Oscar-gaalan lähestyessä muistutuksena vuonna 2016 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneiden elokuvien top 20 -lista juoniesittelyineen ja perusteluineen.
Todettakoon, että listan laatija on nähnyt vain – toivottavasti melko kattavan – murto-osan viime vuoden leffatarjonnasta. Niinpä ohesta puuttuu varmasti laadukkaitakin teoksia, kuten kehuttu scifi-draama Arrival (verkkojulkaisu Film-O-Holicin vastaavan kriitikkolistauksen voittaja viime kuulta).
1. Elle (Ranska / Saksa / Belgia 2016)
Nuorekas kuusikymppinen näyttelijäikoni Isabelle Huppert loistaa psykologis-eroottisessa trillerissä, joka on elokuvien teon jo kertaalleen lopettaneen hollantilaisen Paul Verhoevenin pitkän uran onnistunein ohjaustyö.
Huppertin näyttelemä videopeliyhtiön toimitusjohtaja joutuu kotonaan naamiomiehen raiskaamaksi jo elokuvan ensimmäisessä, kissan perspektiivistä (!) kuvatussa kohtauksessa. Tämä luo pohjan viistolle teokselle, jossa seksuaalinen vallankäyttö määrää ihmissuhteita.
Pikemminkin kuin Verhoevenin omaa tuotantoa, lopputulos muistuttaa Michael Haneken elokuvia, etenkin Huppertin niinikään tähdittämää Pianonopettajaa (2001). Tarinan happy end -tyylinen lopetus ei istu aivan saumattomasti kokonaisuuteen, mutta se onkin ilmeisesti – ja toivottavasti – tarkoitettu ironiseksi.
2. Hail, Caesar! (USA / Iso-Britannia 2016)
Coenin veljesten onnistunut, parhaimmillaan hervoton Hollywood-satiiri on saanut useimmilta kriitikoilta suhteellisen penseän vastaanoton. Myönnettäkön, että yksittäisenä teoksena Hail, Caesar! ei olekaan mestariteos. Se on joka tapauksessa erittäin mielenkiintoinen tapaus verrattaessa ilmeiseen sisarteokseensa, veljesparin hienoimpaan elokuvaan Barton Finkiin (1991).
Kommunistivainojen vuosiin 1950-luvulle sijoittuvan elokuvan keskushenkilö on Josh Brolinin tulkitsema fiktiivisen elokuvastudion eräänlainen PR-mies, jonka työnkuvana on pitää näyttelijöiden ja ohjaajien toilailut salassa keltaiselta lehdistöltä. Yhteen vuorokauteen tiivistetty, aluksi liioitelluilta vaikuttavia juonenkäänteitä sisältävä tarina kertoo Hollywoodin kultakauden kulissien takaisesta elämästä totuudenmukaisemmin kuin voisi uskoakaan.
3. The Revenant (USA 2015)
Muuan muassa Oscarilla ja Golden Globella roolistaan palkittu Leonardo DiCaprio näyttelee vereslihaisesti 1800-luvun alun turkismetsästäjää, joka emokarhun kanssa painittuaan jätetään henkihieverissä kuolemaan erämaahan. Mies pysyy elävien kirjoissa vain ehtymättömän kostohimonsa turvin, mutta kyseenalaistaa lopussa omat motiivinsa.
Alejandro González Iñárritun ohjaamassa, johdonmukaisesti lohduttomassa teoksessa ei ole kauniita kuvia. Karuissa olosuhteissa toteutettu elokuva laittoi tekijäryhmän keskinäisen kemian koetukselle, eikä kompromisseilta ole tyystin vältytty. Silti kyseessä on eräs viime vuosikymmenten parhaita ”westernejä”, perinteistä lajityyppijaottelua käyttääksemme.
4. Son of Saul (Saul fia, Unkari 2015)
Viime keväänä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen unkarilaisdraaman tapahtumat sijoittuvat maanpäälliseen helvettiin, Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille vuonna 1944.
László Nemesin ensimmäinen pitkä ohjaustyö on siinä mielessä melko poikkeuksellinen holokaustielokuva, että siinä ei keskitytä leirin päällystön ja vartijoiden raakuuksiin vaan vankien keskinäisiin suhteisiin ja hierarkiaan. Elokuvassa havainnollistetaan ilmeisen realistisesti, kuinka ihmisluonnon raadollisuus ja itsesuojeluvaisto korostuvat ääriolosuhteissa. Tietyssä pisteessä monet ovat valmiita mihin hyvänsä, jotta saisivat itse elää edes hieman kauemmin.
Géza Röhrig tekee vähäeleisyydessään uskottavan roolityön kaasukammiossa ”Sonderkommandona” työskentelemään pakotettuna Unkarin juutalaisena Saulina, joka saa toivottomuuden keskellä uuden päämäärän elämälleen yrittäessään järjestää hautajaisseremonian kuolleelle pojalle, jonka uskoo vakaasti ja vastoin todennäköisyyksiä olevan avioton jälkeläisensä.
5. Youth (Italia / Ranska / Sveitsi 2015)
Kaksi oman alansa arvostettua veteraania, brittiläinen säveltäjä ja orkesterinjohtaja (Michael Caine) ja amerikkalainen elokuvaohjaaja (Harvey Keitel) keskustelevat vanhuusiän haasteista ja haikailevat nuoruuttaan lomaillessaan eliittihotellissa Sveitsin Alpeilla.
Paolo Sorrentinon ohjaama elokuva sisältää enemmän pintaa ja vähemmän syvällistä sisältöä kuin hänen muutamat edelliset työnsä. Nykypäivän elokuvantekijöiden ehdottomaan kärkikaartiin lukeutuva Sorrentino on kuitenkin rutiiniltaan jo sillä tasolla, että tällainen puolittainen välityökin on onnistuneempi kuin useimpien kollegoiden parhaat aikaansaannokset.
6. Valmistujaiset (Bacalaureat, Romania / Ranska 2016)
Christian Mungiun arkirealistisessa elokuvassa Romanian kommunistihallinnon kaatumista seurannut optimismi on kaikonnut seuraavan neljännesvuosisadan aikana, kun kapitalistinen järjestelmä ei olekaan parantanut peruskansalaisten elämänlaatua toivotulla tavalla.
Pahasti korruptoituneessa yhteiskunnassa menestyäkseen on oltava valmis tekemään palveluksia ja vastapalveluksia vaikutusvaltaisille ihmisille. Rehellisen miehen maineessa oleva lääkäri (Adrian Titieni) päättää ”vain tämän kerran” kiertää lakipykäliä parantaakseen lukioikäisen tyttärensä (Maria-Victoria Dragus) mahdollisuuksia menestyä elämässä. Elokuvan yhteiskunnallinen lataus on vahva, mutta ihmissuhdedraamana se jää etäiseksi.
7. Isäni Toni Erdmann (Toni Erdmann, Saksa / Itävalta / Romania 2016)
Maren Aden ohjaamassa vakavassa komediassa konsulttiyrityksessä Bukarestissa työskentelevä urakeskeinen saksalaisnainen (Sandra Hüller) saa vaivoikseen eksentrisen isänsä (Peter Simonischek), jolla on tapana herättää hämmennystä käyttämällä hassuja tekohampaita ja epäsiistiä peruukkia. Lyhyeksi tarkoitettu visiitti venähtää päivien mittaiseksi, ja tuona aikana isä ja tytär oppivat ymmärtämään toisiaan hieman aiempaa paremmin.
Monien mielestä oli suorastaan oikeusmurha jättää Toni Erdmann viime kevään Cannesin elokuvajuhlilla tyystin vailla keskeisimpiä palkintoja. Sittemmin teos on saanut lukuisia huomionosoituksia, ja esimerkiksi Euroopan elokuva-akatemian gaalassa se putsasi palkintopöydän. Ylistetty, yli kaksi ja puolituntinen elokuva sisältää paikoin toistoa ja tarpeettomasti venytettyjä kohtauksia. Parasta antia ovat näyttelijäsuoritukset; Simonischek ja eritoten Hüller ovat päärooleissa erinomaisia.
8. I, Daniel Blake (Iso-Britannia / Ranska 2016)
Yhteiskunnallisesti kantaaottavista töistään tunnetun brittiläisen Ken Loachin elokuvat ovat voittaneet Cannesin festivaaleilla vuosikymmenten saatossa viitisentoista erilaista palkintoa, viimeisimpänä Kultaisella palmulla palkittu I, Daniel Blake. Sen nimihenkilö on keski-ikäinen leskimies (Dave Johns), joka on menettänyt työnsä puuseppänä saatuaan sydänkohtauksen. Hänen yrityksensä työllistyä uudelleen toipumisjakson jälkeen osoittautuvat käytännössä mahdottomiksi. Sosiaalitukien saaminen on puolestaan tehty saarivaltakunnassa ilmeisesti tarkoituksella niin monimutkaiseksi, että moni luovuttaa kesken kaiken. Mutta ei Daniel Blake, jolla on yhtenä harvoista rohkeutta taistella byrokraattista ja epäinhimillistä systeemiä vastaan.
Johnsin sinällään mainiosti näyttelemä Blake on ennemminkin idealistinen haavekuva työväenluokan – tai työttömien luokan – sankarista kuin täysin uskottava hahmo. Ongelmistaan huolimatta hän on aina valmis auttamaan kohtalotovereitaan, ja etenkin nuorta hyvännäköistä yh-äitiä (Haley Squires) – tietenkin aivan pyyteettömästi.
9. The Lobster (Kreikka / Irlanti / Iso-Britannia 2015)
Kotimaassaan ohjaamillaan omintakeisilla elokuvilla kansainväliseen kulttimaineeseen kohonnut kreikkalainen Yorgos Lanthimos sai houkuteltua uusimpaan projektiinsa joukon kansainvälisiä näyttelijätähtiä, kuten Colin Farrellin, Rachel Weiszin, Lea Seydoux’n ja John C. Reillyn. Tuloksena on vaihtoehtoiseen lähitulevaisuuteen sijoittuva pikimusta komedia, jossa syrjäiseen hotelliin kokoontuneiden yksineläjien on löydettävä itselleen elämänkumppani määrätyssä ajassa tai muututtava vapaavalintaisiksi eläimiksi.
Monitulkintainen tarina on ilmeisesti tarkoitettu satiiriksi parisuhdekeskeisen elämän ihannoinnista. Lupaavasti alkavasta elokuvasta katoaa uutuuden viehätys loppua kohden.
10. Carol (USA / Iso-Britannia 2015)
Patricia Highsmithin romaanin filmatisoinnissa aloitteleva valokuvaaja (Rooney Mara) ja häntä vanhempi eronnut nainen (Cate Blanchett) rakastuvat 1950-luvun New Yorkissa. Kielletty romanssi on pidettävä salassa, varsinkin kun viime mainitun ex-aviomies (Kyle Chandler) vaatii heidän yhteisen tyttärensä huoltajuutta itselleen toisen osapuolen moraalittomana pitämäänsä yksityiselämään vedoten.
Todd Haynesin ohjaama elokuva on huolella tehty ja hyvin näytelty, joskin hieman raskasliikkeinen epookkidraama. Päähenkilöitä ei esitetä yksipuolisesti patriarkaalisen ja homofobisen yhteiskunnan uhreina vaan psykologisesti uskottavina yksilöinä vahvuuksineen ja heikkouksineen.
11. Brooklyn (Iso-Britannia / Irlanti / Kanada 2015)
Entisen lapsinäyttelijän Saoirse Ronanin vahva roolisuoritus kannattelee Colm Tóibínin palkittuun romaaniin pohjautuvaa draamaelokuvaa New Yorkiin työn perässä matkustavasta nuoresta irlantilaisnaisesta, joka joutuu valitsemaan Atlantin molemmin puolin asuvien miesten (Domhnall Gleeson ja Emory Cohen) välillä.
Irlannin menestyneimmän nykykirjailijan Nick Hornbyn käsikirjoittamassa ja maanmiehensä John Crowleyn ohjaamassa elokuvassa kritisoidaan irlantilaista nurkkakuntaisuutta, ei kuitenkaan liian ankaralla kädellä. Brooklynissa asuvien amerikanitalialaisten kuvaus jää puolestaan ylimalkaiseksi.
12. Hymyilevä mies (Suomi / Ruotsi / Saksa 2016)
Juho Kuosmasen ohjaama elokuva on 2000-luvun kiitetyimpiä kotimaisia, eikä suotta. Cannesissa parhaan esikoiselokuvan palkinnolla huomioitu draamakomedia kuvaa noin kahta viikkoa nyrkkeilijä Olli Mäen (Jarkko Lahti) elämästä hänen valmistautuessaan Helsingissä järjestettyyn ammattilaisten maailmanmestaruusotteluun kesällä 1962. Mäki oli tuolloin tulisesti rakastanut tulevaan vaimoonsa (Oona Airola), minkä lisäksi keskittymistä häiritsi manageri Elis Askin (Eero Milonoff) tapahtuman ympärille organisoima julkisuusrumba.
Lopputulos on samalla kertaa koskettava rakkaustarina ja nautittava ajankuva menneen ajan Suomesta. Kuosmasen ja Mikko Myllylahden kirjoittamasta tarinasta puuttuu kokonaan urheiludraamoille usein leimallinen miehinen pullistelu.
13. Pässit (Hrútar, Islanti / Tanska 2015)
Liikuttavassa ja humoristisessa islantilaisdraamassa vierekkäisillä lammastiloilla asuvat jääräpäiset veljekset ovat pitäneet keskinäistä mykkäkoulua jo vuosikymmeniä. Miesten elinkeino vaarantuu, kun eläimistä löydetään vaarallinen tartuntatauti ja ne määrätään lopetettaviksi.
Hötkyilemättä kerrottu tarina on saanut vastakaikua laajalti, sillä elokuva on kerännyt kunnianosoituksia festivaaleilla ympäri maailman. ”Islannin Jusseja”, Edda – palkintoja, se voitti taannoin peräti 11 kappaletta.
14. Spotlight (USA / Kanada 2015)
Tosipohjaisessa elokuvassa sanomalehti The Boston Globen toimittajat paljastavat paikallisen katolisen kirkon piirissä pitkään jatkuneen ja villaisella painetun pedofilia – tapausten vyyhden.
Viime keväänä esimerkiksi parhaan elokuvan Oscarin voittanut palkintojyrä on odotetusti ollut kriitikkojen suosikki, korostetaanhan siinä – välillä turhankin alleviivaavasti – journalismin yhteiskunnallista merkitystä. Mediakritiikkiä Tom McCarthyn ohjaama ja osin käsikirjoittama teos sisältää sen sijaan vain nimeksi.
15. Captain Fantastic (USA 2016)
Viggo Mortensen esittää ajoittain syvällisessä draamakomediassa suurperheen isää, joka on vaimonsa (Trin Miller) kera kasvattanut monipäisen lapsikatraansa luonnon keskellä, kaukana muusta asutuksesta. Pitkään sairastaneen äidin tehtyä itsemurhan sairaalassa joutuu muu perhe matkustamaan ”sivistyksen” pariin päästäkseen hautajaisiin.
Vanhemmat ovat antaneet lapsilleen ”kotiopetusta”, keskittyen lähinnä filosofiaan ja vasemmistolaisesti painotettuihin yhteiskuntatieteisiin, mutta mikään kirjasivistys ei lopulta korvaa itse opittuja sosiaalisia taitoja. Ylevien aatteiden ja tosielämän realiteettien törmätessä isän on aika pohtia valintojensa moraalia ja esikoispojan (George MacKay) valita oma tiensä.
16. Café Society (USA 2016)
1930-luvulle ajoittuvassa letkeän sujuvassa, mutta melko ympäripyöreässä Woody Allen – elokuvassa urasta Hollywoodissa unelmoiva nuori juutalaismies (Jesse Eisenberg) muuttaa suurin odotuksin Isosta Omenasta Los Angelesiin. Siellä hän pääsee studioiden kykyjenetsijänä työskentelevän enonsa (Steve Carell) palvelukseen, ja rakastuu tämän sihteeriin/naisystävään (Kristen Stewart).
Dialogi sisältää muutamia nokkeluuksia elokuvan unelmakaupungin tosimenneisyydestä, mutta Allen saa paremmin huumoria irti kuvatessaan hänelle läheistä aihetta, New Yorkin juutalaiskorttelien elämänmenoa.
17. Tanskalainen tyttö (The Danish Girl, Iso-Britannia / USA / Saksa 2015)
Eddie Redmayne tekee vakuuttavan roolityön 1900-luvun alkupuolella kaksoiselämää viettäneenä tanskalaisena taidemaalarina, jolle tehtiin yhtenä ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkaus. Hänen niin ikään taiteilijan työskennellyttä vaimoaan tulkitsee suorituksestaan sivuosa-Oscarilla palkittu ruotsalainen Alicia Vikander.
Pääosin brittivoimin tehty, Tom Hooperin ohjaama draama on tuotannollisesti kaikin puolin laatutyötä, mutta samalla hieman pikkusievä ja laskelmoitu. Tositapahtumiin nähden tarinaa on joiltain osin muunneltu niin, että elokuva sopisi paremmin suuren yleisön (ja Oscar – akatemian) makuun.
18. The Hateful Eight (USA 2015)
Quentin Tarantinon toisessa lännenelokuvassa joukko epämääräisiä tyyppejä jää odottamaan lumimyrskyn päättymistä syrjäiseen saluunaan. Hieman aiemmin päättyneen Yhdysvaltojen sisällissodan aikaiset kaunat ja rotuennakkoluulot nousevat esiin suljetussa tilassa, mutta jäävät pian taka-alalle kun ihmisiä alkaa salaperäisesti kupsahdella hieman Agatha Christien romaanin Eikä yksikään pelastunut (eli Kymmenen pientä neekerinpoikaa) tavoin. Käsikirjoituksessa viljellään jälleen runsaasti leffaviitteitä. Eräs ilmeisimpiä esikuvia on John Carpenterin klaustrofobinen tieteiskauhuelokuva The Thing – ”se” jostakin (1982), jonka päätähti Kurt Russell on mukana nytkin.
Tarantinon 2000-luvun elokuville tyypillinen kostofantasiointi on tällä kertaa jätetty vähemmälle. Totuttua niukemmin puberteettista suunsoittoa sisältävä teos on kaiken kaikkiaan miehen onnistunein ohjaustyö sitten Jackie Brownin (1997).
19. Hacksaw Ridge – Aseeton sotilas (Australia / USA 2016)
Mel Gibsonin ohjaama tositarina USA:n armeijan lääkintämiehenä toisessa maailmansodassa kunnostautuneesta Desmond Dossista (Andrew Garfield), joka kieltäytyi uskonnollisista syistä kantamasta asetta. Kuuluisassa Okinawan taistelussa (1945) Doss pelasti kymmenien armeijatoveriensa hengen, minkä johdosta hänet palkittiin myöhemmin korkeimmalla mahdollisella sotilasmitalilla.
Elokuvan taistelukohtaukset on toteutettu komeasti ja englantilaisen Rupert Gregson-Williamsin tunteellinen score nostaa helposti katsojalle palan kurkkuun. Tarinan pasifistiseen luonteeseen sopii huonosti Gibsonin ilmeinen mieltymys kuvata väkivaltaa usein tarpeettoman yksityiskohtaisesti, raakuuksilla suorastaan herkutellen.
20. Land of Mine (Under sandet, Tanska / Saksa 2015)
Palkittu historiadraama – tositapahtumiin pohjautuva tämäkin – toisen maailmansodan lopulla Tanskassa vangeiksi otetuista nuorista saksalaissotilaista, jotka pakotettiin raivaamaan miinakenttiä maan länsirajalla. Hengenvaaralliseen työhön osallistui yli 2000 saksalaista, joista merkittävä osa kuoli tai vammautui. Epämieluisaa aihetta ei ole juurikaan käsitelty Tanskassa julkisesti kuin vasta viime aikoina.
Perinteistä näkemystä sodan aikaisista tapahtumista edustaa tässäkin elokuvassa osaltaan ylläpidetty käsitys, että käytännöllisesti katsoen kaikki tanskalaiset – vain muutamia mätiä omenia lukuun ottamatta – olisivat vastustaneet vuosien 1940–45 saksalaismiehitystä yksissä tuumin, henkeen ja vereen.
