Tänä vuonna vietettiin Hiroshiman (6.8.) ja Nagaskin (9.8.) atomipommien pudottamisen 70-vuotissurujuhlaa. Hiroshiman pommi tappoi puolen kilometrin säteellä Ground zero -pisteestä 90 prosenttia ihmisistä. Atomipommin putoamiskohdassa lämpötila nousu sekunniksi 3000–4000 asteeseen. Paineaalto ja räjähdystä seurannut tulimeri eteni yli 250 kilometrin tuntivauhdilla ja nosti maaperän lämpötilan yli 1000 asteeseen. Välittömästi kuolleiden määrä nousi 200 000:een.
Ydinase on toisen maailmansodan pysyvin seuraus. Se merkitsi sellaisen teknologian syntymistä, jolla ihmiskunnalla on mahdollisuus tuhota itse itsensä. Albert Einsteinin mukaan ihmiskunta oli siirtynyt täysin uuteen tilanteeseen. Ihmiskunta ei ollut enää sen jälkeen kuolematon. Einstein totesi vuonna 1946 seuraavasti: ”Tänään atomipommi on perin pohjin muuttanut tuntemaamme maailman, ja näin ollen ihmisrotu on löytänyt itsensä uudenlaisesta asuinsijasta, johon sen täytyy mukauttaa ajattelunsa – –. Tulevan ajattelun täytyy estää sodat.” Ihmiskunnalla ei ole enää varaa toistaa 1900-lukua.
Ydinaseen lisäksi ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa ekologinen kriisi. Worldwatch-instituutin Maailman tila 2013 -raportti kysyi: ”Onko liian myöhäistä?” Keskeiset kysymykset kuuluvat, onko kestävä kehitys enää mahdollinen ja ”miten ihmiskunta selviää noista mullistuksista ajoissa?”. Viime aikojen kolme huolestuttavinta uutista ihmiskunnan kannalta tulevat ekologian alueelta: “Venäläistutkijat varoittavat: Siperian suot vettyvät vauhdilla metaanijärviksi”. Tämä on ehdottomasti huolestuttavin uutinen ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Länsi-Siperian suot, jotka ovat toimineet maapallon hiilinieluna tuhansien vuosien ajan, ovat muuttumassa metaanijärviksi. “Jos Amazonin metsät ovat maapallon keuhkot, niin Länsi-Siperian suot ovat sen viilentäjä”, sanoo Tomskin yliopiston professori Sergei Kirpotin. Toinen huolestuttava on 13.8. julkaistu uutinen: ”Syömme pääomaamme – Uusiutuvat luonnonvarat on tältä vuodelta käytetty”. Kolmas huolestuttava uutinen ekologisen kriisin rintamalta kertoi, että ”maailman jäätiköt sulavat ennätystahtia”.
Nykyisillä poliittisilla toimijoilla Ukrainan kriisin yhteydessä on täysin näköpiiristä kadonnut ekologisten ongelmien vakavuus. Johtavia poliitikkoja ja sotakiihkoilijoita eivät nämä ihmiskunnan keskeiset kysymykset näytä kiinnostavan. Ukrainan kriisin vastakkainasettelun ilmapiiri haittaa vakavasti kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita joulukuussa 2015 Pariisissa, jossa tavoitteena on solmia uusi maailmanlaajuinen ilmastosopimus.
Ihmiskunnalla ei olisi varaa ydinasekaudella ja nykyisen ekologisen kriisin sekä ilmastomuutoksen aikakaudella edes asevaraiseen turvallisuuteen. Immanuel Kant kirjoitti jo vuonna 1795 teoksessaan Ikuiseen rauhaan asevaraisen turvallisuuden kirouksesta ihmiskunnalle seuraavasti: ”– – suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki ne voimat, – –, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.” Tämä olisi hyvä muistaa myös Suomessa, jossa leikataan köyhiltä, vanhuksilta, työttömiltä, koulutuksesta ja kehitysavusta, ja samaan aikaan lisätään asevarustelumenoja ja eliitti suunnittelee Suomen Nato-jäsenyyttä.
Ukrainan kriisissä ei ole ns. ”hyviksiä”. Venäjällä, Yhdysvalloilla ja EU:lla on omat geopoliittiset tavoitteensa. Ukrainan nykyhallinto on äärinationalistinen. Maan sisällä on väkivaltaisia uusfasistisia ryhmittymiä aseissa. Ukrainan kriisin analyysi, joka keskittyy vain näkökulmiin ”pro-venäläinen”, ”pro-ukrainalainen”, ”pro-eurooppalainen” tai ”Putin-ymmärtäjä”, yksinkertaistaa ongelmia lähtökohtaisesti. Yksinkertaistava hyvä–paha-ajattelu on vaarallinen Ukrainan kriisin yhteydessä. Tämän tosiasian ilmaisivat 60 Saksan politiikan ja kulttuurin keskeistä vaikuttajaa julistuksessaan ”Taas sota Euroopassa? Ei meidän nimissämme!”, jossa he totesivat: ”Kukaan ei halua sotaa. Mutta Pohjois-Amerikka, Euroopan unioni ja Venäjä kulkevat väistämättä sitä kohti, mikäli ne eivät pysty lopullisesti pysäyttämään uhan ja vastauhan tuhoisaa kierrettä. Kaikki eurooppalaiset, venäläiset mukaanluettuina, kantavat yhdessä vastuuta rauhasta ja turvallisuudesta. Harhapolut välttää vain se, joka ei päästä tätä päämäärää silmistään.”
Ukrainan kriisin syntymisestä lähtien sotapuheesta on tullut vaarallisen arkipäiväistä. ”Sota Euroopassa?” kysyi saksalainen Der Spiegel -lehti (18/2014). Lehden mukaan tilanne vuoden 2014 lopulla muistutti ensimmäisen maailmansodan aattokuukautta eli ”elokuuta 1914″. Sen myötä sodanpelko on lisääntynyt Euroopassa ja Saksassa. Lehti kysyi: ”Sota?” ja vastasi: ”Se olisi mielipuolista, mutta se on tullut viime viikkoina mahdolliseksi. Suuri sota Euroopassa on jälleen mahdollisuus, kun se näytti 20 vuoden ajan poissuljetulta. Tuskin yksikään ajatteli, että Venäjä ja Nato voisivat ampua toisiaan.”
Nykyinen maailmantilanne muistuttaa tosiaan hieman 1800-luvun lopun tilannetta siinä, että suurvaltojen väliset suhteet ovat kärjistymässä taisteltaessa hupenevista maailman raaka-aine- ja energiavaroista sekä geopoliittisista asemista. Yhdysvaltojen, EU:n ja Venäjän eliitin tai Ukrainan oligarkian perusintressinä ei ole toimia vilpittömästi Ukrainan kansan parhaaksi.
Ihmiskunnalle rauha on verrattavissa yksilön terveyteen. Sen ratkaisevan merkityksen huomaa vasta kun sen menettää. Tässä suhteessa voi sanoa, että Ukrainan kriisi on vaarassa viedä ihmiskunnalta terveyden. Se on tuottamassa pitkäaikaista kroonista sairautta nimeltä militarismi. Venäjän, Nato-maiden, Ukrainan johdon ja separatistien johtajien ohjenuorana ei ole Einsteinin ajatus siitä, että ”tulevan ajattelun täytyy estää sodat”.
Brittiläinen historioitsija Arnold Toynbee totesi ensimmäisen maailmansodan jälkeen: ”Sotapropaganda on vaarallisempaa kuin sinappikaasu”. Nyt sotapropagandan trumpetit toitottavat kaikkialla viholliskuvia ja sotarummut kumisevat. Pelon, sodan, nationalismin ja militarismin lietsonta on arkipäivää Venäjällä, Ukrainassa, EU:ssa ja Yhdysvalloissa. Suomessa hehkutetaan Nato-jäsenyyden varjossa Venäjä-pelkoa. Iltapäivien lehtien lööpit kertovat omituista sotakiihkoa: ”Suomi valmistuu sota-aikaan” (28.4.2015); ”Valmistautuuko Suomi tosiaan sotaan? Reserviläiskirje kuohuttaa maailmalla” (25.5.2015).
Sotakiihkon yksi omituisimmista ilmentymistä oli Iltalehden (13.9.2014) näyttelijä Anja Pohjolan haastattelu ”Suuri ja odotettu paluu!”. Siinä 83-vuotias naisnäyttelijä on laitettu pohtimaan: ”olisiko minusta tappamaan”. Vastausta tämä 83-vuotias näyttelijä ei tiedä, mutta selvää hänelle on: ”kyllä minä isänmaatani puolustan kun tarvitaan”. Suomessa Venäjän media kuvataan yksipuolisen sotapropagandan areenaksi. Mutta Suomessa on samankaltainen kehitys meneillään.
Brittiläinen lehti The Guardian totesi, että ”sotaharjoitukset lisäävät oikean yhteenoton riskiä”. Venäjä, Yhdysvallat ja Nato-maat ovat jatkuvasti nokitelleet sotaharjoitusten järjestämisellä. Yksi osoitus tästä on Naton suuret sotaharjoitukset kuoleman mereksi muuttuneella Välimerellä. Harjoituspaikka on makaaberi. Harjoitukseen osallistuvat voivat kohdata sotien uhreja eli terrorisminvastaisen sodan luomaa kaaostilaa ja Syyrian sisällissotaa pakenevien ruumiita meren aalloissa. Suomen armeijajohto näyttää olevan innokkaana mukana (http://yle.fi/uutiset/nato_pitaa_valimerella_megaluokan_sotaharjoitukset__suomi_mukana_kuudella_hornetilla/823956).
Samaan aikaan Venäjä ja Yhdysvallat modernisoivat omaa ydinaseistustaan ja harkitsevat sen sijoittamista Euroopaan. Tässä on täysin unohdettu Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton päätöslauseman toteumus 1980-luvulla: ”ydinsotaa ei saa koskaan päästä syttymään, sillä siinä ei ole voittajia.”
EU:n assosiaatiosopimus Ukrainan kanssa oli yksi keskeinen kriisin laukaiseva tekijä. Se tietyllä tavalla avasi Pandoran lippaan. Ukrainan syrjäytetty presidentti Janukovitš teki EU:lle ehdotuksen, että Venäjän ja Ukrainan hallituksen kanssa yhdessä keskusteltaisiin sen vaikutuksista. Venäjä viestitti kompromissihalukkuudesta, mutta EU-kommision silloinen puheenjohtaja Barroso vaati Ukrainaa ratkaisemaan assosiaatiosopimuksen kohtalon ja valitseeko hän sopimuksen EU:n kanssa vai tulliliitton Venäjän kanssa. Saksalainen, aiemmin EU:n laajentumisesta vastannut politiikko Günter Verheugen (FDP/SDP) tiivisti EU:n linjan 19.5.2014 seuraavasti: ”Venäjän kanssa ei keskustella, mitä Ukrainan ja muiden assosiaatio poliittisesti tulee merkitsemään – –”
Saksan sosialidemokratian johtava kylmän sodan ajan idänpolitiikko Erhard Eppler kysyykin tuoreessa artikkelissaan: ”Miksi kenellekään ei tullut mieleen keskustella Putinin kanssa EU-assosiaatiosopimuksesta Ukrainan kanssa?” Hänen mukaansa Barosso toimi siten kuin Venäjää ei ylipäätänsä olisi olemassa ja totesi EU:n yllättyneen: ”Me hieroimme silmämme, kun Venäjä tällä dramaattisella tavalla ilmoitti olemassaolostaan.”
Oliko EU:n Ukraina-politiikan takana sen halu kehittyä supervallaksi? Ainakin siihen viittaavat EU:n johtohenkilöiden lausunnot. EU:n laajentumispolitiikan tavoitteesta totesi EU-parlamentin nykyinen puheenjohtaja Martin Schulz (SPD) 26.2.2013: ”Euroopan kumppanit odottavat – oikeutetusti – että Eurooppa ottaa vastuunsa ja taloussupervallasta tulee myös maailmanpoliittinen supervalta.” Puolan ulkoministeri Radek Sikoski puolestaan ilmaisi asian seuraavasti: ”Jos EU haluaa tulla maailmanmahdiksi – ja Puola tukee tavoitetta – silloin se tarvitsee kapasiteettia kyetäkseen vaikuttamaan naapurialueisiinsa.”
Saksalainen aiemmin Vihreiden keskeinen poliitikko Rainer Trampert kysyy, mitä Yhdysvallat olisi kyennyt tekemään, jos EU tai Saksa olisi hyväksynyt Putinin tarjoaman talousalueen ”Lissabonista Vladivostokiin”. Hänen mukaansa ei mitään. Mutta Putinin tarjoama Euraasialainen unioni ei olisi Trampertin mukaan ollut mikään uhka USA:lle, mutta valtava modernisointitehtävä Saksan teollisuudelle. Liittokansaleri Kohlin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toimineen Horst Teltschikin mukaan Ukrainan kriisi ja EU:n politiikka on vaarantamassa sen 25 vuotta tehdyn menestyksellisen työn Venäjän sitomiseksi Eurooppaan tai ”jopa tuhonnut sen”.
Aikakauden perusongelma on se, miten kyetään rakentamaan ”Euroopan yhteinen koti” globaalissa kylässä kuten Gorbatšov unelmoi? Miten luoda luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiri, joka on sellainen kaikille? Ukrainan kriisiin tiivistyvät monet pelot. Venäjän pelkona on se, että Ukrainan Nato-jäsenyyden myötä Nato-ohjukset ovat sen rajalla ja maa on Naton asevoimien ympäröimä. Itä-Euroopan maat (erityisesti Puola ja Baltian maat) ja Ukraina pelkäävät Venäjän laajentumistavoitteita ja mahdollista hyökkäystä. Yhdysvalloilla ja useimmilla EU-mailla ei ole vastaavia konkreettisia välittömiä pelkoja. Miten rakentaa turvallisuutta ja luottamusta ydinasekaudella? Asevarainen turvallisuus on tuhon tie. Raskaiden aseiden lisääminen merkitsee konfliktin mahdollisuuden kasvua ja järjetöntä raaka-aineiden ja energian tuhlausta ekologisen kriisin aikakaudella. Jos halutaan säilyttää nykyinen sivilisaatio, niin ydinasekaudella ei Rooman valtakunnan ajoista noudatettu sääntö ole yksinkertaisesti voimassa: Jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan.
Gorbatšov totesi valtiovierailullaan vuonna 1984 sen tosiasian, että ydinsodassa ei ole voittajia. Tämän pohjalta hän päätyi toteamukseen: ”eikä kukaan saisi rakentaa omaa turvallisuuttaan siten, että se vaarantaisi toisten turvallisuuden”.
Ydinasekaudella ei sodan ja rauhan kysymyksissä yhdelläkään maalla voi olla täydellistä autonomiaa asevaraisen turvallisuuden nimissä. Tätä osoittaa jo se, että kansainväliselle yhteisölle ei ole samantekevää, rakentaako Iran itselleen ydinaseen vai ei. Sellaiset kansalliset asevarustelu-ja sotapoliittiset toimenpiteet, jotka merkitsevät toisen turvattomuuden lisääntymistä, eivät voi olla yksittäisen kansallisvaltion omia itsekkäitä ratkaisuja. Nykyaika vaatisi Naton korvaamisen eurooppalaisilla turvajärjestelyillä, jonka osana olisivat ETYJin omat rauhaturvajoukot. Ratkaisu vaatisi myös mahdollisesti Venäjän ja Itä-Euroopan maiden rajoille laajan demilitarisoidun vyöhykeen, laajaa aseistariisuntaa ja Yhdysvaltojen raskaan aseistuksen sekä ydinaseiden poistamista Euroopasta.
Ihmiskunnan olisi ekologisen kriisin ja ydinaseiden aikakaudella löydettävä vastaus Erasmus Rotterdamilaisen vuonna 1517 esittämään kysymykseen: ”Miksi ihmiset käyttävät niin paljon älystään itsensä vahingoittamiseen ennemmin kuin panisivat kaiken viisautensa onnensa säilyttämiseen?”
