ovat ahtaita ja säännöt kuristavia, mutta valitettavan yhteisiä kaikille ihmisille kaikkialla.
Siinä missä Strindberg kysyy: ”Mitä jos kaikki henkilöt puhuisivat ohi suunsa, ja paljastaisivat omat todelliset ajatuksensa, jotka heidän on pakko salata elämän naamiaisissa, pakko jokapäiväisen leivän ja yhteiskunnan hyväksymisen tähden”, Won Kar-wai vastaa ”poststrindbergiläisillä kuvilla”, joiden perimmäinen sanoma voisi olla sama kuin Strindbergin oman Uninäytelmän motto: ”Tämä maailma on helvetti, tämä voittamaton ja viisaasti rakennettu vankila, jossa en kykene ottamaan askeltakaan haavoittamatta toisten onnea, ja jossa kanssaolentoni eivät voi olla onnellisia tekemättä minulle pahaa.”
Happy Together on siis tavallaan painajaisena tässä päivässä ikuisesti jatkuva ”poststrindbergiläinen homo-odysseija” omaan sisäiseen mahdottomuuteensa, etsimään sen päähenkilöiltä vielä tuntemattomia kipukohtia, matkalla, joka on ollut aina ihmiskunnan alusta lähtien enemmänkin tarkoitus kuin syy.
Ja juuri siksi lopun avoimesti harhaileva kauneus antaa ymmärtää, että päähenkilö on löytänyt oman epiktetoksensa, kun hänelle paljastuu yksinäisyyden, rakkauden ja oman elegisen onnenkaipuunsa syvin olemus ja niiden välinen pakottava ja monimerkityksellisyydessään koukeroinen, mutta silti välttämätön kolmiyhteys, kun hän tajuaa, että mitä hän ei pysty muuttamaan, sitä hän ei myöskään murehdi.
Hän saa lopulta rauhan sieluunsa vain toivomalla asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat, joten hänen on vakuutettava itselleen jo kun lopputekstit alkavat näkyä valkokankaalla, ettei mikään voi vahingoittaa häntä enää tämän kokemuksen jälkeen vastoin hänen omaa tahtoaan, ja samalla hän tajuaa, että häntä on vaivannut se käsitys, joka hänellä oli näistä asioista, eivät nämä asiat sinänsä, ja on vihdoinkin valmis lähtemään puhdistautuneena kantamastaan ikävästä taakasta seuraavaan tarinaan sillä järkevällä ajatuksella, että kurjimmankin ulkoisen paineen alaisena voi elää onnellista ja arvokasta elämää.
Petollinen, kiehtova viattomuus
Kaikki tämä päähenkilöiden elokuvassa syvällä uiva kahden ihmisen välisessä konfliktissa piilevä petturuus alkaa hahmottua meille jo alkukuvissa, kun näemme vain yhden hetkellisen intohimoisen panohetken, joka loppujen lopuksi onkin hätäinen ja viimeinen yhdessälaukeaminen ennen koko loppuelokuvan kestävää suurta välienselvittelyä.
Nyt on enää jäljellä vain tämä tylsä ja huolien täyttämä, kahden itseään ja toisiaan pakenevan, ikuisiksi lapsiksi jämähtäneiden nuorten kiinalaisten homopoikien epätoivoinen ja surkea yritys leikkiä toisistaan kiinnostuneita ja välittäviä rakastavaisia, vaikka homma ei pelaa alkuunkaan ennen kuin he vanhenevat ja tulevat siihen kultaisen kuristuksen ikään, jolloin on suurempi todennäköisyys saada jalkasieni, sappikivet tai keuhkopöhö kuin löytää itselleen tyydyttävä seksikumppani.
Suhdetta heillä ei enää ole. Tai se ei ole sellainen kuin he haluaisivat sen pohjimmiltaan olevan: romanttinen ja kaunis. Se on ollut tuhoon tuomittu ja karilla jo kotona Hongkongissa. Matka argentiinalaisen tangon siivellä rapistuneessa ja vanhenevia ihmiskuvatuksia ja hylkiöitä täynnä olevassa Hämähäkkinaisen suudelman elokuvallisessa lähinaapurissa on tahmeaa siksi, ettei siinä ole toivoa tai paranemisen mahdollisuutta niillä eväillä, joita heillä on. Ne eväät eivät ole paljon tällä jäähyväismatkalla, jota leimaa traaginen surumielisyys, jossa yhteiselämä muuttuu niin ohueksi, että siltä putoaa pohja jo alkumetreiltä pois ja koko homma muuttuu mauttomaksi ja puisevaksi, keskinäiseksi kiusan ja nalkuttamisen vuoristoradaksi tässä ”hongkongilaisessa pedroalmodovar-tilityksessä”, epätäydellisten pikkusielujen riitasointuisessa sinfoniassa, jonka varmasti jokainen elokuvahullu mestari on tarkkaan katsonut sen ilmestymisvuonna.
Elokuvan yksi sanomista voisi olla: ole se mitä olet ja löydä itsesi osataksesi rakastaa elämää kaikista siihen liittyvistä kärsimyksistä huolimatta. Elokuvan rakkaudettomuudesta ja rakastamisen mahdottomuudesta kärsivät pojat kehittelevät itselleen kyvyttömyydestään rakastaa rakkautta häiritsevän neuroottisen ongelman, mikä estää heitä näkemästä selvästi itse ongelman ydintä: sitä ettei kumpikaan heistä ole edes halukas luopumaan itsessään piilevästä itsekkyydestä rakkauden tiellä, mikä edellyttäisi toisen asemaan sopeutumista, koska he vihaavat liikaa itseään, toisiaan, pieniä epäonnistumisiaan, ympäristönsä jyrkkyyttä, perhehelvettejään ja omia seksuaalisia epäonnistumisiaan, sillä tämän keikan jälkeen haaveet muuttuvat todellisiksi ja mieltä piinaaviksi kummitteleviksi aaveiksi ja teinipoikien märät päiväunet aikuisen ”ensaakoskaan-painajaiseksi” ja ”tulejaraiskaaminut-pikkupoikafantasiaksi” sekä järkytykseksi siitä, että tästä lähin tästä pakonomaiseksi kuritukseksi muuttuvasta paskahommasta on joko pyydettävä rahaa tai sitten sillä on alistettava ja kuritettava heikompaansa ja hölmömpäänsä, jotta päästään siihen rakkaudeksi kutsuttuun yhteiseen petturuuteen, jossa lopussa voisi imelästi valehdella toiselle naama hymyssä, että ”sinun pitäisi hiukan enemmän luottaa minuun, niin tälläkin rakkaudella olisi jotain väliä ja merkitystä tässä kovassa maailmassa.”
Tai ehkä he juuri elokuvassa heräävät molemmat samaan aikaan sen tosiasian eteen, että lyhyt ja fyysiseen intohimoon perustuva rakkaus on loppunut heidän väliltään lopullisesti, eikä heistä kummastakaan ole lapsellisuuttaan kantamaan vastuuta siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja niin he ajavat itsensä ja toisensa tahallisesti henkilökohtaisesti piippuun, niin ettei molemminpuolisesti pahaa jälkeä aiheuttavilta räjähdyksiltä voida enää välttyä. Ja kun he tämän molemmat lopulta elokuvan puolivälissä katkerasti tajuavat, sanoja ei enää tarvita.
Elokuvassa alkaa tyhjyyden ja hiljaisuuden kausi, jossa kadutkin itkevät yksinäisyyttään, ja päähenkilöiden osa on avoin haava, jossa paha ja kaiken alleen mädättävä itseään nussiva homous märkii lämpimässä ilmassa pahaenteisesti onnistuen melkein tuhomaan nuoruuden ihanteellisuuden ja kirkkaiden linssien läpi tarjoutuvan ainutkertaisen mahdollisuuden nähdä kaikki houkutteleva pahuus ensi kertaa kauniin kiehtovana viattomuuden kokemuksena, samalla kun helvetin ensimmäisille rappusille haaveissaan pettyneitä pikkupoikia odottaa räkälän nurkassa tukku likaisia rahoja pulleissa sormissaan hierova pienimunainen isoläskipedofiilisetä huuliaan lipoen, sillä hän tietää juuri sen tärkeän asian, mitä muut eivät: että tässä kohtaa homotarinoissa alkaa se hurja alamäki, joka tuottaa itseään toistavia ja tuhoavia järkyttävän häpeällisiä itsesäälisiä elämäntarinoita, joissa päätepisteenä on ensin toisten samanlaisten keskinäinen kidutus, yhteinen kärsimys, sitten jatkuva rappion tajuamisen piinaava kärsimysnäytelmä, ja lopulta ajatuksen ja ruumiin hidas halkeaminen, erilleen joutuminen, kauneuden ja hyvyyden lopullinen näivettyminen, ja puoliksi paikoilleen tämän tajuamisesta kauhusta jähmettyminen näillä tyhjillä ja kolkoilla nautinnonmetsästäjien kaduilla, joissa nämä toisistaan eksyneet yksinäiset ja säälittävät sielut yrittävät epätoivoisesti muuttaa olemattomia varjojaan eläviksi olennoiksi ja samalla omassa yksinäisyydessään epätoivoisesti tehdä turhanpäiväistä ja ilotonta elämäänsä turhaan edes hitusen siedettävämmäksi, kun he kömpivät tyhjin käsin ja yksinäisinä omiin koloihinsa kärsimään hiljaa aamuyön pitkinä ja kuluttavina verkkaisina tunteina, hetkeä ennen ennustettavissa olevaa henkistä kuolemaansa, tuomittuina yksinäisinä homozombeina lopun ikäänsä vaeltamaan päättymättömästi likaisista homohelveteistä paskamaisiin ja kuppaisiin homoräkälöihin.
Eikä heitä jäänyt kaipaamaan muut kuin irvokkaat ja ainaisessa rahapulassa vaikeroivat slummien rumat ja tylsämieliset heteronarkkarihuorapojat, jotka antoivat heidänlaistensa, vanhenevien ja ruikuttavien kullinkipeiden rumien surkeushomojen kopeloida heidän paksuja nuorukaiskullejaan alennushintaan puolenpäivänaikaan housujen läpi satojen kolkkojen asemien vessoissa, kuten Happy Togetherin jatko-osassa todennäköisesti kerrottaisiin, jos sen tekisi Helsingin Gay-teatteri.
Eikä tämä ole ollut vierasta avoimia henkilökohtaisia haavojaan taiteessaan julkisesti näyttäville renessanssiajan italialaisista taiteilijoista lähtien, Alberto Moravian älyköstä puhumattakaan, joka eli vain mulkkunsa ympärillä.
Satuttava elokuva
Yhtäkkiä minä ymmärsin katsovani Happy Togetherissä omaa vikaan mennyttä haluani ja toivettani etsiä heissä uutta mahdollisuutta kokea uudenlaista aistillisuutta ja aitoutta. Ymmärsin, että pojat muistuttivat minua ensin yhdestä, sitten toisesta, ja lopulta kaikista niistä silmieni edessä nauhana vilahtaneista pojista, joista olin ollut kiinnostunut ja joista osan kanssa olin onnistunut pääsemään lähempiin tekemisiin.
Sitten ymmärsin, etten koskaan ollut rakastanut heitä, vain himoinnut ja että heidät saatuani olin orgasminjälkeisessä masennuksessani heidät jo samalla hetkellä hylännyt.
Siksi Happy Together satutti. Katsoin sen neljänä peräkkäisenä yksinäisenä iltana elokuvateatterin taaimmaisessa nurkassa yksinäni nyyhkien kerta toisensa jälkeen. Kun katsoin poikia, näin itseni jälleen nuorena eroottisena hurmurina, langanlaihana pikkupoikana.
Tummat silmät tuikkimassa avoimina kysymyksinä maidonvalkean ihon, ja valkoisten isojen hampaiden keskellä androgyynivartalossa. Juuri sitä unelmapoikaa minä nyt itse metsästin koko ajan pakonomaisesti tajuamatta etsiväni omaa kadottua minääni ja sitä kadonnutta aikaa, kun kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä.
Tajusin, että olin ollut koko ajan vain narkissosmaisesti rakastunut itseeni, ja miten silloin surin pitkään sitä, kun minulle etäinen ja vahvasti tanskanvoittoisella suomellaan minut kerran pikaistuksissaan rumaksi haukkunut äitini jätti märkivän haavan sisimpääni pitkäksi aikaa ja miten tuijotin iltaisin hämärässä peilikuvaani ja kaupungilla katsoin kauppojen ohi kulkiessani vain ikkunoista heijastuvaa peilikuvaani miettien, olinko ruma vai en.
Nyt uudelleen Happy Togetherin katsottuani tajusin näkeväni koko ajan siellä vain itseni ja erään pojan peilikuvassani sekä ulkoisesti että sisäisesti. Miten vapaa ja vastuuton olinkaan silloin kauan sitten ollut. Miten olin inhonnut pikkuporvareita ja kiertänyt maailmaa liftaten, ja silloin vielä somaa pikkupersettäni myyden. Ja miten minua sattui syvältä, kun huomasin silloisen poikaystäväni pitävän minua nyt vuorostaan inhottavana pikkuporvarina, vanhana hyväksikäyttäjäkääkkänä, jolta oli lupa lypsää ylimääräiset hillot ja jolle oli lupa syöttää sekopäisyyksissään kaikenmaailman valheet hengenpitimikseen viina- ja pilleripäissään. Ja miten silloin tajusin, että kaikki oli mennyt vikaan jo kauan sitten:
”Nyt oli aika painaa jarrua ja hypätä tästä junasta. Homoilu ei ole sittenkään aikuisen miehen hommaa.” Happy Together ei ole sen kummempaa kuin aika usean nuoren homon kertomaton elämänkerta epätoivon ja himon salaisilta kentiltä. Siksi se on niin koskettava ja aidontuntuinen. Se on minun oma itkemätön itkuni. Selostus kaikesta ilman verhoja. Miksi kaikki meni rikki? Miksi minä istun tuossa ja puren hampaani yhteen ilman, että näen mitä ympärilläni todella tapahtuu? Oliko nuoruuteni sokeaa? Missä vaiheessa silmäni avautuivat kaiken pahuudelle?
Juuri sitä on Happy Together. Tarkoituksenmukaisempi. Selittelevämpi. Alleviivaavampi ja oksettavasti ”homorobinhoodmaisempi”. Gus van Santin Matkalla Idahoon (1991), rentturomanttinen poikahuorafantasia, kuvaa asiaa toiselta kantilta.
Happy Togetherissäkin vilahtavat ainaiset kaikkialle seuraavat näkymättömät kahleemme, tylsät ja rasittavat ihmissuhteemme, samalla kun aina pakostakin johonkin ryhmään kuuluvina olemme sidottuja niin hyvässä kuin pahassakin meille vastenmielisiin asioihin ja ihmisiin.
Happy Togetherissä huomasin, miten elämä oli ollut siinä mielessä merkityksellistä, että olin osannut laittaa omille kärsimyksilleni merkityksen olemassaoloni eräänä tärkeänä voimana muuntamalla surun kielteisestä olotilasta myönteiseksi henkiseksi kokemukseksi, oppinut kantapään kautta sietämään niitä tajuamalla, etteivät ne voineet olla sattumanvaraisia tai aiheettomia, että surun vastakohta oli ilo ja päinvastoin, että ihan kuin Sokrates sanoi aikoinaan: ”Vaikka me emme halua molempia, saamme ne molemmat väistämättä.”
Peruskysymys on siis ”olla joko saalistaja tai saalistettava” ja oivaltaa samalla, että elämä on hirtehishumoristisesti ymmärrettynä ”ihmistä nakertava rotta”, jossa tärkein älyllinen oivallus pitäisi olla, miksi elämä oli vain suuri pettymys ja että eikö se ole myös suuri yllätys, että maailman suurinta vetovoimaa eli erotiikkaa kohtaan tunnemme myös suurinta torjuntaa, vaikka tässäkin tapauksessa juuri näiden seksuaalimyyttien rituaalinen toisto elokuvakankaalla pitää tämän tietoisuuttamme kuristavan ”pyhän maailmanjärjestyksen voimassa”, jotta me löytäisimme tien omiin henkilökohtaisiin totuuksiimme, ja sieltä mahdollisesti löytyvään vapauteen uskaltaa kulkea se tie yksin alusta loppuun asti turhia sivuille vilkuilematta kuin kaunis siloposkinen ja kirkasotsainen nuorukainen muna koko ajan mielessä ja pystyssä, käsi pöksyissä hurjasti vatkaten?
Merkitykset olivat menneet tahallisesti sekaisin: maailma puhui tänä päivänä enemmän tunteella tunteista kuin koskaan olemassaolonsa aikana, mutta millä tavalla? Siirappisesti tuotteistettuina halpoina ja haalistuneina kopioina siitä, mitä ne oikeassa elämässä olivat. Klassisen hellenistisen stoalaisen etiikan vakiinnuttaja Khrysippos sanoi, että tiedämme kyllä, mistä puhumme puhuessamme tunteista, mutta emme yhtä ilmeisesti tiedä mitä tunteet todella ovat. Tämä tietämättömyys oli hänen mukaansa merkittävin este niistä parantumiselle.
Happy Togetherin riitaisat rakastavaiset viettävät elämänsä parhainta aikaa itse sitä tietämättä jouteliaan huolettomuuden täyttämää kiiman ja huuman vuoristorataa, missä puhtaan himon alkuvoimainen nostalgia sitoo heidän kohtalonsa toisiinsa pakonomaisesti koko ajan taianomaisesti särkyen ja läikkyen yli äyräittensä, samalla sekä hyvässä että pahassa, koska tässä jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa ei ole kultaista keskitietä, on vain huippuja, jotta kaikki tuntuisi todemmalta ja uskottavammalta, sitten jälkeenpäin, kun yrittää itselleen selittää sitä kummallista tunnetta mahanpohjassa, mitä koki silloin, kun elämä ei vielä ollut muistojen tukahduttama valheellinen selittelyprojekti ja se kamala tosiasia, että juoksemme koko elämämme kovaa vauhtia karkuun tätä ilmiselvästi kadotettua yhteyttä unelmiimme, joita ei löydä pakonomaisesti harrastamastamme alennusseksistä, mikä vain upottaa meidät syvemmälle epätoivon äärettömään itsesäälikuiluun, josta paljastuu ikävällä tavalla meitä koko ajan lisää naruttanut valhe ja tyhjyys.
Stonen JFK:n katastrofi
Happy Togetherin aasialainen hienovarainen taistelu oikeudesta omiin tunteisiin ja omaan seksuaaliseen identiteettiin oli ilmestymisvuonnaan 1997 monella tapaa täydellisesti erikoinen poikkeus kaikkeen siihen asti olleeseen ja elokuvaksi väitettyyn halpahintaiseen ”vaaleanpunaiseen homoroskaan”, jonka räikein kammotusesimerkki oli pitsihörhöisen muoti- ja vaatesuunnittelija James Bidgoodin vuonna 1971 valmistama ja silloin taidehomojen suuressa suosiossa olleiden elokuvaohjaajien Pasolinin, Fellinin ja Genetin estetiikkaa huonosti ja vitsiksi muuttuneella ulkokohtaisella tavalla kopioiva ja kommentoiva Pink Narcissus (1971). Jälkimmäisen vahvan vaikutuksen voi nähdä samaan aikaan teatteriryhmänsä kanssa hiljalleen nousukiitonsa kellareista kuuluisuuteen aloittaneen, tuhoisan ja vimmaisen Fassbinderin valmistelemassa, vuosikymmenen märästä unimaailmasta nousevassa Jean Genetin Querelle -kirjan filmatisoinnissa.
Happy Together oli vedenjakaja länsimaisessa taidemaailmassa, jossa homous oli aiemmin piilotettu niin teatteri- kuin elokuvamaailmassa kaikenlaisiin epämääräisiin vihjauksiin kietomalla se salaperäisyyden utuiseen huntuun tai tekemällä siitä halpahintaista yökerhohupailua.
István Szabón Mefisto ja Eversti Redl, Viscontin Kuolema Venetsiassa, Querelle, Pasolinin ja Jarmanin elokuvat sekä televisiosarja Mennyt maailma edustivat 1980-luvun lopulla lähestulkoon yksin valtakulttuurin jollain tavoin hyväksymiä, ja ”läpi sormien katsomia”, kaupalliseen levitykseen päässeitä homotarinoita. Niitä kutsuttiin silloin halventavassa mielessä pienen porukan sivuteattereissa esitetyiksi ”taideleffoiksi”. Ne joko vaiettiin tai yritettiin hiljaa unohtaa elokuvakerhoihin ja taidetapahtumiin, vain avointa haavaa janoavien eliitin kauhukakaroiden kostonhimoisiin ”mitäsminäsanoin-punaviiniuhoihin” elokuvaesitysten jälkeen paikallisissa undegroundräkälöissä.
Szabón Mefisto ja eversti Redl olivat aikansa suuri hittejä taide-elokuvapiireissä, mutta liian perinteisesti toteutettuja, varman päälle pelattuja ja yllätyksettömiä. Kuolema Venetsiassa oli liian kirjallinen, Querelle liian surrealistinen, Pasolin liian himokas, Jarman omasta mielestään liian älykäs. Mennyt maailma oli taas liian epätodellinen nostalgisuudessaan. Se synnytti ympäri maailmaa nuorissa dandyhomoissa lyhytaikaisen ja ohimenevän kummallisen pikkuprinssiliikkeen, jossa pukuihin pukeutuneet alle kaksikymppiset poikamaisen näköiset syötävänsöpöt miehenalut kulkivat eteerisen näköisinä eteenpäin haahuillen, jäljitellen sarjassa esiintynyttä idoliaan nallekarhut kainaloissa.
Oli vain ajan kysymys, että liian poliittiseksi ryhtyneelle Fassbinderille löytyisi jostain jokin vakavasti otettava homomanttelinperijä, varsinkin kun John Watersista ei siihen ollut, kun hän vittumaisuuttaan kostoksi rahoituksen lähes täydellisestä puuttumisesta löi kaiken tahallisen läskiksi halpiksillaan ampumalla mauttomasti ja alentavasti omaa homouttaan ja häväisten koko maailman homoja suoraan päin pläsiä omalla ”avaruustransudivainillaan”. Sen kaiken naurettavaksi tekevästä maineesta Stonewallin perilliset Castro Streeillä yrittivät pyristellä ehdoin tahdoin eroon esittelemällä Advokat-lehdessä amerikkalaisen homouden vaihtoehtoisiksi kunniallisiksi kasvoiksi arjen ja työn keskellä omiksi irvikuvikseen muuttuneet mursuviiksiset Tom of Finland -tyyppiset bodatut ”farkuissapullottaa-machomiehet”, nämä kiimaisilta merimiehiltä näyttävät ”utopistiset haavelakimiesrakennusmiehet”, jotka olivat yhtä tosia kuin samaan aikaan summerhilliläisten ja makarenkolaisten fanaattisten kasvatusilluusioiden jälkeläisten vanhalla mantereella onnistuneesti levittämä yhtäläisyysmerkki homouden erikoisuuden ja erinomaisen älyllisyyden välille.
Espanjalaiseen machokulttuuriin transupiikin lyönyt Pedro Almodóvar muuttui samaan aikaan sekä katolisen kaksinaismoralismin että Neitsyt Maria ja huora -dikotomian erilaisten variaatioiden esittäjäksi kommunikoiden koko ajan sivusilmällä häneen suuren vaikutuksen tehneiden ja suuria tunteita myllertäneiden elokuvien, kuten John Cassavetesin Ensi-illan ja vuoden 1997 jälkeen Happy Togetherin kanssa. Siksi oli selvää, että jonkun muun kuin liian taiteelliseksi ja liian homoksi osoittautuneen Gus van Santin oli raivattava tietä Angie Leen lähes Titanicin veroiseksi megamenestykseksi heteroyleisön keskuudessa osoittautuneelle Brokeback Mountainille Yhdysvalloissa sen katastrofin jälkeen, jonka vuonna 1991 valmistunut Oliver Stonen JFK oli aiheuttanut.
Stonen harhaisessa ja häiriintyneessä, mustassa ja sekopäisessä poliittisseksuaalisessa transsissa (joka on lähestulkoon yhtä kammottava ja piinaava katsomiskokemus kuin maailman sairain elokuva Seitsemän) jo katoamassa olleen 50-lukulaisen valkoisen läskiheterokansakunnan kollektiivista pahaa oloa ja normanmailermaista ”portonhaamuvainoharhaisuutta” lisättiin entisestään esittämällä tapahtumien taustalla muka kummittelevien pikkupoikienraiskaajien kullinhimofantasioita elätelleet irvokkaat perverssihomosedät oleellisena osana sitä tuhoisaa ja tuloksellista salaliittoa äärioikeiston herkeämättömän vihan kohteena craccusmaisesti ollutta yläluokan omaa katolista poikaa ja ristiriitaista heteropanopresidenttiä kohtaan, jonka murhaamiseksi korruptoituneessa koston, vihan ja salakähmäisyyden oudossa karusellissa nämä vetelämulkkuiset, viinalla, pillerillä, rikoksilla ja surkeuksilla elävät homot muka teroittivat miekkojaan irstailujensa keskellä kummallisessa Jean Genetin Parveketta muistuttavassa narrimaailmassa. Siinä maailmassa totuudet olivat olevinaan peilejä, joista heijastuva valhe vei katsojansa mukanaan askel askeleelta alemmas helvetin ikuisen kadotuksen syövereihin. Herkän mielen tasapainoa järkyttäneet kohtaukset muistuttivat Fellinin Satyriconin yöllisten pitojen jälkeisiä, ensimmäisiä keltaisia mahalimoja puklaavia oksennuksia.
Homoseksuaalisuus amerikkalaisena painajaisena
Outi Heiskanen kirjoitti Filmihullussa 4-5/1997, että elokuva- ja video-oppaassa nimeltään Gay Hollywood sen kirjoittaja Steve Stewart ihmettelee sekä suoraan, että rivien välitse Stonen värikästä mielikuvitusta: ”Orgiat, joiden puvustus on kuin suoraan Milos Formanin Amadeuksesta, maalailevat Stewartin mukaan naurettavan yliampuvan kuvan ’alamaailmasta’, jonka homohallitsijat näyttävät pystyvän melkein mihin pahuuteen tahansa.”
Heiskanen jatkoi, että koska homoseksuaalisuutta ei voitu suoraan käsitellä elokuvassa ennen 60-luvun loppua, se oli Stewartin mukaan tuotava esille verhoillusti: ”Hollywoodin kultakauden elokuvan tuottaessa variaatiota amerikkalaisesta heteroseksuaalisesta unelmasta homot ja lesbot sysättiin pois ’kadun aurinkoiselta puolelta.’ Homoseksuaalisuus löysi paikkansa unelman kääntöpuolella, amerikkalaisen painajaisen kuvastosta. Homoseksuaalista itsestään tehtiin kävelevä painajainen, sosiopaatti ja psykopaatti, jonka tehtäväksi koitui ravistella aina lopulta suvereenia yhteiskuntaa. Homosta tehtiin vaarallinen hullu ja perverssi – ja siksi kadotukseen tuomittu.”
Ja tämä tuotti hedelmänä lisää väkivaltaa, syrjintää ja homomurhia. Vuonna 1980 valmistunut Al Pacinon tähdittämä Yön kuningatar -elokuva oli raju kertomus homomurhaajaa jahtaavan poliisin soluttautumisesta New Yorkin homopiireihin asettumalla samalla itse murhaajan syötiksi. Pacino on esiintynyt kahdessa muussakin homoroolissa Yön kuningattaren lisäksi: Hikisessä iltapäivässä, ja aidsiin kuolevana asianajajana HBO:n tuottamassa Tony Kushnerin näytelmän tv-dramatisoinnissa Angels in America, jota voi pitää hyvällä syyllä parhaana koskaan tehtynä homonäytelmänä, ellei koko Shakespearen tuotantoa oteta lukuun. Heti elokuvan tultua julki eräs hullu papinpoika ajoi autollaan keskelle Yön kuningattaren aitoa kuvauspaikkaa surmaten kaksi homomiestä.
Vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvulla patrioottisessa ja machomaisessa Bravehartissa (jonka Irlannin huumaavan ja mölyisen ensi-illan olin todistamassa Dublinissa englantilaisille mahat kippurassa nauravan yleisön kanssa) kuningas Edward I:n poika esitettään naismaisena ja iljettävänä homona, jonka yhtä vastenmielisen homopoikaystävän kuningas tappaa heittämällä tämän ikkunasta ulos, jotta prinssi edes vähän miehistyisi ja itsenäistyisi (tässä kohdin yleisö puhkesi raikuviin kättentaputuksiin, ei siksi että kyseessä oli vastenmielinen homo vaan että hän oli englantilainen).
Ja elokuvahistoriassa on samanlaisia kamalia esimerkkejä, joko suorasta vittuilusta tai hienovaraisemmasta homohalveksinnasta, tai sitten päinvastoin tuhoon tuomituista homokohtalosta. Surkuhupaisin todiste on komediaelokuva Skandaali Neron kylpylässä. Gay-Casablancaksi kutsuttu Hämähäkkinaisen suudelma on näistä kertomuksena poliittisin ja traagisin, mutta sen poikkeuksellisen vahvaa sädekehää himmentää vastenmielisen pääosanesittäjän William Hurtin esittämä camphenkinen ja naismainen stereotyyppihystreerihomo Luis Molina, homoseksuaalisuutensa takia vangittu somistaja, jonka vankilanjohtaja on luvannut vapauttaa, jos Molina saa selville tärkeitä asioita sellikaveristaan ja poliittisesta vangista nimeltään Valentin Arregui, johon onneton Molina rakastuu.
Kirjallisuusoppineiden kuulee aina silloin tällöin puhuvan poikkeuksellisen mestariteoksen ilmestyttyä kerran vuosisadassa järkyttämään kaiken jo nähnyttä porvarillista universumia, että kaikki kirjallisuuden suuret teokset perustavat tai tuhoavat jonkin kirjallisuuden lajin. Voi sanoa, että Happy Together pyyhkäisi valkokankaan homopelon lopullisesti ja homokliseet kertaheitolla roskiin ja valmisti tietä yleisön hyväksynnän saavalle heteromaisesti esitetylle homotarinalle, jonka vielä piti ohjata jo yhden homoleffan tehnyt ei-amerikkalainen hetero-ohjaaja.
Millainen olisi tämän päivän Happy Together?
Mutta pitääkö sittenkään homojen suhde esittää aina ongelmallisena ja eroamisherkkänä, koska heillä ei ole mitään sanottavaa toisilleen? Eihän muillakaan ole sen ohikiitävän onnellisuuden hetken huuman haihduttua sen sileän tien, kun arki, järjestys ja huolet astuvat suhdetta pilaamaan. Eikä kukaan enää nykyisin esitä tarinaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kun sen henkilöt sen luulevat kokeneensa proustilaisittain.
Vai onko Happy Together jonkin väärän koivun kautta kaukaista sukua Abbas Kiarostamin lempeälle hiljaisuudelle? Ainakin se sopii hyvin tasapainottamaan maailman ehkä hauskinta ja röyhkeimmällä ”meollaanmitähalutaan”-asenteella tehtyä homoleffaa Priscilla – Aavikon kuningatarta, joka oikeasti on road movien muotoon sullottu transuparodia hauskoista ja vahvoista australialaisista aavikkotransuista keskellä ei-mitään ja ei-niin-hauskaakaan. Happy Togetherin voi ajatella olevan sukua myös Annie Prouxin Laivauutisille.
Siksi juuri Happy Togetherin pitäisi olla jokaisen aloittelevan homopojan ensimmäisten poliittisten oivallusten ABC siitä, mitä Ranskan suuren vallankumouksen jakobiinijohtaja Maximillian Robespierre tarkoitti sanoessaan, että ilman hyvettä hirmuvalta on kohtalokasta ja että ilman hirmuvaltaa hyve on voimaton.
Mutta ehkä kaikkein tärkein oivallus kaiken tämän tohinan ympärillä on Michel de Montaignen muistutus siitä, ettei pidä yrittää liikaa vaan tyytyä itseensä ja osaansa, vaikka elämme ajassa, jossa kiusatuista näyttää itsestään tulleen kiusaajia ja kaikki ennen niin hieno keskinäinen ja lämminhenkinen solidaarisuus on hävinnyt homojen väliltä, välittämisestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta puhumattakaan.
Mikä ennen oli salaliittolaista ymmärtämistä ja aitoa ”lämmintä veljeyttä”, on nyt kylmää ja laskelmoivaa etuilua, ylimielisyyttä, ja härskiä toisten hyväksikäyttöä tai pelkkää rajua panemista, kaiken ylierotisointia ja seksifantasioihin pakenemista, joten mitä tämän päivän Happy Together kuvaisi?
Vai olisiko se ajalle tyypillinen ”eimitääneimistään-ärvellys”, kun yrittäisimme milankunderamaisesti puhua kaikesta tästä epätodellisuuksien sietämättömästä keveydestä kaiken tämän jo tuhanteen tylsistyttävästi toistetun itsestäänselvyyksien, ennakkoluulojen ja päähänpinttymien sekamelskassa löytämättä sieltä vieläkään uskottavaa tai järjellistä tavallisen ja tuntevan homon mentävää aukkoa valheiden verkkojen keskeltä, tai edes pientä villakoiran ydintä pelkän himon ja panemisen täyttämästä nykyhomotodellisuudesta?
Mitä sen jälkeen tapahtuisi, kun tajuaisimme tehtävän mahdottomuuden ja sen, ettemme kykenisi oikeasti sanomaan mitään? Vai riittikö Ang Leen Brokeback Mountain kuvaamaan kertaheitolla vuosisadaksi, mistä kaikessa nykyisessä homoräkälöissä vallalla olevasta viinahuuruisesti kukasta kukkaan lentämisessä ja homoudenkin modernissa markkinahenkisessä tuotteistamisessa on alastomimmillaan kysymys: narsistisesti häiriintyneen ajankuvamme julkisuudessa pönkitetystä suuresta inhimillisestä virheestä ja vinoutumasta, eikä lainkaan siitä mitä oikea katuhomokamppailu oli joskus ennen Oscar Wildeä puhtaimmillaan ja likaisimmillaan ollut: harvinaisen ystävyyden löytämistä ja sen valitettavaa kadottamista.
Homo- ja lesboelokuvia tämänvuotisilla Vinokino-festivaaleilla:
Turku 25.-27.10. Jyväskylä 1.-2.11. Tampere 2.-3.11. Helsinki 8.-10.11. Oulu 8.-9.11.
