Lauri Timonen (2023): Robert Bresson, luultavasti. Rosebud.
”Mitään ei voi luoda vetämättä puoleensa väärinkäsityksiä. Suurin osa siitä, mitä minusta sanotaan, on väärin ja sitä toisellaan ikuisesti.”
Näin on sanonut ranskalainen elokuvaohjaaja Robert Bresson. Bressonin esittämä huoli asioiden puhki selittämisestä on aiheellinen. Ihmiskunta on aina ollut innoissaan tarinoista ja niiden kertojista. Me haluamme nykyisin tietää kaiken ihmisestä, onhan ihminen vain kemiaa ja psykologiaa. Siihen väliin mahtuu epäilys ihmisestä henkisenäkin olentona. Kun joku näkee unia puolestamme ja laajentaa kurkistusluukkuamme omiin maailmoihinsa, haluamme heti koko paketin tietoa hänestä, vaikka asioiden runollinen salaisuus kätkisi totuuden.
Olemme uteliaita kuin pikkukalat akvaariossa tuijottamassa avautuvaa maisemaa ihmeissämme. Haluamme tietää kaiken sen mitä näemme. Emme näet paljosta muusta kuin näkemästämme tiedä mitään muutamaa epäilijää lukuun ottamatta. Ja jos joku ei kerro kaikkea ihmisenä taiteilijan naamion takaa olemisesta, ja varsinkin, jos hän on itse eturivin taiteilija, jonka tehtävä on raottaa ihmisyyden salaperäistä arvoitusta, alamme kiinnostua mistä on kysymys ja miksi hän on hiljaa.
Ranskalainen elokuvaohjaaja Robert Bresson (1901–1999) oli yksi tällainen julkisuutta omalla kohdallaan vihannut nero, jonka esiintymisistä emme ole saaneet nauttia muutamaa haastattelua ja lehtijuttua enemmän, ja nekin etupäässä ranskaksi. Syykin on selvä. Bressonin mielestä ihmisen tulisi olla tunnettu siitä, mitä hän tekee, ei siitä, mitä hän on tai luulee olevansa.
Haastattelujen lisäksi on muutama kirja, nekin ranskaksi, ja pitäisikö sanoa tässä tapauksessa, kovin ohuita, ihan kuin niistä olisi puuttunut jotain oleellista Bressonista, kuten hänen koko elämänsä ja kokonaiset ajatuksensa. Nyt puute on korjaantunut, kun Filmihullun päätoimittaja ja elokuvakirjailija Lauri Timonen (s. 1980) julkaisi eurooppalaisen elokuvan trilogian päätösosansa.
Mutta kohde on vaikea luonnoltaan ja haastava. Siksi kokenut Timonenkin on syystäkin varuillaan. Bresson näet kuuluu automaattisesti taiteen titaanien suurmestariluokkaan, ja jokainen ranskalaista elokuvaa käsittelevä dokumentti tai tietoteos noteeraa hänen saavutuksensa. Hän on siis liian täydellinen, ja ehkä se vaivaa Timosta hieman, mutta tekee hänet myös samalla valppaaksi:
”Tutkijalle tyylin puhtaus, selkeys ja kirkkaus saattavat muodostaa ansan. Liian pedantti katsanto saattaa tuhota alkuperäisen taiteen kauneuden, ja mieleen palaavat Tšehovin Ikävän tarinan (1889) sanat: ’Esipuheiden kerskaileva armollisuus, keskittymistäni häiritsevien kääntäjän huomautusten runsaus, suluissa olevat kysymysmerkit, joita antelias kääntäjä on sirotellut kaikkialle tai kirjaan, ovat minusta kuin loukkauksia sekä tekijän persoonaa että minun itsenäisyyttäni kohtaan lukijana.’”
Välimatkaa legendaan, hajurakoa kollegoihin
Kun Timosen uusinta teosta Robert Bresson, luultavasti (Rosebud 2023) lukee, tulee heti mieleen filosofi Baruch de Spinoza (1632–1677), joka kehotti mielikuvitusta käyttävää ihmistä astumaan oman itsensä ulkopuolelle tarkkailemaan maailmaa. Bresson oli Jean-Luc Godardin sanoin ranskalaiselle elokuvalle sama kuin Dostojevski venäläiselle romaanille ja Mozart saksalaiselle musiikille.
Kirjaa lukee myös eurooppalaisen elokuvan suurena kertomuksena, ihmisistä, palkinnoista, elokuvatapahtumista sekä itse elokuvista. Kirja käyttää paljon aikaa ja tilaa pohtiessaan muiden suilla Bressonin arvoitusta ja suhdetta julkisuuteen. Lukija alkaa ymmärtää Bressonin, jota on kutsuttu mestariksi ilman opetuslapsia, pitäneen välimatkaa legendaansa ja hajurakoa kollegoihinsa luodakseen runoilijan tavoin runonsa ja myös lukijansa.
Timosen kirja esittelee harvinaisen goethelaisen avaran maailmansielun taiteellisen ilmentymän, joka osaa katsoa ihmistä sekä kriittisesti arvostellen että samalla kuin myötähäpeää tuntien ymmärtävästi, mutta myös näkemällä yksityisessä yleisen ja päinvastoin. Kirjassa on eri laskentatapojen mukaan ainakin 16–18 lukua, joista lukijan kannalta kiinnostavin on eittämättä kirjan ensimmäinen varsinainen luku ja ilmeinen ”pääkirjoitus”.
Timonen lyö tiskiin ensimmäisessä luvussa näkyville kaiken kiinnostavan, mitä Bressonista on sanottu, kuten tasoonsa nähden turhankin vaikutusvaltaisen amerikkalaiskriitikko Pauline Kaelin väitteen, että Bressonin ”alamäki” alkoi jo Taskuvarkaan (1959) jälkeen ja että elokuvat liukenivat muodolliseen ja temaattiseen ankaruuteen ja olivat siksi osittaisesta suuruudestaan huolimatta liian jyrkkiä ja ehdottomia aidosti nautittaviksi (onpa tuomitseva ja ehdoton kritiikki!).
Tässä luvussa Timosen kirjan nautittava pinnanalainen dialektinen rytmi näkyy parhaiten. Hän kaivaa esille visaisen ongelman, asettaa sille tätä ongelmaa puhdistamaan vastaongelman, ja antaa niitä molempia toisiinsa vastaan ovelasti peluuttamalla epäilyn mentävälle rakoselle tilaa, sekä vielä sen ajan muiden sanomisiin ja tekemisiin punniten sekä mittaillen tilaa tästä syntyvälle oivallukselle. Lopulta hän vielä peilaa tätä synteesiä Bressonin sanomisiin ja luo näin uusia merkityksiä.
Omien oivallusten pohjalta
Itse olen nähnyt Bressonilta elokuvan Kuolemaantuomittu on karannut (1956). Muistan elokuvan sekä tarkkana, ehdottomana että myös selkeänä ilman mitään turhia käänteitä tai tarinan sivujuonteita. Bresson onkin tehnyt tarinan tosiasioiden perusteella omien sanojensa mukaan ”mitään kaunistelematta”, eikä ole lisännyt siihen mitään muuta kuin näyttelijät ja kameran lavastuksineen.
Bressonilaisuus ei ole enää tämän kirjan jälkeen pelkkä historiallinen tapahtuma tai elokuva ja ohut kulttuurinen viite, kiistakapula ja arvostelun kohde tai yksi sana siellä, toinen täällä, vaan jo omaa elämäänsä elävää – juuri sitä ihmeellistä, mitä Bresson itsekin eli elokuvaohjaajana joka päivä todeksi ja minkä hän silmillään todisti ja halusi tämän ihmeen muidenkin näkevän – kuin itse elokuva elokuvissa koettuna ja nähtynä.
Myöhemmin Timonen palaa omassa luvussaan Taskuvarkaaseen. Timosen näkemys Taskuvarkaasta on lähellä kirjan ”pääkirjoituksen” Susan Sontagin sanoja. Sontag sanoo Bressonin epäonnistumisten olleen arvokkaampia kuin useimpien ohjaajien onnistumiset. Nämä sanat ovat avain suurten nerojen taiteen ymmärtämiseen. Teokset ovat syntyneet usein sydänverellä ja näynomaisella houreella kuvitelmista, mitä eivät tiukkapipoiset kamreerisielut kykene tai edes halua nähdä.
Bressonin elokuvataide on samalla tavalla omintakeista ja periksiantamatonta kuin hänen oma luonteensakin. Hän ei halunnut kuunnella muiden ideoita tai välittänyt niistä, vaan luotti aina omiin oivalluksiinsa siitä huolimatta, etteivät muut jakaneet hänen näkemyksiään, mikä voi olla myös ranskalaista itsepäisyyttä sekä itsesynnytettyä legendaa.
Bresson on toista maata, vaikka onkin sama sukua muiden taiteilijoiden kanssa. Hän ei ollut teeskentelijä tai hermokimppu. Timosen mukaan hän ei käyttänyt elokuvissaan juurikaan symboleita, karttoi psykologiaa kuin ruttoa eikä sortunut valheelliseen kikkailuun, tarkoituksenhakuiseen briljeeraukseen tai ulkoiseen näyttävyyteen. Hän oli ankaruudestaan huolimatta tutkija Jean Collet’n mukaan kuin vapaa henki – elokuvantekijä ja moralisti, ei profeetta tai mystikko.
Kompromissitonta taidetta
Timonen asettaa moraalisen riman korkealle, ja tunnustaa rehellisesti heti kirjansa aluksi, että ”täsmäherkästä” Bressonista kirjoitettaessa on valittava sanat tarkoin, koska lennokas tulkinta johtaa helposti ylitulkintoihin – sellaisten seikkojen löytämiseen, joita tarkoin rajatut teokset eivät sisällä. Mutta miten hän itse tässä tehtävässä onnistuu, on lukijan tehtävä arvioida kirjan lopussa.
Jo muutaman sivun jälkeen Timosesta astuu esiin elokuvahistorioitsija, joka tietää aivan liian paljon. Siitä kirjan lähes 900 sivuakin on todisteena. Hän ui hyvin syvällä eurooppalaisen elokuvan vesissä ja on hyvä kertoja, mutta ei malta millään jättää hyvää tarinaa kesken – tai höystämättä sitä muutamalla ja vielä muutamalla hyvällä ja osuvalla lisäjutulla, yksinkertaisesti siksi, että ne antavat lisäpotkua itse päätarinalle. Tyylilleen uskollisesti hän rönsyilee tarinoinnissa.
Mutta Timonen on onneksi tässä prosessissa lukijalle yhtä rehellinen kuin kuvattavansa kohdekin on elokuvissaan puhdasta katsomiskokemusta odottaville katsojilleen, sillä Timonen tunnustaa aluksi myös erään tärkeän Bressoniin liittyvän ongelman; taiteilijan julkiseen persoonaan kuuluu hänestä aina tietty umpimielisyyden vivahde – yksityiselämään jopa erakon tai mystikon liioiteltu stigma.
Timonen tunnistaa siis vaikean ongelman ja osaa ottaa sen lähtökohdaksi: ”Taiteilijan voi jopa väittää aivopesseen kriitikot ja tutkijat passiivisaggressiivisen järjestelmänsä orjiksi ja tekstit valahtavat (varsinkin akateemisella sektorilla) usein kuivakkaaksi piiperrykseksi, jossa kirjoittaja sokeutuu oivalluksistaan ja yrittää uittaa tuotannon itse muuraamaansa altaaseen.” Bressonin filmografia kuuluu taiteenlajinsa korkealaatuisimpiin ja johdonmukaisimpiin saavutuksiin.
Silti Bresson on edelleenkin suurelle yleisölle melko tuntematon suuruus; ensimmäisen ja viimeisen teatterielokuvan väliin mahtuu 40 vuotta ja kolmetoista pitkää ohjausta (sekä yksi lyhytelokuva). Bressonista on tullut Timosen mukaan ohjaajien ohjaaja, jota kollegat ylistävät ja massat karttavat. Timosen itsensä perehtyneisyys Bressoniin näkyy lähdeluettelon laajuudessa.
Bresson on kiinnostava tänään viihteen rimanalitusten sarjatulen aikana myös siksi, että bressonilaisen estetiikan yksi oleellinen peruspilari on taiteellisen järjestelmän kompromissittomuus, jossa populismin suuntaan ei sallita mitään myönnytyksiä. Bresson sanoi, että nykyjään maalari maalaa huonon maalauksen, mutta puhuu siitä, kunnes siitä tulee kuuluisa. Hän maalaa viisi minuuttia ja puhuu siitä televisiossa viiden vuoden ajan.
Ajattelun vapauden puolesta
Mutta palataanpa takaisin kirjaan. Kirjan kannessa komisario Maigretin näköinen mies katsoo terävästi suoraan kameraan samalla, kun sytyttää tulen piippuunsa. Bressonin katse on ujo ja salaperäinen mutta samalla myös ymmärtävä. Hän ei turhia hymyile, mutta ei myöskään julmistele onneksemme. Hän vain on ja katsoo meitä ihan kuin kutsuisi meitäkin tekemään samoin.
Timosen uutuusteos tarjoaa kuitenkin jonkinlaisen selityksen sekä monipuolisesti kohdettaan tutkivan elokuvallisen kokokuvan:
”Historian lehdillä Bresson esiintyy mystisenä ja yksinäisyyttään J.D. Salingerin vakaudella varjelleena hahmona, josta ei ole julkaistu ensimmäistäkään elämänkertaa. Tutkimuskirjallisuutta ja esseistiikkaa on ilmestynyt sitäkin enemmän ja haastavana pidettyä tuotantoa runnotaan akateemisessa sementtimyllyssä, milloin mihinkin suuntaan.”
Tämä tyyli ja asenne ovat ehdottomasti parasta Timosen kirjassa, ihan kuin hän olisi koko ajan barrikadeilla ajattelun vapauden ajatella puolesta, pakkomielteistä valmiiksi ajateltua maailmaa vastaan. Akateeminen mylly kun ei pysty tuottamaan muuta kuin hailakoita varjoja. Sillä ei ole luontaisesti samaa hengenpaloa ja rakkautta kuin Timosen edustamilla, monipuolisesti maailmaa älyllisesti ruoppaavilla filmihulluilla, jotka eivät osaa, tai edes halua, laittaa rajaa elämän ja taiteen väliin.
Tästä voimasta syntyy Timosen tapaisia harvinaisen selkeitä kirjoittajia, jotka hakkaavat mennen tullen kuivat akateemiset auktoriteetit 6–0 lukijoiden eduksi puhtaina, kirkkaina ja innostavina. Teoksen alkuperäinen idea oli päättää Timosen eurooppalaisen elokuvan trilogia, mutta kirjasarjan luettuani luulen Timosen tekevän ”akikaurismäet”: kirjoittavan vielä asiasta innostuneena neljännen eli ylimääräisen osan trilogiaansa, jahka ensin syksyn pimeät illat valtaavat alaa.
Mutta mikä se olisi? Olisiko aika vihdoin Suomen kahden maailmantason elokuvaohjaajan, Risto Jarvan tai Mikko Niskasen? Timosen trilogia on vaatinut kovan työn. Jokainen sen osa kelpaisi itsenäisenä osana tohtorinväitöskirjaksi (Timonen olisi kolminkertainen elokuvatohtori hyvällä arvosanalla, koska teokset olisivat kaikkien keskeisten arviointikriteerien valossa poikkeuksellisen ansiokkaita ja kunnianhimoisia), jos hän olisi tyypillinen kulttuurimaailman tittelien perässä juoksija.
Mutta kun ei ole, vaan aito filmihullu, joka tekee kaiken rakkaudesta elokuvaan. Timosen eurooppalaisen elokuvan trilogiaan kuuluvat myös jo sivumennen mainitut ja yhtä järkälemäiset kirjat, Pelko jäytää sielua – Rainer Werner Fassbinderin elämä ja kuolema (2019) sekä Federico Fellini – uneksijan sirkus (Rosebud 2021), josta olen kirjoittanut viime vuonna Kulttuurivihkoihin.
Timonen on valinnut trilogiansa osiksi kolme erilaista samalta mielikuvituksen pohjalta ponnistavaa elokuvaohjaaja. Asioiden keksiminen ja kokeileminen omasta päästään ja yhtä malttamattomasti on kaikkia kolmea neroa yhdistävä omaehtoisuuden kaava, samoin haluttomuus toimia valmiiden mallien mukaan tai edetä ennakoitavasti johonkin tiettyyn päämäärään.
Enemmän kuin Bresson
On olemassa jo syntyessään aivokuollutta taidetta ja sitä vastaan elävää ja vallankumouksellista. Bresson kuuluu jälkimmäiseen, jossa näkyy sukulaissieluisuus länsimaisen ajattelun syntymiseen vaikuttaneisiin 1500-luvun ilkikurisiin ranskalaishumanisteihin. Nämä rakensivat jatkuvasta epäilystä sekä kritiikistä kansainvälisen ja vaikuttavan protestiliikkeen, joka muutti eurooppalaisen kulttuurihistorian suunnan kohti sitä ajatuksen ja tekemisen vapautta, mistä saamme nyt nauttia.
Ranskalaisten kulttuurivaikuttajien merkitys on jälkipolville vielä tänäänkin maailmassa suuri. Mutta aivan erityisesti se on sitä ranskalaisille. Bresson on juuri tämän voiman ja kyvyn imenyt äidinmaidostaan itseensä ja oleelliseksi osaksi omaa taidettaan ja elämäänsä. Bresson siis on enemmän kuin Bresson, ja siksi myös yhden messun arvoinen, tai tässä tapauksessa kirjan.
Millainen on sitten Timosen esittämä kokonaiskuva Bressonin elokuvista? Timonen väittää Bressonin elokuvien olevan samaan aikaa helppoja ja vaikeita; helppoja siksi, että ne ovat juuri sitä miltä näyttävät; vaikeita siksi että jättävät niin paljon näyttämättä. Minä lisäisin vielä: kiinnostavia juuri siksi, että tekevät niin.
Bressonille hänen elokuviensa päähenkilöt olivat olentoja, joita hän lähestyi kuin he olisivat hyvin kallisarvoisia aarteita: ”Kuvatessani heitä on kuin kesyttäisin heitä, sulaudun heihin, he sulautuvat minuun, se on eräänlaista kanssakäymistä, vaistoa, jolla ei ole mitään tekemistä näyttelijäohjauksen tai ohjaamisen kanssa.”
Yhteisymmärrystä ilman selittelyjä
Timosen kirja kertoo Bressonista kaiken mahdollisen, niin henkilönä kuin taiteilijanakin. Kirjan esipuheessaan Dominique Sanda (1951–) kirjoittaa, ettei Bressonista voi puhua puhumatta uskonnosta, runoudesta, rakkaudesta ja kuolemasta: ”Hän ilmoitti, ettei yhteisymmärrystä saavuteta selittelyillä vaan hapuilun, rakastamisen, lähestymisen kautta, syleillen, jos mahdollista.”
Katolilaisuus särähtää hieman sekulaariluterilaisen ateistin korvaan, mutta jos sen käsittää ihmisen kaipuuna toisenlaisuuden lisäksi armon ja rakkauden sanomana, voi sen ymmärtää uutta luovana ristiriitana sekä kasvatuksen sivutuotteena, sillä Blaise Pascalin (1623–1662) maassa katolilaisuus osaa olla myös älykästä kaiken kyseenalaistavaa piirileikkiä oman minän ja julkisen minän välillä ajatuksena selviytyä muiden asettamista jyrkistä rajoista.
Se voi siis olla muutakin (Montaigne myös väitti pakon sanelemana olevansa ”kova katolilainen”, vaikka oli todistettavasti paljon jotain ihan muuta), ihan kuten kulttuuri on Ranskassa samalla sekä seksiä että ruokaa, sukulaissieluisuutta totuuden ja nautintojen välillä (ranskalaisten kanssa tulee olla varovaisia, ettei mene helppoon). Bresson onkin perin montaignelainen tunnustaessaan haluavansa nähdä muutakin kuin vain sen mikä on ja kutsuu sitä selvyyden nimissä jumalaksi.
Sanda muistuttaa esipuheessaan Bressonin uskoneen ”järkkymättömästi” yliluonnolliseen, mutta siten, että lähtökohtana oli aina luonto: hänen maailmankuvansa muistutti renessanssin henkeä: ”Asioita lähestymällä voi ehkä nähdä ne yliluonnollisina. Yliluonnollinen on täsmällisen tarkkaa todellisuutta, se on todellisuutta, jonka luo mennään niin lähelle kuin mahdollista.” Niinpä niin!
Elliptinen kerronta hämmästyttää
Mutta mikä ja millainen oli salaperäinen Bresson? Juuri tämä kysymys tekee Bressonin sekä ihmisenä että taiteilijana kiinnostavaksi. Saammeko vastauksen siihen, oliko hän surrealisti, transsendentalisti, jesenisti vai ateisti? Ei ilmeisesti kuitenkaan mikään näistä. Timonen yrittää kuitenkin etsiä vastausta, vaikka hänen mielestään totuus lieneekin jossain toisaalla.
Timosen taito on katsoa kohdettaan simultaanisesti monesta eri näkökulmasta ja aikavyöhykkeestä. Tuloksena on kriittisesti itseensä katsova kriittinen elokuvakatsaus nähtynä elokuvan omin silmin kuin elokuva. Timonen osaa keskittyä tiukasti elokuvaan eikä jaarittele turhia, ellei se tue itse tarinaa.
Tyyli on tuttua Filmihullusta ja hänen aiemmista elokuvakirjoistaan. Laaja yleissivistys ja ajatuksen kirkkaus eivät näy pelkästään lennokkaassa tekstissä vaan myös lyhyinä tietoiskuina, kuten Timosen kuvatessa Bressonin tapaa kertoa tarinoitaan elliptisesti. Tämä tapahtumien pätkiminen on yleisöjä hämmästyttänyt, ehkä jopa vieraannuttanutkin seikka ja tekee Bressonin vaikeaksi.
Timonen vertaa Claude Simonin kirjaa Loistohotelli ja Robert Bressonin elokuvaa Pyöreän pöydän ritarit: ”Viirien, hevosten, kypärien ja peitsien muodostamat toistojen ryppäät – tarkemmin ilmaistuna klusterit ja toisiaan muistuttavien otosten minimaaliset – muuttuvat silmän turtuessa automaattisiksi ja luovat itsepäisyydellään uudenlaista rytmiä. Samantapaista tyylikeinoa hyödyntää kirjallisuuden puolella Claude Simonin Loistohotelli (1962).”
Hyvä temppu. Kirjojen pitäisi kommunikoida enemmän ja elävämmin elokuvan, kilpailijansa, kanssa mutta myös oikeissa käsissä, hyvän ystävänsä kanssa. Taas tulee todistetuksi elävästi, miten Lauri Timonen on iskevillä elokuvakirjoillaan nostanut suomalaisen elokuvakirjoittamisen rimaa kansainväliselle tasolle ja ansaitsee myös siksi kiitoksen ja kunnian työstään. Kirja on massiivinen ja sujuvasti kirjoitettu. Se sopii laajasta sisällöstään huolimatta hyvin kesälukemistoksi kaikille. Kirjan luettua tulee Bresson-himo ja haluaa nähdä myös kaikki mahdolliset Bressonin elokuvat.
Harald Olausen
Bressonista on kirjoitettu paljon
Bressonista ei ole kirjoitettu vain ranskaksi. Esimerkiksi kokkolalaisella elokuva-arvostelija Hannu Björkbackalla on hyllyssään seitsemän Bresson-teosta: viisi englanniksi, yksi ruotsiksi ja yksi suomeksi. Kaikki aidot filmihullut tietävät elokuvakerho Outolemmen Kokkolassa saaneen kunnian julkaista ensimmäisen suomalaisteoksen Bressonista, eli ohjaajan kirjallisella luvalla hänen Merkintöjä kinematografiastaan (1989).
Elokuva-arvostelija Hannu Björkbackan Bressonit:
1. Robert Bresson (revised), toim. James Quandt (TIFF, 2011) – 745 sivua!
2. Fragments – Bresson’s Film Style, Lindley Hanlon (Fairleigh Dickinson University Press, 1986)
3. Bresson on Bresson – Interviews 1943-1983, toim. Mylène Bresson (The New York Review of Books)
4. Möten med Robert Bresson och hans filmkonst, Ingela Romare (Atrium, 2013)
5. Notes on the Cinematograph, Robert Bresson (New York Review Books, 1986)
6. Notes on the Cinatographer, Robert Bresson (Quartet Encounters, 1986)
7. Merkintöjä Robert Bressonista, toim. Pertti Hyttinen (Chydenius-Instituutin tutkimuksia 37, Kokkola 1989. Sisältää Bressonin kokkolalaiselle elokuvakerholle antamalla luvalla tehdyn suomennoksen Merkintöjä kinematografiasta -teoksesta sekä muun muassa Sakari Toiviaisen, Susan Sontagin, Paul Schraderin, Antti Pönnin ja Carl-Johan Malmbergin esseet aiheesta.
Harald Olausen
