Ensi-iltaesittelyssä Coenin veljesten uutuus Menetetty maa (No Country for Old Men), kirjoittajan oma suosikki viime vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittajaksi.
Verta erämaassa
Meksikolaisten huumekauppiaiden välienselvittelyn seurauksena Texasin tasangoilla lojuu kasa ruumiita. Paikalle osuu metsästysretkellä oleva hampuusi Llewelyn Moss (Josh Brolin), joka ottaa haltuunsa paikanpäältä löytyvän, kaksi miljoona dollaria käteistä sisältävän salkun. Alkaa suorastaan raamatullisia ja shakespearelaisia mittasuhteita saava verinen tapahtumasarja.
Näin käynnistyy Joel ja Ethan Coenin uusin elokuva Menetetty maa, joka on samalla heidän paluulippunsa kärkiohjaajien kaartiin. Kaksi edellistä elokuvaansa (Sietämätöntä julmuutta, Ladykillers) olivat keskinkertaisia tekeleitä ja hätäisimmät ehtivät jo kuvitella veljesten olevan menneen talven lumia. Ehkä miehet halusivat pelata tällä kertaa varman päälle, ja valitsivat aiheekseen Cormac McCarthyn palkitun, samannimisen kirjan (2005). Kyseessä onkin Coenien ensimmäinen romaanifilmatisointi. Heidän valkokankaalle sovittamansa käsikirjoitus on jo poikinut Golden Globen, ja lisää saattaa hyvinkin olla tulossa.
Elokuvan alku tuo mieleen John Saylesin hienon ohjaustyön Lone Starin (1996), jossa Texasin erämaista löydetty vuosikymmeniä vanha luuranko toimii tapahtumien primus motorina. Niin Lone Starissa (Chris Cooper)Tommy Lee Jones) paikallinen sheriffi joutuu pohtimaan suhdettaan menneisyyteen ja omaan isäänsä. Vuoteen 1980 sijoittuvassa Menetetyssä maassa Jonesin esittämä Ed Tom Bell ja koko poliisivoimat ovat loppujen lopuksi vain sivustakatsojia Mossin paetessa gangsterien palkkaamia tappajia, ennenkaikkea Javier Bardemin tulkitsemaa psykoottista kuolemanlähettilästä Anton Chigurhia. Vietnam-veteraani Moss osoittautuu yllättävänkin kylmähermoiseksi ja kekseliääksi kaveriksi, mutta on kuitenkin vain ajan kysymys, milloin takaa-ajajat yhyttävät hänet.
Bardemin Chigurh on tarkoituksellisen salaperäinen, lähes epätodellinen henkilö. Tästä ilmeettömästä tappajasta ei ota oikein selvää, mikä hän on miehiään, tai onko hän edes tästä maailmasta – eräs lainvartijoista kutsuukin häntä ”aaveeksi”. Hahmossa löytyy yhtäläisyyksiä jopa Ingmar Bergmanin Seitsemännen sinetin (1957) Kuolemaan (Bengt Ekerot). Kun Bergmanin viikatemies pelaa shakkia ihmiselämillä, Chigurh heittää kolikkoa (”call it, friend-o”).
Verisen ulkokuorensa alla Menetetty maa on hyvinkin syvällinen elokuva, ja historian sekä väkivallan analyysina se on kaikkiaan huomattavasti monisyisempi kuin esimerkiksi toinen tämänkeväisen Oscar-gaalan suursuosikeista, There Will Be Blood. Sheriffi Bell kummastelee nykypäivän raakuutta, ja haikailee vanhoja ”hyviä” aikoja, mutta sukulaismies (Barry Corbin) muistuttaa väkivallan aina olleen osa ihmisten elämää Yhdysvalloissa. ”This country´s hard on people”, hän toteaa.
Elokuva ei kerro vain yksittäisestä (fiktiivisestä) sattumusten ketjusta, vaan tapahtumat sidotaan viime kädessä Yhdysvaltojen koko lohduttomaan historiaan. Juonen sijoittaminen USA:n ja Meksikon rajavyöhykkeelle tuo tarinaan oman symbolisen ulottuvuutensa, onhan kyseinen alue vanhastaan näyttäytynyt yhdysvaltaisten näkökulmasta – elokuvan puolella erityisen muistettavasti Orson Wellesin Pahan kosketuksessa (1958) – eräänlaisena laillisuuden ja laittomuuden, sivistyksen ja takapajuisuuden välisenä rajalinjajana.
Väkivaltaisuudestaan ja ajoittaisesta pessimismistään huolimatta Coenin veljesten uutuus ei ole myöskään totinen elokuva kuten There Will Be Blood. Synkän esikoisen Blood Simplen (1984) jälkeen huumori onkin ollut elimellinen osa heidän tuotantoaan. Mikään komedia Menetetty maa ei toki ole, mustan huumorin merkkiteos pikemminkin. Joskus vain maailman – siis tarkemmin ottaen meidän ihmisten – mielettömyydelle ei voi kuin nauraa voimattomana.
Tarinaltaan ja maailmankatsomukseltaan Coenien elokuva on korostetun miehinen, ja äijämäisyydessään se on sukua esimerkiksi Sam Peckinpahin teoksille, joissa naisilla niinikään on vain vähän, jos lainkaan osaa ja arpaa tapahtumien kulussa. Llewelyn Mossin vaimo Carla Jean (Kelly Macdonald) yrittää kyllä puhua lopussa järkeä Chigurhille, mutta turhaan. Tämä on nimittäin periaatteiden – tai pakkomielteiden – mies, kuten vaikkapa Hurjan joukon (1969) William Holden tai Tuokaa Alfredo Garcian pään (1974) Warren Oates, toisaalta Jean-Pierre Melvillen elokuvien omaa kunniakoodistoaan vaalivat rikolliset. Onko tällaisten ohjenuorien varassa eläminen mistään kotoisin, onkin jo toinen asia. Periaatteen mies se oli Hitlerkin.
Coenin veljesten elokuvat tunnetaan värikkäistä henkilögallerioistaan, eikä heidän uusimpansa ole poikkeus. Miesten aiemmasta filmografiasta muistettavimpia hahmoja ovat aina olleet jollain tavalla kieroutuneet tai vinksahtaneet tyypit, kuten M. Emmet Walshin yksityisetsivä Visser Blood Simplessa, John Goodmanin Charlie Meadows alias Karl Mundt Barton Finkissa (1991) ja Peter Stormaren Gaear Grimsrud Fargossa (1996). Menetetyssä maassa mieleenpainuvin hahmo on eittämättä Anton Chigurh, joka absurdiudessaan lähes vetää vertoja edellä mainituille. Myös Bardemin suoritusta on ehditty kehumaan – hän voitti jopa Golden Globen, ja on vahva ehdokas sivuosa-Oscarin voittajaksi. Tässä tapauksessa itse roolihahmo on kuitenkin vaikuttavampi kuin näyttelijäntyö. Bardem ei ole toistaiseksi täysin vakuuttanut englanninkielisissä rooleissaan, vaikka on ääntämystään sitten viime kuuleman hieman petrannutkin. Hänen onnekseen Chigurh on huomattavasti enemmissä määrin toiminnan mies kuin puheenpitäjätyyppiä.
Muissa keskeisissä osissa Jones ja palkkionmetsästäjän osassa nähtävä Woody Harrelson tekevät rutiininomaista laatutyötä, mutta erityismaininnan ansaitsevat Mossin pariskuntaa näyttelevät Brolin ja Macdonald. Vahvasta skottiaksentistaan normaalisti tunnettu Macdonald menee täydestä syvän etelän neitona, ja aikanaan nuorisoleffassa Arkajalat (1985) debytoinut, sittemmin vuosikausiksi b-elokuviin jämähtänyt Brolin osoittaa normaalia enemmän liikkumavaraa tarjoavassa roolissaan olevansa mainettaan parempi näyttelijä.
Menetetyn maan voi huoletta kohottaa Coenin veljesten parhaiden elokuvien joukkoon – Barton Finkin, Fargon ja Voi veljet, missä lienet? (2000) rinnalle. Muutama kohtaus on toteutettu hieman turhan hätäisesti, mutta muuten kokonaisuus on särötön. Tämä elokuva ei yritä olla yhtään muuta tai enempää kuin on. Eikä sen tarvitsekaan, kyseessä kun on (lähes) yksiselitteinen mestariteos.
* * * *
Ensi-ilta 15. 2.
