Ukrainan kriisissä arvio uusfasismin ja äärioikeiston roolista on keskeinen kysymys monella tavalla. Venäjän media välittää pääsääntöisesti kuvaa Ukrainasta, jossa valtaan on noussut fasistihallitus. Lännen ja Suomen tiedotusvälineissä on vallalla näkemys, että Kiovan fasistivalta elää vain Venäjän mediassa. (Helsingin Sanomat 15.3.2014).
Lännessä on retoriikan tasolla Krimin tapahtumia verrattu Hitlerin Saksan vuonna 1938 tekemään Tšekkoslovakian sudeettialueiden anastukseen. Yhdysvalloissa Hillary Clinton ja Saksassa valtionvarainministeri Wolfgang Schäuble ovat nimittäneet Putinia uudeksi Hitleriksi. Lännessä osa mediasta on julistamassa Venäjää natsismin edustajaksi ja Venäjä taas esiintyy maan omissa tiedotusvälineissä ja itäisen Ukrainan venäjämielisille antifasismin linnakkeeksi.
Venäjä ei ole antifasismin mallimaa. Maassa järjestettiin esimerkiksi kesällä ja syksyllä 2013 rasistinen kampanja entisistä Aasian neuvostotasavalloista tulleita laillisia ja laittomia siirtotyöläisiä vastaan. Venäläinen sosiaalitieteilijä Vadim Damier arvioikin: ”Venäläinen poliittinen ja media-eliitti fasismin vastustajina, tämä kuulostaa todella naurettavalta!” Mutta lännessä esitetyt Hitler–Putin-vertaukset ovat vaarallisia. Erilaiset Hitler-vertaukset ovat olleet kylmän sodan päättymisen jälkeen keskeisin ideologinen viholliskuvan elementti lännen sotapropagandassa. Presidentti Bush vanhempi samaisti Saddam Husseinin Hitleriin puheessaan marraskuussa 1990. Amerikkalaisissa sanomalehdissä Hussein–Hitler-vertaus toistettiin ennen Persianlahden sodan alkua 1 170 kertaa. Euroopan vasemmistoliberaalin sivistyneistön piirissä Saddam–Hitler-vertaus teki läpimurtonsa Hans Magnus Enzensbergerin ”Hitlers Wiedergänger“ -artikkelin (4.2.1991) myötä. Saksalaisen tutkijan Wolfram Wetten mukaan yhtäkään poliitikkoa ei ole verrattu niin paljon Hitleriin kuin Saddam Husseinia. Bush juniorille Hitlerin nykyaikainen ilmentymä oli Osama bin Laden vuonna 2006 ja Yhdysvaltojen silloiselle puolustusministerille Rumsfeldille Venezuelan silloinen presidentti Chavez (ks. linkki). Vihreitä edustanut Saksan silloinen ulkoministeri Joschka Fischer oikeutti Kosovon sodan velvollisuudella estää ”toisen Auschwitzin toteutuminen”.
Erilaiset historialliseen fasismiin liittyvät vertaukset palvelevat ennen kaikkea mahdollisimman tehokkaan viholliskuvan rakentamista. Niissä ei ole mukana konkreettis-historiallisen tilanteen analyysiä, vaan ne perustuvat usein väärille mielikuville ja historiallisille anakronismeille.
Fasismidebatin monet ulottuvuudet
Mikä on Euroopan äärioikeiston suhtautuminen Ukrainan nykyiseen johtoon, tapahtumiin ja maan äärioikeistolaisiin voimiin? Tästä näkökulmasta etsitään usein tukea väitteille Ukrainan nykyjohdon fasistisuudesta tai ei-fasistisuudesta. Toinen kysymys on Euroopan äärioikeiston suhtautuminen Putinin Venäjään ja Krimin äänestykseen. Tällöin vastauksista yritetään löytää vahvistusta muun muassa näkemykselle, jonka mukaan Euroopan äärioikeiston tuki Putinille ja Venäjän toimille Krimillä ovat osoitus Venäjän autoritaarisen hallinnon esikuvallisuudesta. Tämän tulkinnan mukaan se on todiste kasvavasta ideologisesta yhteydestä ”joidenkin eurooppalaisten äärioikeistolaisten puolueiden ja Venäjän nykyjohdon välillä”, joka nähdään ”avainriskiksi euro-atlantisille integraatiolle” ja ”pro-venäläisen blokin muodostumiselle Euroopan parlamentissa” (The Russian Connetion. The Speard of pro-Russian policies on the European far right. An analysis by Political Capital Institute, March 14,2014).
Euroopan äärioikeistolaisten puolueiden kielteinen suhtautuminen Ukrainan nykyhallintoon, äärioikeistolaiseen Svoboda-puolueeseen ja Oikeaan sektoriin tulkitaan osoitukseksi niiden enemmän tai vähemmän ei-fasistisesta luonteesta.
Analysoitaessa Euroopan äärioikeiston suhtautumista Ukrainan tapahtumiin on huomioitava siihen kuuluvien liikkeiden erilainen historiallinen ja ideologis-poliittinen tausta. Uusfasistisia, oikeistoradikalistisia ja oikeistopopulistisia liikkeitä ei voi niputtaa yhteen ja samaan koriin. Toiseksi itä- ja Länsi-Euroopan äärioikeistolaisten liikkeiden välillä on huomattavia eroja. Yksi olennainen ero on siinä, että itä-Euroopassa niin sanottu vallitseva anti-antifasismi luo äärioikeistolle lähes ihanteellisen ideologisen maaperän ja mahdollistaa äärioikeistolaisen politiikan tulemisen osaksi valtavirran politiikkaa (vrt. http://kulttuurivihkot.fi/lehti/blogit/kasparhauser/488-ukrainan-kriisi-aarioikeisto-ja-anti-antifasismi).
Arvioitaessa äärioikeistolaisten puolueiden ja uusfasististen ryhmittymien ideologiaa on aina otettava huomioon myös niiden demagoginen ulottuvuus. Kosovon sodasta lähtien etenkin Länsi-Euroopan erilaiset äärioikeistolaiset ryhmittymät ovat pyrkineet esiintymään osana rauhanliikettä. ”Ei pisaraakaan saksalaista verta vieraiden intressien vuoksi – Naton imperialistinen interventio Balkanilla lopetettava!” Tämä oli Kosovon sodan aikana uusfasistisen Saksan kansallisdemokraattisen puolueen (NPD) tunnus sen sodanvastaisissa mielenosoituksissa. Saksan sosiaalidemokraattien ja vihreiden tuki Naton sotatoimille nähtiin äärioikealla mahdollisuutena saada jalansijaa rauhanliikkeessä (vrt. Junge Freiheit 2.4.1999). Äärioikeiston sodanvastaisuus ei ole koskaan periaatteellista toimintaa rauhan puolesta. Äärioikeisto näki Kosovon sodalla olleen tervehdyttävä vaikutus yhteiskuntaan. Eurooppa ja erityisesti Saksa olivat pakotetut palaamaan ”sodanjälkeisestä fundamentaalipasifismista vihdoin takaisin historiallis-poliittisten realiteettien ja kokemusten perustalle”. Äärioikeiston mukaan länsimainen hyvinvointiyhteiskunta oli pakotettu heräämään pasifismin ”unesta” elämäntaistelun todellisuuteen (Klaus Hornung JF 30.4.1999). Äärioikeiston ideologian ja lausumien analyysi edellyttää niiden tarkastelua suhteessa niiden todelliseen politiikkaan ja tavoitteisiin.
Separatismi, äärioikeisto ja Krim
The Russian connection -raportin mukaan Venäjän Ukraina-politiikkaa tukevat enemmän tai vähemmän Länsi-Euroopan äärioikeistosta Itävallan Vapauspuolue (FPÖ), Ranskan Kansallinen rintama (FN), Saksan uusfasistinen NPD, Kreikan Kultainen aamunkoitto, Italian Pohjoisen liitto (Lega Nord) ja Iso-Britannian uusfasistinen BNP.
Italian Pohjoisen liitto ja Belgian Vlaams Belang, jotka lähettivät omia vaalitarkailijoitaan Krimille, tarkastelevat Ukrainan tapahtumia ennen kaikkea omien separatististen tavoitteidensa prisman lävitse. Pohjoisen liitto on vuodesta 1996 ajanut Padaniaksi kutsumansa Italian pohjoisosan suurempaa autonomiaa – aina mahdolliseen itsenäisyyteen asti – ja taloudellista vapautta köyhemmästä etelästä. Vlaams Belang on eurooppalaisen modernin oikeistoradikalismin erityisenlaatuinen, separatistinen puolue. Sen vaikutusalue on Belgian hollanninkielinen Flanderi. Puolueen mottona on: ”Ei ole belgialaista identiteettiä, ei belgialaista kieltä, eikä belgialaista kansaa.” (Filip DeWinter). Kumpikin puolue näkee Krimin tapahtumat oikeuttavan oman separatisminsa äänestyksineen. Myös FPÖ spekuloi sillä, että Krim tarjoaa mallin Itä-Tirolin liittämiseksi Itävaltaan.
Unkarin uusfasistinen Jobbik on ilmaissut selväsanaisesti tukensa Putinin Ukrainan-politiikalle. Puolue lähetti vaalitarkkailijoita Krimille. Jobbikin tuen taustalla on ennen kaikkea kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että Jobbikin ideologit näkevät Krimin liittämisen Venäjään eräänlaisena tulevaisuuden oikeutuksena puolueen tavoittelemassa suur-Unkarin rakennusprojektissa. Jobbikin edustajille Krimin kansanäänestys oli tulevaisuudenmalli, joka avasi tien Slovakian, Serbian ja Romanian unkarilaisvähemmistöjen alueiden liittämisen Unkariin joskus tulevaisuudessa. Toiseksi Jobbik tarkastelee EU:n ja Yhdysvaltoja toimintaa antisemitismin prisman lävitse. Jobbikin ideologeille EU ja Yhdysvallat ovat ennen kaikkea juutalaisten sionistien käsikassaroita. Nämä juutalaisten hallitsemat ”atlanttiset voimat” ovat ennen kaikkea Ukrainassa nousseet valtaan ja Svoboda ja oikea sektori ovat niiden ”hyödyllisiä idiootteja”.
Euraasia, geopolitiikka ja äärioikeisto
Euroopan uusoikeiston johtava ideologi Alain de Benoist ennusti jo vuonna 1990 geopolitiikan renessanssin: ”Geopolitiikka saavuttaa jälleen oikeutensa ja sen mukana tärkein dynamiikka: kansojen dynamiikka.” Sosialismin murtumisen jälkeen geopolitiikka on määrittänyt 1990-luvulta lähtien äärioikeiston poliittista ajattelua. Tässä kontekstissa keskeinen kysymys on ollut suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja Euroopan integraatioon. Yhdysvallat on eurooppalaisen äärioikeiston piirissä kommunismin vaaran katoamisen jälkeen määritelty Euroopalle ulkopuolisena ja vihamielisenä mahtina. Poikkeuksen tästä tekevät ne länsieurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet, joiden politiikan peruskivenä on islam- ja muslimivastaisuus.
Äärioikeiston ajattelun lähtökohtana on etnopluralismin konseptio, jonka mukaan jokaisella kansalla on omat ominaisuutensa, kykynsä ja kulttuurinsa. Ne ovat tulosta erilaisesta elinympäristöstä ja ”heimohistoriasta”. Samalla etnopluralismi on uusoikeistolaisen geopolitiikan keskeinen käsite, sillä ”geopolitiikan avainkäsite on – – homogeenisuus” (Alain de Benoist, Aus rechter Sicht, 1984, 64.) Tässä he tukeutuvat renessanssia kokevaan konservatiivisen vallankumouksen ideologiin Carl Schmittin teesiin homogeenisestä kansakunnasta ja demokratiasta: ”Demokratiaan kuuluu ehdottomasti homogeenisuus ja toiseksi – väistämättä – heterogeenisen erottaminen tai tuhoaminen.” (C. Schmitt, Die geistesgeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus, 1926, 14.)
Uusoikeiston etnopluralistisen konseption mukaan kukin kansa on muovautunut sopeutuessaan omaan elinympäristöönsä. On syntynyt ”normien ja arvojen etno – kulttuurinen määräytyvyys”, joka on jokaisen kansan kohdalla erilainen. ”Jokaisen kulttuurin päätuntomerkki on – –, että se omistaa jäljentämättömän ominaislaadun, että se on kehittänyt tietyn tyylin, joka läpäisee kaikki elämänalueet: uskonnon, taiteen, tavat ja tottumukset, lasten kasvatustavoitteet.” Oman kulttuurisen identiteetin säilyttäminen on jokaisen kansan eloonjäämisen edellytys. Rotujen sekoituksen tilalle on siten nostettu kulttuurien sekoittuminen yhdeksi aikamme päävaaroiksi, ”koska kulttuurit degenerisoituisivat maailmanlaajuiseksi sivilisaatioksi ja sen mukana hajoaisi ihmiskunnan eloonjäämiselle elintärkeä moninaisuus”. Tärkeintä on eri kulttuurien ominaislaadun säilyttäminen. Etnopluralismin avulla rasistinen ulkomaalaisviha muuttuu universaaliseksi reagointitavaksi oman kulttuurin ja identiteetin säilyttämiseksi.
Uusoikeiston ideologit suuntautuvat etnopluralismi-konseption puitteissa niin Euroopan unionia kuin Yhdysvaltoja vastaan. Ne kummatkin nähdään voimina, jotka eivät huomioi kansakuntien ja etnisten ryhmien erilaisuutta ja sen merkitystä ihmiskunnan kehitykselle, vaan pyrkivät organisoimaan kaikki yhden yhtenäisen mallin mukaan ja siten viime kädessä kehitys johtaisi totalitarismiin. EU:n sijasta uusoikeiston ideologit nostavat tunnuksen ”alueiden Euroopasta” ja ”kansakuntien Euroopasta”. Heidän tavoitteenaan on ”Euroopan revitalisointi”, joka edellyttää ”Euroopan kansoilta irtisanoutumista menneen vuosikymmenen liberaaleista illuusioista ja tukeutumista omaan voimaan”. Alain de Benoist puolestaan määrittelee uusoikeiston Eurooppa-politiikan seuraavasti: ”Me haluamme kansojen Euroopan, imperiaalisen – – Euroopan, joka toimii yhtenäisyydessä ja toisiaan kunnioittaen muodostuen itse omasta historiastaan.” Tulevan imperiaalisen Euroopan perustan nähdään osassa äärioikeistoa muodostuvan Venäjän raaka-aine- ja energiaresursseista, Saksan taloudellisesta mahdista ja Ranskan ydinaseista.
Itsestään tietoisella Saksalla on uusoikeiston konseptissa selvä prioriteetti suhteessa Euroopan integraatiokehitykseen. EU:n sijasta uusoikeistolaiset nostavat esille vaatimuksen ”alueiden Euroopasta” ja Saksan hegemonia-asemasta Euroopassa, jota perustellaan geopoliittisten kategorioiden avulla. ”Yhdistynyt Eurooppa tulee olemaan vapaiden, tasa-arvoisten kansallisvaltioiden valtioliitto. Ja Saksalla on siinä keskeinen rooli.” (Junge Freiheit 2/1992.) Berliiniläinen kustantaja ja ulkopoliittinen keskustelija Wolf Jobst Siedel tuo ajatusrakennelman pelkistetysti esille todetessaan: ”Saksan on pakko ottaa avainfunktio Unkarin, Tšekkoslovakian ja ennen kaikkea Puolan suhteen – – Tietenkään me emme halua ajaa puolalaisia pois, mutta luulen, että käytännössä jonkakin päivänä Pommeri ja Sleesia sekä Böömi ja Määri suuntautuvat jälleen Saksaan päin – – kaikki tulee pohjimmiltaan menemään Saksan suuntaan.” Hän jatkaa: ”Saksa ei voi välttyä tunkeutumasta taloudellisesti Itä-Eurooppaan ja mahdollisesti sen velvollisuutena tällä tiellä on, mikä ei onnistunut kolmannelle valtakunnalle – saavuttaa herruus noilla arvaamattomilla Veikselin, Bugin, Dnjeprin ja Donin välisillä alueilla.”
Tämän esteenä oikeistoradikalismin ideologien mukaan on nykyisen poliittisen eliitin kyvyttömyys ja haluttomuus käyttää valtaa kansainvälisten suhteiden alueella. Oikeistoradikalismin teoreetikot eivät tyydy ainoastaan vaatimaan geopoliittisia optiota, vaan vaativat ”asegeografiaa” (Wehrgeographie). Taustalla on ajatus siitä, että poliittinen suvereenisuus on ydinaseaikakaudella turvattavissa ainoastaan ydinaseilla (vrt. Junge Freiheit 9/1994).
”Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä ei ole pitkällä tähtäyksellä mitään yhteisiä intressejä”, totesi Alain de Benoist jo vuonna 1983. Hänelle Saksan ja Venäjän suhteilla on keskeinen rooli Euroopan tulevassa kehityksessä. Benoistin mukaan ”saksalais-venäläistä lähentymisestä muodostuu pitkällä tähtäyksellä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän peruskivi”. Saksan roolina on tässä ”voimistaa idän ja lännen suhteiden dialektiikkaa”.
Euroopan uusoikeistolle Yhdysvallat on ollut vihollinen jo ennen Itä-Euroopan sosialismin romahtamista. Syyt ovat olleet geopoliittisia ja ideologisia. Venäjä on nähty tulevaisuuden luonnollisena liittolaisena. Uusoikeistolaisen geopoliittisen ajattelun mukaan Venäjän yhdistyminen Eurooppaan on välttämätön edellytys ”maailmanvalta Euroopan” syntymiselle. Euroopan ja Venäjän yhdistyminen antaa sen, ”mikä Yhdysvalloille on ollut itsestään selvää: yhtenäinen suuralue valtamereltä valtamerelle”.
Euroopan äärioikeiston piirissä asetettiin suuria toiveita jo 1990-luvulla äärioikeistolaisen nationalismin nousuun Venäjällä. Sen piirissä esitettiin jopa tunnus: ”Euroopan vapaus tulee idästä”. Taustalla on ajatus, että liberalismin epäonnistuminen Venäjällä johtaisi kehitykseen, joka mahdollistaisi myös äärioikeiston nousun Länsi-Euroopassa. Nyt läntisessä Euroopassa taloudellinen kriisi ja uusliberalismin tuottama pelko sekä sosiaalis-taloudellinen eriarvoisuus on nostamassa äärioikeiston merkittäväksi poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi tekijäksi.
Saksalaisen uusoikeiston Venäjä-spesialisti Wolfgang Strauss ennusti 90-luvun puolivälissä tulevaa kehitystä seuraavasti: ”Uusi, kansallis- ja lähetystietoinen Venäjä tulee – vaikka onkin tänään vielä taloudellisesti raunio – muutamassa vuosikymmenessä voimallisesti osallistumaan tämän maailman kasvavaan jakotaisteluun jättiläismäisine raaka-ainevarastoineen ja geopoliittisine asemineen. Silloin on Saksalle ratkaisevaa, voiko se olla tulevalle suurvalta Venäjälle taloudellisesti vakaa ja poliittisesti vakavasti otettava partneri vai onko se julistautunut maahanmuuttomaaksi, joka on unohtanut vallan, ja kulttuurisesti juureton ja ikuisesti ongelmallinen monikulttuurinen utopia ja siten joutuu vaaralliseen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa vihamielisesti katsottujen läntisten sivilisaatioideoiden edustajana.”
NPD, Venäjä ja Ukrainan äärioikeisto
Saksan uusfasistisen NPD:n eurovaalien pääehdokas Udo Voigt kirjoittaa Ukrainasta puolueen lehdessä Deutsche Stimme otsikolla ”Die Verlogenheit des Westens kennt keine Grenzen”, jossa kritisoidaan ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja Naton politiikkaa. Yhdysvallat ”kiihottavat ukrainalaisia venäläisiä vastaan ja jättävät heidät lopuksi pulaan”. Myös EU on kritiikin kohde. Voigtin mukaan ”isänmaiden Eurooppaan kuuluvat sekä Venäjä että Ukraina”. Siihen eivät hänen mukaansa kuulu ”alueelle ulkopuolinen voima Yhdysvallat” tai ”Turkki”. Artikkelissa ei kritisoida tai hyväksytä Putinin politiikkaa eikä myöskään Svobodaa ja Oikeaa sektoria. Juttu on kirjoitettu varovaiseen sävyyn, koska NPD:n johto ei halua katkaista yhteistyösuhteitaan Svobodaan.
Äärioikeistolainen intellektuelli Jürgen Schwab kritisoi Voigtin ja NPD:n linjaa. Hänen mukaansa NPD reagoi vasta esitetyn kritiikin jälkeen Ukrainan tilanteeseen. Schwabin mukaan Voigt ei sulje artikkelissa NPD:n yhteistyötä ”Svobadan” ja ”oikean sektorin” kanssa. Schwabin kysymys kuuluu: Miten uskottava NPD:n linja on sen yrittäessä esiintyä samanaikaisesti Nato-kriittisenä ja tehdessä yhteistyötä ”Nato-vallankaappaajien kanssa Kiovassa”. Schwab toteaa, että puolalaisten, tšekkien ja ukrainalaisten sekä muiden itäeurooppalaisten negatiivisen suhtautumisen Venäjään voi ymmärtää, mutta siitä huolimatta hän ei hyväksy ”yhteistyötä Nato- vallankaappaajien kanssa, jotka haluavat tehdä omissa maissaan oranssisen US-vallankumouksen Euroopan maaperällä”.
NPD pitää edelleen Svobodaa ”veljespuolueena”. Samoilla linjoilla on myös NPD:n nuorisojärjestö Junge Nationaldemokraten (JN), joka kutsui Oikean sektorin edustajat Leipzigiin kansainvälisen äärioikeiston kokouksen. Saksa ei myöntänyt heille viisumeja, joten Oikean sektorin edustajat eivät päässeet kokouspaikalle.
Itä-Euroopan äärioikeisto ja Ukraina
Ukrainan äärioikeisto voimisti Maidan-mielenosoitusten yhteydessä asemiaan olennaisesti maan politiikassa. Se saavutti myös kansainvälistä hyväksyttävyyttä. Äärioikeisto oli Maidan-mielenosoituksissa vähemmistö lukumääräisesti, mutta mielenosoituksen edetessä se saavutti jopa hegemonisen otteen Maidanin alueella. Äärinationalistiset tunnukset ”kansallisesta vallankumouksesta” olivat hallitsevia. Yksikään ryhmä ei Maidan-aukiolla kyennyt tai halunnut kyseenalaistaa äärioikeiston toimintaa. Svobodan ja oikean sektorin toimintaa suvaittiin tai jopa tuettiin. Yhdysvallat ja EU antoivat Ukrainan äärioikeistolle myös oman tukensa. Yhdysvaltojen ja Saksan suurlähettiläät tapasivat muun muassa Svoboda-puolueen johtoa yhteisymmärryksen merkeissä Maidan-tapahtumien aikana. Läntinen media koko ajan joko vähätteli tai jopa vaikeni äärioikeiston roolista Ukrainan kriisin yhteydessä ennen vallanvaihtoa. Äärioikeistolla on vahvat asemat nykyisessä Ukrainan hallinnossa verrattuna sen todelliseen kannatukseen väestön keskuudessa.
Äärioikeiston rooli Ukrainan nykyjohdossa on nostanut sen esikuvaksi osalle Itä-Euroopan uusfasisteja. Tšekkiläisen uusfasistisen ”Kansallisen vastarinnan” jäseniä matkusti jo mielenosoitusten aikana aatetovereittensa avuksi. Tšekkiläinen uusfasistinen ”Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden työläispuolue” (DSSS) ja sen nuorisojärjestö näkevät ”vallankumouksellisessa Oikeassa sektorissa Euroopan toivon”. Slovakiassa äärioikeistolainen ”Slovenska pospolistost” on kääntänyt ukrainalaisten äärioikeistolaisten tekstejä ja julkaissut niitä. Venäläinen uusfasistinen ”Kansallinen vastarinta” on puolestaan vaatinut, että venäläiset kansallissosialistit eivät antaisi ”Putinin hallinnon provokaatioiden ja Kremlin propagandan” pettää itseään.
Ukrainan nykyhallinnon ja äärioikeiston menestys on nostanut venäläismielisten johtohahmoiksi Itä-Ukrainassa äärinationalistisia ja uusfasistisia voimia. He ovat nyt vuorostaan johtavia voimia anti-Kiova-mielenosoituksissa Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Esimerkiksi Donetskissa pro-venäläisten protestien johtohahmona on Pawel Gubarew, aiemmin venäläisen natsipuolueen ”Venäjän kansallisen yhtenäisyyden” jäsen.
Ukrainan tapahtumat ovat voimistaneet äärinationalististen ja uusfasististen voimien asemia koko Itä-Euroopassa. Samaan aikaan läntisessä Euroopassa myös äärioikeiston voima kasvaa. Kaikkiaan koko tilanteesta heijastuu vasemmiston ja vaihtoehtovoimien täydellinen heikkous. Se on joutunut sivustaseuraajaksi imperialistisessa geopoliittisessa kamppailuissa, jota Venäjän, Yhdysvaltojen ja EU:n johto nyt käyvät Ukrainasta. Äärioikeiston vaikutuksen kasvun lisäksi ja myötä Ukrainan kriisi on voimistanut militarismia kaikkialla läntisessä maailmassa ja Venäjällä. Kaikkiaan maailmantilanne vasemmiston ja laajemmin rauhanvoimien kannalta on äärimmäisen heikko. Kansainvälisessä politiikassa keskitytään entistä enemmän aseelliseen voimaan perustuvaan politiikkaan tilanteessa, jossa sen tulisi yhdessä ratkaista ilmastomuutoksen ja ekologisen kriisin asettamia haasteita ihmiskunnalle. Ihmiskunta on uhraamassa mahdollisuutensa ratkaista ekologisia ongelmia militarismin, geopolitiikan ja kansalliskiihkon alttarille.
