Katsoin The Brutalist -elokuvan Oscar-gaalan aattona 2.3.2025 Prahan Kino Lucernassa, Tšekin vanhimmassa yhä toimivassa elokuvateatterissa. Astuessani 4 tunnin jälkeen ulos olin päättänyt arvion nimeksi ”Seksiä, huumeita ja ripaus juutalaisuutta”. Se kuvaa minusta elokuvaa, joka onnistuu lähinnä visuaalisesti.
Rakenne
Brutalismi on 1950-luvulla syntynyt modernistisen arkkitehtuurin suuntaus, joka suosi rakennusten puhdaslinjaista muotokieltä ja viimeistelemättömiä betonipintoja. Le Corbusierista tunnettua brutalismia näkyy myös Suomessa julkisissa rakennuksissa, joista osa jäi kesken ja osa on halvempi purkaa kuin remontoida.
Elokuva kestää 215 minuuttia sisältäen 15 minuutin väliajan. Alkupuoliskon nimi ”The Enigma of Arrival” on myös V. S. Naipaulin maahanmuuttajakokemusta käsittelevän autobiografian nimi. Toisen puoliskon ”The Hard Core of Beauty” -nimi on luku sveitsiläisen arkkitehdin Peter Zumthorin kirjassa Thinking Architecture.
The Brutalist toteutettiin VistaVisionilla, Paramount Picturesin 1954 luomalla korkean resoluution 70 mm:n laajakuvaelokuvaformaatilla, jota käytettiin vain vähän aikaa, mutta joka on tuttu kolmen ensimmäisen Star Warsin erikoistehosteista. Myöhemmin se jalostui 70 mm IMAX:iksi. Kuvallisesti elokuva onkin kiehtova.
Tarina
The Brutalist on etäisesti juutalaisen ohjaajan Brady Corbetin 7 vuoden unelma. Se kertoo kuvitteellisen tarinan toisen maailmansodan jälkeen 1947 Yhdysvaltoihin muuttavasta Holokaustista selvinneestä arkkitehdista László Tothista (Adrien Brody), joka kamppailee menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Tarina alkaa laivasta, jolla László saapuu New Yorkiin, ja väärinpäin olevalla kuvalla Vapaudenpatsaasta, joka ennustaa tulevaa synkkyyttä.
Buchenwaldista selviytynyt László on natsien 1933 lopettaman Bauhaus-arkkitehtikoulun lahjakas oppilas, joka on suunnitellut upeita julkisia rakennuksia Budapestiin. Sodan traumat ovat aiheuttaneet hänelle impotenssin ja huumeongelman, ja huumeet ja seksi kulkevatkin läpi elokuvan. Niihin kiteytyy omalla tavallaan elokuvan ongelmallisuus – näyttäviä kohtauksia vailla todellista kosketuspintaa maahan muuttaneisiin juutalaisiin.
Useat arviot kiinnittävät huomiota elokuvan pinnalliseen kauneuteen sekä taustatyön ja kuvitellun tarinan puutteisiin. Alun luovan kuvakerronnan jälkeen yli kolme ja puoli tuntia pitkässä elokuvassa palataan harvoin kokeellisuuteen. Kaukana ovat avantgarden isän Jonas Mekasin aidot kuvaukset samasta aiheesta. Toisaalta siinä, missä Mekas itse oli selvästi kameran takana, The Brutalistissa ei ole aina selvää, kenen näkökulmasta asioita katsotaan tai näytetään kuten näytetään. Kehujensa lisäksi kuvausta on kritisoitu keinotekoisuudesta.
László saa töitä serkkunsa Attilan (Alessandro Nivola) huonekaluliikkeestä joutuen samalla riiston ja antisemitismin kohteeksi. Serkku käyttää Lászlón lahjakkuutta hyväkseen, ja Attilan katolinen vaimo Audrey (Emma Laird) puolestaan on ensimmäinen monista, jotka näyttävät suoraan, etteivät halua Lászlóa kotiinsa tai Yhdysvaltoihin. Ohjaaja Corbet on halunnut kuvata Amerikkaan muuttaneiden juutalaisten kohtaloa, lahjakkaiden käsityöläisten ja taiteilijoiden joutumista arkisiin töihin osana suurta kapitalistista koneistoa.
Kamppailu
Holokaustin lopettaminen ei koskaan ollut Yhdysvaltojen sodan päätavoite. Sodan jälkeen 1945-52 Yhdysvallat salli 400 000 ihmisen, joista noin 80 000 oli juutalaisia, muuttaa Euroopasta maahan. Juutalaisista oli paljon rodullisia stereotypioita, jotka vaikeuttivat heidän kotiutumistaan vuosikymmenten ajan. Niiden vuoksi mm. Bronxissa 1928 syntyneeltä Stanley Kubrickilta evättiin ravintolapöytä juutalaisen syntyperänsä takia, ja Nobel-palkittua kirjailija Elie Wieseliä, joka saapui Yhdysvaltoihin 1956, ”ei kuunneltu alkuaikoina”.
Päähenkilömme László joutuu pian muuttamaan pois amerikkalaistuneen serkkunsa luota, mutta miljonääri, jonka kirjaston he ovat uusineet moderneine kirjahyllyineen, pelastaa hänet lapioimasta hiiliä. Teollisuuspohatta Harrison Lee Van Buren (Guy Pearce) näkee Lászlóssa mahdollisuuden toteuttaa taiteellisia intohimojaan; kunhan se ei maksa liikaa eikä aiheuta kohtuutonta vaivaa. Hän ottaa Lászlón luokseen asumaan ja palkkaa rakentamaan tonttinsa korkealle mäelle keskuksen, joka yhdistää kirjaston, auditorion, kuntosalin ja kappelin.
Tämän rakennuksen ympärille kietoutuu elokuvan loppuajan käytävä kamppailu taiteen ja rahan, luovuuden ja vallan sekä maahanmuuttajien ja ”syntyperäisten” välillä. Teemat ovat Corbetille henkilökohtaisia. Hän samaistaa Lászlón kautta kertomansa tarinan omaan kamppailuunsa tämän elokuvan teosta, jonka kokee voitokseen. The Brutalist koettaa ehkä tavoittaa Orson Wellesin Amerikan uran ensimmäistä eeppistä elokuvaa Citizen Kanea (1941), mutta ei onnistu luomaan samaa kauniin dynaamista ja kiinnostavan selkeää kerrontaa.
Yksi elokuvan käännekohtia on, kun László saa isäntänsä juutalaisen lakimiehen Michael Hoffmanin (Peter Polycarpou) avulla journalistivaimonsa Erzsébetin (Felicity Jones) ja sisarentyttärensä Zsófian (Raffey Cassidy) kommunismin takaa Yhdysvaltoihin. Erzsébet on pyörätuolissa Dachaussa kärsimänsä aliravitsemuksen takia ja Zsófia on mykkä traumojensa vuoksi. László ja Erzsébet koettavat löytää katkenneen yhteytensä seksuaalisuuden kautta. Van Burenin poika Harry (Joe Alwyn) ahdistelee Zsófiaa, mutta pahempaa tulossa.
Sekavuus
Welles onnistui siinä, missä harvat. Pääoman hallitseman elokuva-alan sisältä ja keinoin hän pystyi kritisoimaan Amerikan kapitalistista hirveyttä, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Toisen maailmansodan aikana Welles kävi elokuvataiteen keinoin kamppailuaan ihmisyyden puolesta. Juutalainen Steven Spielberg puolestaan odotti yli 10 vuotta uskaltaakseen tehdä Schindlerin listan (1993), joka edelleen on hänen paras elokuvansa.
Kokemattomampi Brady Corbet sanoo halunneensa arkkitehtuurista kertovan elokuvan kautta käsitellä juutalaisten maahanmuuttajien kamppailua ennakkoluuloja ja taiteilijoiden kamppailua rahan valtaa vastaan, joissa hänestä on paljon samaa. Hän sanoo, ettei halunnut tehdä perinteistä menestystarinaa, vaan kritisoida ”amerikkalaista unelmaa”, mikä on kiinnostava lähtökohta. Silti juuri fiktiivisyys vie elokuvan harharaiteille.
Buchenwaldista selvinneelle unkarilaiselle arkkitehdille László Tothille ei löydy todellista historiallista esikuvaa. Hahmo perustuu muutamiin brutalistisen liikkeen keskeisiin juutalaisiin mestareihin kuten virolaiseen Louis Kahniin ja unkarilaissyntyiseen Marcel Breueriin, joka suunnitteli Met Breuer -museon New Yorkissa, sekä muihin, jotka kaikki lähtivät Euroopasta ennen toista maailmansotaa ja Holokaustia.
Tämä ei ole varsinainen ongelma. Päinvastoin, jos ei harrasta arkkitehtuuria, se osa elokuvasta voi toimia kiinnostavana kehyksenä. Ongelma on, että juutalaisen maahanmuuttajan ja taiteilijan kärsimyksistä kertovassa elokuvassa juutalaisuus jää valitettavan ohueksi ja päälle liimatuksi – kuten kriitikoiden mukaan myös Lászlón tummaihoinen ystävä Gordon (Isaach de Bankolé), johon Lászlólla ei ole todellista, aitoa suhdetta.
Juutalaisten ja ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajien ongelmat 1950-luvun Yhdysvalloissa ja muualla sodan jälkeen olivat syvään juurtuneen ja laajalle levinneen antisemitismin ja rasismin värittämiä, mutta luonteeltaan heroiiniriippuvuutta ja seksuaaliongelmia arkisempia. Niistä ei saisi aina näyttäviä kohtauksia, mutta toisaalta Britanniaan 1950-luvulla muuttaneen Ravensbrückista selvinneen romanialaisen valokuvaaja Magda Szirtesin kamppailu uudessa kotimaassaan johti siihen, että hän riisti henkensä 51-vuotiaana.
Tarttumapinta
The Brutalist on saanut kritiikkiä (The New Yorker, BBC) tarttumapintojensa puutteesta.
Tämä koskee kaikkea elokuvassa – ympäristöä, ihmisiä ja dialogia. New Yorkin vilkkaaseen satamaan ja Philadelphiaan saapumisessa ei ole aidon elämän tuntua. Sama jatkuu synagogassa. Mahdollisesti tiukat rajaukset johtuvat 10 miljoonan dollarin budjetin pienuudesta, mutta vilkas elämä kuuluisi noihin paikkoihin tuossa ajassa. Myöskään vihjaus Lászlón ja vaimonsa Erzsébetin henkisestä sivistyksestä ei konkretisoidu.
He eivät keskustele vanhan kotimaansa Unkarin 1956 kansannoususta tai Amerikan kylmästä sodasta, politiikasta tai kansalaisoikeusliikkeestä. He eivät vaikuta kiinnostuneilta näkemistään rakennuksista Philadelphiassa tai New Yorkissa, eivät lukemistaan kirjoista, musiikista tai tapaamistaan ihmisistä. Holokaustistakaan he eivät puhu, mikä olisi ymmärrettävää, jos he muuten olisivat enemmän kuin marionetteja.
Keskustelemattomuus ja syvällisyyden puute elokuvassa ovat ongelmia, jotka häiritsevät useita ja raivostuttavat joitain. Myös minua. Sen sijaan, että László ja Erzsébet työstäisivät Lászlón mahdollisesti posttraumaattista kyvyttömyyttä seksiin, tämän pettämistä tai Erzsébetin epävarmuutta omasta kärsineestä kehostaan, he eivät pääse tälle tasolle, vaan käsikirjoitus laittaa älykkäät ihmiset puhumaan pinnallisesti toistensa ohi.
Kappelin alttarille tarkoitetun marmorin hakumatkalla Italiassa László päätyy juhlimaan itsensä lähes tiedottomaksi, ja miljonääri Harrison raiskaa hänet yöllä. Valkoisena hehkuvan marmorin kauniissa valossa alkanut päivä päättyy synkän, pimeän kaivoksen syvyyksiin. Kohtaus pyrkii huipentamaan sekä miljonäärin juutalaista kohtaan tuntemaa halveksuntaa että epätoivoista halua saada taiteilijalta jotain, jota ei voi saada.
Kohtaus on saanut paljon kritiikkiä siitä, että siinä elokuva sortuu pahiten ja raa’asti konkretisoimaan ideoita ja metaforia, joita se koettaa kuvata. Mesenaatti-liikemiehen suhde ja valta-asema taiteilija-maahanmuuttajaan latistuu kärjistyväksi hyväksikäytöksi ja väärinkäytöksi. Lászlón ja Harrison monimutkainen suhde on elokuvan ydintä, jonka ympärillä huumeet, seksi ja sionismi kiertävät kehää. Muutto Israeliin voisi pelastaa Lászlón, mutta hän ei tartu siihenkään. Sitä vastoin Erzsébet haastaa unohtumattomalla tavalla Harrisonin raiskauksesta tämän ystävien ja kollegoiden edessä illallisella, joilta Harrison pakenee ja katoaa.
Loppu
The Brutalistin loppu tuo mieleen viimevuotisen Oscar-voittajan, Holokaustia käsitelleen The Zone of Interest -elokuvan. Aivan nykypäivään asti ei nyt hypätä, vaan vuoden 1980 Venetsian Biennaaliin. Siellä Zsófia pitää arvovaltaiselle yleisölle puheen pyörätuolissa istuvan enonsa Lászlón kunniaksi. Kolossaalinen rakennus on saatu valmiiksi ja katsojalle kerrotaan, että se kuvastelee Lászlón ja Erzsébetin keskitysleirikokemuksia.
Tämä tieto tulee täysin tyhjästä. Sitä ei pohjusteta mitenkään elokuvan aikana. Lászlón salainen motiivi on viimeinen käänne, jota jäämme ihmettelemään. Jos seuraamamme arkkitehti loi betonista massiivista julkista runoutta, kuvasiko hän sillä Holokaustin vaikutuksia ihmissieluun vai toisintiko hän vain niitä uudessa maassa? Oikeasti edellä mainitut juutalaiset arkkitehdit eivät kärsineet Yhdysvalloissa, vaan heitä kunnioitettiin siellä.
Fiktiivinen ja todellinen historia elokuvassa, jonka tiivistämistä moni on toivonut, palvelee vain yhtä tarkoitusta, ohjaaja Brady Corbetin kritiikkiä Amerikkaa kohtaan. Kritiikki olisi vaikuttavampaa, jos hahmot olisivat syvällisempiä, todellisempia ja inhimillisesti samaistuttavampia. Vaikka sodan jälkeen Yhdysvaltoihin muuttaneet juutalaiset kohtasivat monia vaikeuksia ja antisemitismiä, he myös pystyivät voittamaan nämä vaikeudet.
Yhtenä hyvänä esimerkkinä Martin Gray, joka tosin liioitteli kokemuksiaan kirjassaan ”Kaikkien rakkaitteni puolesta” (1971). Mitä arkkitehtuuriin tulee, todellinen juutalainen voitto Holokaustin jälkeen on Treblinkan viimeisen kapinallisen Samuel Willenbergin tyttären Orit Willenberg-Giladin Berliiniin suunnittelema Israelin suurlähetystön rakennus (2001). Myöhemmin Orit valittiin myös suunnittelemaan Holokaustikoulutuskeskus Treblinkaan. Isä-Samuelin lukuisat pronssiveistokset Treblinkan kauhuista kiertävät ympäri maailmaa.
The Brutalist on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan.
Elokuva voitti 3 Oscaria; Adrien Brody parhaasta miespääosasta, Lol Crawley kuvauksesta ja Daniel Blumberg musiikista. Keskustelu on lopulta hyvästä, vaikka alkaisi haparoivista lähtökohdista. Hyvä suunta on myös, että nämä Oscarit voitettiin 10 miljoonan dollarin budjetilla ja parhaan elokuvan palkinto (Anora) vain 6 miljoonan budjetilla. The Brutalist hyötyy elokuvateatterissa katsomisesta, jossa sen hetkittäin lumoava kauneus saa melkein unohtamaan sen puutteet. Puutteista on tärkeää kirjoittaa, jotta jatkossa saisimme vielä parempia elokuvia.
Lainaan loppuun kollegani Noah Millmanin sanoja:
”Elokuvan [The Brutalist] näennäiset aiheet ovat vain hyödyllisiä symboleja osoittamaan Amerikan perimmäistä petollisuutta. Amerikka ei halunnut näitä ihmisiä, paitsi pelinappuloina, jotta saisimme sen maun ja tyylin, joka meiltä itseltämme puuttuu, ja heti ensimmäisen tilaisuuden tullen kirjaimellisesti raiskaamme ja ryöstämme heidät. Se on elokuvan sanoma, joka on tiivistetty lähes jokaiseen kohtaukseen, jota olisi voitu käyttää näiden ihmisten todellisen kokemuksen tutkimiseen ja oikean subjektiivisuuden antamiseen.
[…]
Jos haluat, että osoitan sinulle pienintäkään kunnioitusta enkä päättele, että ainoa intressisi on lainata aiheesi vakavuutta työsi valheelliseksi korottamiseksi, vähintä, mitä voit tehdä, on osoittaa tällaista kunnioitusta omaa aihettasi kohtaan.”
Timo Suutarinen
