Ohjaaja Jari Halonen oikoo uudessa Kalevala-elokuvassaan Lönnrotin kokoaman kansalliseepoksen virheitä.
Jari Halosen pitkään valmisteltu Kalevala-filmatisointi vaikutti jo jääneen samanlaiseksi ikuisuusprojektiksi kuin Markus Selinin elokuva marsalkka Mannerheimista. Paljolti Yleisradion myöntämän rahoituksen turvin valmistui lopulta noin kymmenen vuoden ja monen mutkan jälkeen marraskuussa elokuvateattereihin tuleva Kalevala – Uusi aika.
Elokuvan levityksestä vastaa VLMedia, joka on myös julkaissut syksyn aikana Halosen neljä aikaisempaa elokuvaohjausta DVD-formaatissa. Back to the USSR – Takaisin Ryssiin (1992), Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995), Joulubileet (1996) ja Aleksis Kiven elämä (2001) ovat kulttielokuvan maineessa. Kulttistatusta on helppo ounastella myös Kalevala – Uudelle ajalle. Ainakin se tulee herättämään keskustelua.
Halosen elokuva on kolmas laajempi filmatisointi Elias Lönnrotin kokoamasta Suomen kansalliseepos Kalevalasta (1835/1849). Kaksi edellistä ovat satuelokuvan taitajan Aleksandr Ptuškon jähmeä suomalais−neuvostoliittolainen yhteistuotanto Sampo (1959) sekä Kalle Holmbergin televisiolle ohjaama Rauta-aika (1982). Holmbergin tulkintaa Kalevalasta pidettiin aikoinaan epäortodoksisena, vaikka siinä pidättäydytäänkin varsin tarkasti Lönnrotin teoksen kuvaamissa tapahtumissa.
Halosen maineen tuntien oli odotettavissa, että hänen elokuvastaan ei tulisi mitään millään muotoa kovin perinteistä adaptaatiota.
Taistelu tiedosta
Kalevala – Uuden ajan tapahtumat sijoittuvat esikristilliseen, niin kutsuttuun kalevalaiseen aikaan sekä nykypäivään tai kenties lähitulevaisuuteen.
Muinaisessa Suomessa ruotsinmaalainen agitaattori (Konsta Mäkelä) synnyttää vihanpidon Kalevalan ja Pohjolan kansojen välille saadakseen itselleen seppä Ilmarisen (ohjaaja Halonen) takoman Sammon.
Halosen elokuvassa Sampo ei ole yksiselitteisesti vain materiaalista vaurautta jakava ihmekone, jollaisena se Lönnrotin Kalevalassa kuvataan. Enemminkin kyseessä on eräänlainen viisasten kivi, jossa tiivistyy koko suomalais-ugrilaisen kansan salattu tieto ja viisaus.
Tarinan nykyhetkessä ylikansallisen yrityksen häikäilemätön johtaja Kurt (jällen Konsta Mäkelä) on tuomassa markkinoille ihmismieltä manipuloivan virtuaalilaitteen. Taustalta paljastuu ikiaikainen taistelu korkeammasta tiedosta, jonka ulkomaiset valloittajat ovat Sammon muodossa suomalaisilta anastaneet. Samalla Halonen kenties vihjaa, että kansainväliset yrityskaupat ovat jatkumoa kehitykselle, jossa suomalaisten henkistä pääomaa ryöstetään ulkomaille.
Kurtin yhtiössä korkeassa virassa työskentelevä Sampo Väinölä (Tommi Eronen) huomaa eläneensä valheessa. Isänsä Väinön (Ari Vakkilainen) ja morsiamensa Riitan (Maija−Liisa Ström) avulla hän tulee tietoiseksi todellisesta minästään.
Sampo saa näkyjä menneisyydestä ja ymmärtää lopulta eläneensä jo ammoisina aikoina.
Ryöstetty historia
Jari Halonen on Kalevala-elokuvallaan halunnut tehdä pesäeroa Lönnrotin eepokseen, joka on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolen sivistyneistön poliittisista tarkoitusperistä käsin. Halosen mukaan ruotsinkielinen yläluokka on tahallisesti vääristellyt Suomen historiaa jo vuosisatojen ajan.
Kalevala – Uudessa ajassa vihjataan Suomen olleen ”pakanallisena” kalevalaisena aikana todellisuudessa korkeakulttuuri. Elokuvassa mainitaan jopa Skandinavian maiden kuninkaiden olevan Suomen muinaisten hallitsijoiden jälkeläisiä.
Viimeksi tällaisia väitteitä on esitetty julkisuudessa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kiihkeimpien suomalaisuus- ja kielitaisteluiden vuosina, jolloin Suomelle yritettiin väen väkisin rakentaa hohdokasta menneisyyttä Ruotsin valtaa ja kristinuskoa edeltävälle ajalle.
Huomattavasti todennäköisempi vaihtoehto on, että esimerkiksi kristillisen ajanlaskun taitteessa suomalaisten esivanhemmat elivät vielä hyvin alkukantaisesti. Tai kenties tämä näkemys – kuten ohjaaja Halonen tähän luultavasti vastaisi – on tulosta jo Suomen valloituksesta 1100-luvulla jatkuneesta ruotsalaispropagandasta.
Samanlaista hieman ikävältä kalskahtavaa kansallismielisyyttä on havaittavissa jo Halosen edellisessä elokuvassa Aleksis Kiven elämä, jossa ruotsinkieliset oppineet ajavat August Ahlqvistin johdolla kansalliskirjailijamme ennenaikaiseen hautaan. Heidän mielestään etenkin Seitsemän veljestä edusti sivistymätöntä ja suorastaan vahingollista metsäläistulkintaa Suomen kansasta.
Halosen perin patrioottinen näkemys Kalevalasta voi hyvinkin saada kaikupohjaa nyky-Suomessa, jossa muukalaisvihana ilmenevä isänmaallisuus ja esimerkiksi ”pakkoruotsin” vastustus saavat jatkuvasti lisää jalansijaa. Elokuva saattaa herättää mielenkiintoa myös sellaisissa tahoissa, joihin Halonen ei kenties halua nimeään yhdistettävän.
Äidinvalta ja hengellisyys
Ohjaaja Haloselle kalevalainen maailmankäsitys on keskeisesti matriarkaalinen eli äidinvaltainen, ja onhan Ilmatar mainittu Lönnrotin teoksessakin koko maailman luojaksi. Halosen mukaan Suomessa vallitsi muinaisina aikoina äidinvalta. Muutos tapahtui ruotsalaisvalloituksen myötä, kun suomalaiseen kulttuurin istutettiin patriarkaalisuus katolisen uskon kautta.
Matriarkaalinen näkemys ilmenee osaltaan myös elokuvan naiskuvauksessa. Esimerkiksi Pohjolan valtiatar Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) on huomattavasti positiivisempi hahmo kuin Lönnrotin Kalevalan kuvaama vallanhimoinen noita-akka.
Elokuvan tiimoilta antamissaan lausunnoissa Halonen on toisaalta tähdentänyt, ettei alkuperäistä matriarkaalisuuden käsitettä tule sekoittaa nykyaikaisen naisliikkeen näkemyksiin. Totutun suorasukaisesti omia totuuksiaan laukova ohjaaja on maininnut tämän päivän feminismin olevan vääristynyttä, eikä sille hänen mielestään ole edes tarvetta, ainakaan länsimaissa.
Halosen mystillis-hengellisessä Kalevala–tulkinnassa on viitteitä esimerkiksi sielunvaellukseen ja kaiken ennaltamääräytyneisyyteen. Joiltain osin Halosen visio muistuttaa läheisesti New Age -ajattelua.
Turkan varjo
Elokuvan näyttelijäntyössä Halonen on tuttuun tapaansa suosinut Teatterikorkeakoulun aikaiselta opettajaltaan Jouko Turkalta ammentavaa intensiivistä ja fyysistä tyyliä, jossa ei eritteiden valumistakaan häpeillä.
Valtaosa Kalevala – Uuden ajan näyttelijöistä on ensikertalaisia Halosen elokuvissa. Ainoastaan Ari Vakkilainen (Väinämöinen) ja Tanja-Lotta Räikkä (Louhi) esiintyivät pienissä rooleissa Aleksis Kiven elämässä.
Lähinnä säveltäjänä ansioitunutta Vakkilaista voi pitää riskivalintana ”Vaka Vanhan” rooliin. Rauhallisuutta huokuvan olemuksensa johdosta hän kuitenkin suoriutuu näyttelijätehtävästään varsin kiitettävästi.
Tommi Erosen keskeinen rooli ei liene sattuma, sillä hän näytteli pääosaa jo Antti-Jussi Annilan Kalevala-vaikutteisessa Jadesoturissa (2006).
”Turkkalais-haloslaisen” näyttelijämetodin perinteitä edustaa elokuvassa ehkä kaikkein tunnistettavimmin nykypäivän Joukahaista tulkitseva Ville Tiihonen. Hän muistuttaa sekä ulkoisesti että ilmaisultaan Halosen 1990-luvun elokuvien johtotähteä ja entistä Jumalan teatteri -kollegaa Jorma Tommilaa.
Halosen totuudet
Jari Halonen on kiistämättä tehnyt Kalevala-elokuvastaan omannäköisensä, kompromisseja karttavan ja kuvia kumartelemattoman spektaakkelin.
Muinaisen ajan kuvauksessa elokuva ei kuitenkaan eroa mitenkään radikaalisti alkuteoksesta. Mukana on kansalliseepoksesta tuttuja tapahtumia vain lievästi muunneltuina, ja useimmat sen keskeisistä henkilöistä.
Jos kerran Lönnrotin Kalevala on Halosen mielestä monilta osin vain ”kalavaletta”, niin miksei hän ole antanut elokuvalleen jotain toista nimeä?
Kalevala-nimityshän tuli laajempaan käyttöön vasta Lönnrotin teosten myötä. Sitä varhaisemmassa muistiin kerätyssä kansanrunoudessa ilmaisu esiintyy vain harvakseltaan.
On tietenkin aina piristävää, kun jotain klassista ja jopa kanonisoitua aihetta lähestytään uudesta näkökulmasta. Halosen mukaan hänen näkemyksensä kalevalaisesta mytologiasta ei kuitenkaan ole vain yksi tulkinta muiden joukossa, vaan kutakuinkin lopullinen totuus.
Kalevala – Uusi aika elokuvateattereissa 15. marraskuuta.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Pohdintoja Jari Halosen tuotannosta
