Läntisen Euroopan poliittista tilaa on luonnehdittu postdemokratiaksi, jossa demokraattisten rakenteiden merkitys on rapautunut yhteiskunnallisessa päätöksenteossa mutta kulisseja pidetään yllä. Itä-Euroopan kehitys kulkee vahvasti kohti autoritaarista kapitalismia. Pakkoavioliitto, jonka kapitalismi ja demokratia toisen maailmansodan jälkeen solmivat, on purkautumassa. Läntisen liberaalin demokratiakäsitteen rinnalle on syntynyt haastajaksi illiberaali autoritaarinen hallitsemistapa. Nykyistä poliittista tilannetta ei voi verrata Weimarin tasavallan loppuaikoihin ja silloisen fasismin nousuun, mutta silti kannattaa miettiä sen ajan mahdollisia opetuksia huolimatta aikakausien erilaisuudesta.
Äärioikeiston politiikan normalisoitumisen kuvitelma
”Miten parlamentaarinen koneisto ei voinut estää Hitlerin diktatuuria ja demokratian tuhoa”, kysyy Jukka Petäjä (HS 20.7.2019) lauantaiesseessään. Hänen kirjoituksensa innoittajana on juuri ilmestynyt teos Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan (WSOY), jonka on kirjoittanut New Yorkin kaupungin yliopiston professori Carter Hett. Petäjä nostaa teoksesta Weimarin tasavallan suurimmaksi virheeksi sen, ”että se kuvitteli viimeiseen asti pitävänsä Hitlerin ja natsismin tiukasti aisoissa ja takaavansa demokraattisten instituutioiden toimintaedellytykset maassa”. Keskeisiksi toimijoiksi nostetaan poliittiset päättäjät (presidentti, ministerit ja kansanedustajat), jotka ”antoivat omasta mielestään Hitlerille vain sen verran köyttä, että tämä pysyi rauhallisena”. He tajusivat liian myöhään, että diktatuuri on marssinut ”kansanvallan saleihin”.
Tämä pohdinta on tärkeää tilanteessa, jossa radikaalin oikeiston puolueista on tullut eurooppalaisessa politiikassa salonki- ja hallituskelpoisia. Niiden asema ja näkyvyys poliittisella kentällä on kasvanut olennaisesti. Radikaalin oikeiston puolueet esiintyvät yhä useammin politiikan puheessa ja valtamediassa samankaltaisena poliittisena liikkeenä kuin muutkin parlamentaariset puolueet. On tapahtut äärioikeiston normalisoituminen. Itävallassa, Sveitsissä, Italiassa, Tanskassa, Norjassa ja Suomessa äärioikeisto on otettu osaksi poliittista järjestelmää tavoitteena sen poliittisen linjan liudentaminen. Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Belgiassa valtapuolueet ovat vielä kieltäytyneet poliittisesta yhteistyöstä radikaalin oikeiston puolueiden kanssa. Kumpikaan linjaus äärioikeistoon ei ole estänyt niiden kannatuksen kasvua.
Weimarin tasavallan loppuvaiheen yksi opetus on, että äärioikeiston vaara ja arkipäivän poliittisen kielen ja käytänteiden brutalisoituminen on otettava vakavasti. Suomessa kansallismielisten liittouma järjesti kesäleirin, jossa ilmeisesti pääministeri Antti Rinteen ja opetusministeri Li Anderssonin kuvat toimivat maalitauluina. Tommi Nieminen kommentoi asiaa otsikkolla ”Keski-ikäiset kesäleirillä” (HS 21.7.2019). Hänen mielestään on oleellista muistaa: ”näillä kesäporukoilla ei ole grammaakaan poliittista painoarvoa”. Hänen mielestään ”kansallismielisten liittoutuman perussuomalaisetkin edustavat puolueen ulkoreunaa”. Ei siis ole mitenkään ongelmallista, että uusfasistit ja perussuomalaiset tekevät yhteistyötä. Näiden vähättelevien toteamusten lopuksi Nieminen kirjoittaa: ”Poliittiseen väkivaltaan yllyttäminen – – on vakava teko, jonka mahdollisia seurauksia ei voi tietää etukäteen.”
Äärioikeiston puhetta ja toimia politiikassa ja mediassa arkipäiväistetään, vähätellään ja normalisoidaan nykyään vaarallisella tavalla. Weimarin tasavallan aikana 1920-luvulla Hitleriä ja kansallissosialistista puoluetta (NSDAP) pidettiin lähinnä surkuhupaisana ja vaarattomana poliittisena liikkeenä. Vielä natsien noustua merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, joka uhkasi Weimarin tasavallan demokratiaa, osa mediaa, poliitikkoja ja sivistyneistöä vähätteli natsismista kasvavaa vaaraa. Yhdysvaltoihin vuonna 1933 emigroitunut filosofi Günther Anders järjesti natsismin valtaannousun aattona tieteellisen symposion Hitlerin Taisteluni-teoksesta. Hän joutui huomaamaan, että ”intellektuellit kieltäytyivät ottamasta moista roskaa vakavasti”. Hitlerille ja natsipuolueelle poliittinen eteneminen tehtiin helpoksi, koska niiden puheita ja tekstejä ei otettu vakavasti. Sen erehdyksen poliittinen hinta oli kallis Saksalle, Euroopalle ja koko maailmalle.
Hett nostaa pääsyyllisiksi demokratian kuolemaan presidentti Paul von Hindenburgin, kenraali Kurt von Schleicherin ja valtakunnan kanslerin Franz von Papenin. Petäjä toteaa esseessään, että ”vasta kenraali Schleicherin uhkapeli avasi Führerille tien yksinvaltaan”. Sen mukaan presidentti Hindenburg taipui natsien tahtoon, ”koska pelkäsi sisällissotaa”.
Kolmannen valtakunnan syntyhetki
Kolmannen valtakunnan syntyhetki ei ole Hitlerin nimittäminen valtakunnankansleriksi tammikuun lopulla 1933. Keskeinen ratkaisu tehtiin tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1933, kun pankiiri Kurt von Schröder ja Franz von Papen tapasivat Hitlerin. Konservatiivinen historioitsija Joachim Fest toteaa Hitler-elämänkerrassaan, että tapaamista voi hyvällä syyllä nimittää ”Kolmannen valtakunnan syntyhetkeksi”. Sen tuloksena Hitler nimitettiin 30.1.1933 valtakunnan kansleriksi.
Petäjän lauantaiesseessä ei mainita sanallakaan Saksan talouseliitin roolia Hitlerin valtaannousussa ja diktatuurin pystyttämisessä. Tammikuun alun tapaamisessa olivat paikalla natsijohdosta Rudolf Hess, Heinrich Himmler ja Wilhelm Karl Keppler, joka oli perustanut vuonna 1932 ns. Keppler-piirin. Sen tavoitteena oli luoda suorat yhteydet natsipuolueen ja Saksan talouselämän välille. Sen piiristä oli jo 19.11.1932 lähetetty ns. teollisuuden pyyntökirjelmä (Industrielleneingabe), jossa 19 tai 20 johtavaa Saksan teollisuuden edustajaa vaativat Hindenburgia nimittämään Hitlerin valtakunnan kansleriksi.
Ennen tammikuun alun tapaamista Schröder oli tavannut Saksan talouselämän keskeisiä edustajia. Sodan jälkeen antamassaan valaehtoisessa lausunnossaan Schröder totesi: ”Talouden miesten yleisenä tavoitteena oli nähdä, että valtaan nousee vahva johtaja Saksassa, joka muodostaa hallituksen ja jäisi valtaan pitkäksi ajaksi.” Heidän mielestään Hitler ja NSDAP tuli nostaa valtaan. Syynä oli se, että NSDAP oli kärsinyt 6.11.1932 vaaleissa ensimmäisen takaiskunsa ja oli siten ylittänyt kannatushuippunsa ja tässä tilanteessa ”Saksan teollisuuden tuki oli erityisen välttämätön” (Schröder). Ilman Saksan teollisuuselämän hyväksyntää ja painostusta ei Hindenburg olisi todennäköisesti nimittänyt Hitleriä valtakunnan kansleriksi.
Saksan talouseliitti ja natsismi
Yhteystyö Saksan natsijohdon ja Saksan teollisuuselämän vaikuttajien välillä tiivistyi Hitlerin nimityksen jälkeen entisestään. Konservatiivinen eliitti tarjosi Hitlerille Saksassa valta-aseman näennäisesti hallituskoalition muodossa, jota fasistit eivät aluksi hallinneet täydellisesti. Fasistisen liikkeen ja konservatiivisen eliitin yhteistyö ei toteutunut siellä, missä konservatiivit saattoivat hallita yksin. He pitivät vallan avaimia käsissään. Massojen tuki fasismille mahdollisti sen toiminnan suhteellisen itsenäisyyden eliitin suhteen.
Hitlerin ensimmäisessä hallituksessa olivat mukana konservatiivit. Varapääministerinä oli Franz von Papen. Konservatiivisen puolueen (DVNP) edustaja Alfred Hugenberg vastasi taloudesta ja maataloudesta. Franz Gürtnerista tuli oikeusministeri. Puoluepoliittisesti sitoutumattomia hallituksessa olivat puolustusministeri Werner von Blomberg, liikenne- ja postiministeri Peter Paul Freiherr von Eltz-Rübenach ja ulkoministeri Konstantin von Neurat. Hallituksen konservatiiviset ministerit ehdottivat välittömästi Saksan kommunistisen puolueen (KPD) kieltämistä. Hitler ei siihen suostunut, koska pelkäsi sen johtavan sosiaalidemokraattien, kommunistien ja ay-liikkeen yhteistyöhön nousevaa fasismia vastaan. Taustalla oli vuoden 1920 Kappin vallankaappauksen historiallinen opetus. Tämän äärioikeiston vallankaappausyrityksen kaatoi työväenliikkeen yhteinen taistelurintama. Kommunistisen puolueen kieltämisen sijaan Hitler määräsi parlamentin hajotettavaksi ja uudet vaalit maaliskuun 5. päiväksi 1933. Taustalla oli ajatus, että demarit ja kommunistit keskittyvät vaalitaistoon ja keskinäiseen poliittisen kamppailuun. Ennen vaalipäivää Saksan valtiopäivätalon tuhopoltto 27.2.1933 avasi tien terroriin ja diktatuuriin. Tuhopolton varjolla Weimarin tasavallan perustuslailliset oikeudet kumottiin, tuhansia kommunisteja, sosiaalidemokraatteja, ay-aktivisteja ja fasisminvastustajia pidätettiin.
Valtiopäivän tuhopolttoa oli edeltänyt kuitenkin merkittävä askel tiellä natsidiktatuuriin. Helmikuun 20. päivänä 1933 natsipuolueen johto ja Saksan suurteollisuuden keskeiset edustajat tapasivat. Tapaamiseen osallistui 26 Saksan talouselämän eliitin keskeistä edustajaa. Paikalla olivat muun muuassa seuraavat:
- Gustav Krupp
- Albert Vögler (tuolloin maailman 2. suurimman terästehtaan Vereinigte Stahlwerken pääjohtaja)
- teollisuusjohtaja Günther Quandt
- Friedrich Flick
- Ernst Tengelmann (mm. Gelsenkirchener Bergwerks-AG:n hallintoneuvoston pj.)
- Fritz Springorum (Hoesch AG)
- August Rosterg (Wintershall)
- Ernst Brandi (mm. vuodesta 1927 Saksan kaivosteollisuuden edustaja Reichsverband der Deutschen Industrie–järjestössä)
- Karl Büren (Braunkohlen- und Brikett-Industrie AG:n toimitusjohtaja ja Verenigung der Deutschen Arbeitergeberverbänden johtokunnan jäsen),
- Georg von Schnitzler (tuolloin Euroopan suurimman kemianalan yrityksen IG-Farbenin johtokunnan jäsen)
- Hugo Stinnes jun. (Reichsverband der Deutschen Industrien johtokunnan jäsen),
- Fritz von Opel (Adam Opel AG)
- Ludwig Gustav Moritz von Winterfeld (Siemens & Halske AG ja Siemens-Schuckert-Werke AG:n johtokunnan jäsen)
- Wolf-Dietrich von Witzleben (Carl Friedrich Siemensin toimiston johtaja),
- Wolfgang Andreas Reuter (mm. Saksan koneenrakennusosakeyhtiö Demagin toimitusjohtaja)
- Kurt Paul Schmit (vakuutusyhtiö Allianz AG:n johtokunnan jäsen).
Kokouksen oli koolle kutsunut Göring, joka totesi Kruppille lähettämässä sähkeessään 16.2.1933 tilaisuuden tavoitteena olevan informoida Saksan teollisuusmaailman edustajia Hitlerin hallinnon tulevasta politiikasta. Yksikään kutsutuista teollisuuden elitiin mahtimiehistä ei jättänyt tulematta.
Puheessaan Hitler totesi heille: ”Meidän on ensin saatava kaikki vallan välineet käsiimme, jos me haluamme saada vastapuolen lyödyksi – – Vasta sen jälkeen alkaa toinen toimenpide kommunisteja vastaan.” Hitler toisti puheessaan samaa sanomaa kuin 26.1.1932 puhuessaan Saksan 400 teollisuuden mahtimiehelle Düsseldorfin teollisuusklubilla: ”Yksityisomistukseen perustuva talous (Privatwirtschaft) ei ole ylläpidettävissä demokratian aikakaudella; se on ajateltavissa vain, jos kansa on omaksunut autoritaarisuuden – – kantavan ajatuksen – – On mahdotonta, että osa kansasta hyväksyy yksityisomistuksen, kun taas osa ei. Sellainen taistelu repii kansan.” Puheessaan Hitler korosti, että ”olemme viimeisen vaalin” kynnyksellä. Hitler totesi, että on tehtävä loppu kommunismin uhasta, lakkautettava ammattiliitot ja jokaisen yrityksen johtajasta on tultava yrityksessään Führer. Krupp kiitti kaikkien läsnäoloiden puolesta Hitleriä poliittisen tilanteen selostuksesta.
Göring totesi läsnäolijoille, että hallituksen epävakaudesta on tehtävä loppu ja vaati talouselämän päättäväisyyttä. Hän vakuutti vaalien olevan viimeiset seuraavien kymmenien vuosien aikana, jos natsipuolue saa enemmistön vaaleissa. Tämän jälkeen hän tarkensi: seuraavaan sataan vuoteen. Göring esitti myös, että tulevaa vaalikampanjaa varten natsipuolue tarvitsee rahaa. NSDAP:n vaalikassa oli tyhjä. Natsi-Saksan tuleva valtiopankin pääjohtaja Hjalmar Schacht totesikin Göringin puheen jälkeen: ”Ja nyt, herrani, kassalle!” Tavoitteeksi hän asetti kolmen miljoonan valtakunnan markan (RM) tuen saamisen natsipuolueelle.
Rahaa alkoi virrata NSDAP:n kassaan. Vaalituki maksettiin erityistilille ”Nationale Treuhand, Dr. Hjalmar Schacht”. Kaikkiaan rahaa natseille ja tulevalle diktatuurille virtasi Saksan talouselämän mahtimiehiltä yhteensä 2 021 000 RM. Saksan teollisuuselämän keskeiset toimijat (BASF, Bayer, Opel, I.G.Farben, Siemens, Allianz, Telefunken, Krupp, Flick) antoivat näin täyden tukensa tulevalle diktatuurille ja sen pystyttämiseen.
”Autoritaarinen kapitalismi” (Ralf Dahrendorf) tekee tuloaan. Tämän kehityksen taustalla on ennen kaikkea globaalin kapitalismin tuottama ja kasvava sosiaalis-taloudellinen eriarvoisuus. On syntymässä planetaarinen herruus, jonka keskuksen muodostavat superrikkaat. He ovat 0,01 prosenttia maapallon väestöstä. Se muodostaa oman luokan, joka on täysin irtaantunut muusta yhteiskunnasta. Tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys on se, voidaanko uusliberalismin tuottamaa kasvavaa sosiaalis-taloudellista eriarvoisuutta tulevaisuudessa enää hallita demokraattisin menetelmin. Merkitseekö raaka-aineresurssien niukkeminen, ilmastokriisin syventyminen ja kasvava yhteiskunnallis-taloudellinen eriarvoisuus sitä, että pieni superrikkaiden eliitti tukeutuu tulevaisuuden ratkaisuissa fasismiin, kuten Saksan talouselämän eliitti 1930-luvun alun talouskriisin aikana?
