Ranskalaisen mestarikoomikon Max Linderin ura käsitti yli 200 komediaa, joista vain murto-osa on kotikatsojan tavoitettavissa. Ranskassa ja Yhdysvalloissa julkaistut kokoelmat paikkaavat puutetta edes hieman, vaikka parantamisen varaa niistäkin jää.
Ranskalainen Max Linder (1883−1925) on yksi elokuvahistorian suurimmista koomikoista, Charles Chaplinin esikuva ja ensimmäinen maailmanlaajuista suosiota nauttinut elokuvanaurattaja. Kahdesta hyvästä yrityksestä huolimatta hän ei koskaan onnistunut tekemään uraa Hollywoodissa: Linderin tyyli poikkesi amerikkalaisten mausta ja molemmilla kerroilla (1916−1917, 1921−1922) hän joutui palaamaan allapäin kotiin. Jälkimmäinen epäonnistuminen tuntuu olleen ensimmäistä merkittävämpi, sillä masentuneen ja taiteellisesti pettyneen viihdyttäjän ura alkoi tulla sen myötä päätepisteeseensä. Abel Gancen kanssa tehty kummitustalohupailu Au secours! (1924) ei ahdistunutta tähteä enää auttanut, vaan hän päätyi nuoren vaimonsa Hélène Petersin kanssa kaksoisitsemurhaan pariisilaisessa hotellihuoneessa 31.10.1925.
Linder – kuten moni muukin mykkäelokuvakoomikko – katosi suuren yleisön mielestä vuosiksi ja vasta 1960-luvulla hänen tasoaan alettiin arvioida uudelleen. Linderin tyttären, Maud Linderin, pitkäjänteinen ja tinkimätön työ isänsä perinnön pelastamiseksi ja maineen palauttamiseksi tuottivat vähitellen tulosta. Tästä hyvänä esimerkkinä on Italian Pordenonessa järjestettävien Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaalien ensimmäisen vuoden teema (1982), joka oli omistettu Max Linderille. Tänä päivänä vähänkään elokuvahistoriaa tutkinut harrastaja törmää jo varhaisessa vaiheessa Linderiin ja hänen elokuviinsa.
Max Linder ja hänen pitkät elokuvansa
Linderin elokuvien tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta IMDB:n mukaan hänellä on reilut 200 näyteltyä elokuvaa ja hän on toiminut yli sadassa myös ohjaajana. Suurin osa näistä nimikkeistä on Ranskassa 1910-luvun alussa tehtyjä lyhytelokuvia, joissa Maxin tehtävänä oli joko esitellä erilaisia urheilulajeja (meitä suomalaisia naurattanee erityisesti Max fait tu ski vuodelta 1910, jossa Max yrittää pysyä murtomaasuksilla pystyssä) tai selviytyä erilaisista kiipeleistä. Siksi onkin yllättävää, että markkinoilla olleet julkaisut ovat aina keskittyneet hänen Amerikan-matkojensa teoksiin ja niistä on jätetty ranskalaiset verrattomuudet pois.
Seitsemän vuoden onnettomuus (Seven Years Bad Luck, 1921)
Linderin toisen Yhdysvaltojen-matkan avausteos kertoo viimeistä poikamiespäiväänsä viettävästä Maxista, joka tulee polttari-illan jälkeisessä kohmelossa rikkoneeksi suuren peilin. Tästä alkaa Maxin vuorokauden mittainen piina, jonka aikana kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös menee. Seitsemän vuoden onnettomuutta pidetään monilla tahoilla tähden parhaana elokuvana ja klassikkona, mutta omasta mielestäni sitä vaivaavat samat ongelmat kuin seuraavana vuonna valmistunutta Kolmea muskettisolttuakin: toisto ja vitsien venyttäminen. Ylivertaisen ja monta hauskaa oivallusta sisältävän alun jälkeen elokuva taantuu yksinkertaiseksi takaa-ajofarssiksi, jossa rahansa menettänyt ja sen vuoksi pummilla junassa matkustava Max yrittää pakoilla virkaintoisia poliiseja miten parhaiten taitaa. Peiligagi on silti kuolematon.
Ainoastaan naisille (Be My Wife, 1921)
Seurustelun ja avioliiton eri vaiheiden ympärillä pyörivä elokuva lienee Linderin toisen Yhdysvaltojen-matkan tuntemattomin, mutta omasta mielestäni silti paras. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastannut tähti kierrättää kaikkia tämänkaltaisten elokuvien kliseitä, mutta tekee sen onnistuneesti – samalla on hauskaa tarkkailla gageja ja pohtia, kuka mykkäkaudella lainasikaan ja keneltä. Kekseliäimmät vitsit sijoittuvat muotimaailmaan: ensin Max kuvittelee muotinäytöksen yleisöä mallien esittämiin vaatteisiin ja myöhemmin näemme, kuinka muotisalonki muuttuu nappia painamalla salakapakaksi ja päinvastoin. Pitkään kadoksissa ollut elokuva restauroitiin viime vuosikymmenen lopulla takaisin alkuperäiseen loistoonsa.
Kolme muskettisolttua (The Three Must-Get-Theres, 1922)
Linderin viimeinen Hollywoodissa tekemä elokuva parodioi Douglas Fairbanksin edellisvuonna tekemää Kolmea muskettisoturia. Linder tekee hupailunsa ihailtavalla tyylitietoisuudella, ja ainakin itse pidän hänen näkemystään huomattavasti hauskempana kuin vaikkapa Will Rogersin yrityksiä. Viittaukset elokuvan tekoaikaan ovat onnistuneita ja yllätyksellisiä, Pariisi puolestaan juuri niin keinotekoisen näköinen kuin on tarpeen. Fairbanks ihastui Kolmeen muskettisolttuun siinä määrin, että lähetti Linderille kiitossähkeen hyvin tehdystä työstä.
Julkaisusta
Ranskalaisen Lobsterin koostama Max Linder: Les Long métrages Américains on pieteetillä koostettu julkaisu (Yhdysvalloissa myytävä Kinon The Max Linder Collection: Four Restored Classic Comedies on tehty tämän ranskalaisjulkaisun pohjalta), jonka elokuvat on sijoitettu sekä Blu-raylle että DVD:lle. Restaurointi on ollut huolellista ja lopputulos on huomattavasti keskitason yläpuolella. Säestyksistä vastaavat alansa mestarit Donald Sosin, Maud Nelissen, Robert Israel ja Eric Le Guen.
Lisämateriaalit eivät sen sijaan ole kummoiset. Ainoana elokuvallisena ekstrana on Linderin vuonna 1917 tekemä avioliittofarssi Max Wants a Divorce, jossa tähti saa juuri häiden jälkeen tiedon sedän jättämästä miljoonaperinnöstä, jonka ainoana ehtona on pysyminen poikamiehenä. Vaikka vaimo lopulta suostuukin temppuun (saatuaan lupauksen isosta ja kalliista helmikaulanauhasta), ei avioeromääreiden täyttäminen olekaan kaikkein helpoin tehtävä. Vauhdikas elokuva muuttuu aina vain hullummaksi, ja lopulta aviopari päätyy samaan huoneistoon maankuulun psykiatrin ja tämän potilaiden kanssa. Max Wants a Divorce on sijoitettu myös pohjoisamerikkalaiseen julkaisuun. Eurooppalainen julkaisu sisältää myös kuvagallerian elokuvien kuvauspaikoista sekä ohuen ranskankielisen lehtisen, jossa kerrotaan kaikennäköistä triviaa kokoelman elokuvista ja niiden taustoista.
