Blokkien paluu -teoksessaan (2016) Marko Juutinen ja Jyrki Käkönen kuvaavat, kuinka uudelleen blokkiutuneessa maailmassa ovat vastakkain Yhdysvallat eurooppalaisine ja entiseen brittiläiseen imperiumiin kuuluvine vasallivaltioineen sekä muotoutumassa oleva BRICS-blokki, jonka kärkimaita ovat Kiina ja Intia. Heidän teesinsä oli, että Yhdysvallat on menettämässä asemaansa yksiselitteisenä johtajavaltiona maailmassa.
Ongelmana on se, että isot muutokset maailmantalouden ja -politiikan voimasuhteissa ovat harvoin tapahtuneet rauhanomaisesti. The Economist-lehden päätoimittaja Zanny Minton Beddies pohtii kyseisiä muutoksia lähtökohtanaan peloponnesolaissota, jonka syynä oli Ateenan mahdin synnyttämä pelko Spartassa. Beddies analysoi Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä dynamiikkaa ja kysyy, voisiko samanlainen dynamiikka päteä Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Hän viittaa kansainvälisen politiikan tutkijan Graham Allisonin (Harvadin yliopisto) tutkimukseen, jossa analysoidaan kuuttatoista historiallista tapausta, joissa nouseva mahti on haastannut aiemman vakiintuneen valtiaan. Kahdessatoissa tapauksessa lopputuloksena on ollut sota.
Maailmanpolitiikan keskeisinä toimijoina ovat edelleen nykyiset ja entiset suurvallat, jotka kaikki elävät osittain menetetyn suuruuden aikaa. Yhdysvaltalainen historioitsija Anne Applebaum nosti teoksessaan Demokratian iltahämärä Brexitin keskeiseksi tekijäksi Englannin siirtomaa-ajan suuruuden ja sen nostalgian, ”maailmaan, jossa Englanti laati säännöt”. Kyseisen nostalgian mukaan ”Englanti on erityinen – ja ehkä ylivoimainen”. Samalla tavalla Ranska on oman siirtomaavaltakautensa vanki käydessään loputtomia sotia Afrikan entisissä siirtomaissaan. Lännessä nykyisen kriisin taustalla ollaan nähty Venäjän nostalgia oman imperiuminsa suhteen ja pyrkimys sen palauttamiseen.
Yhdysvallat ei elä nostalgiassa, vaan se on konkreettisesti menettämässä hegemonia-asemansa. USA on kokenut ainutlaatuisen valtakauden yksinapaisen maailman absoluuttisena hallitsijana. Se kesti vuodesta 1989 finanssikriisiin 2007/08. Nyt se on murtumassa.
Kylmän sodan jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker korosti, että roomalainen maailmanvalta on ollut ainoa Yhdysvaltojen hegemonia-asemaan verrattava vaihe ihmiskunnan historiassa. Yhdysvaltojen mahti on Rooman kaltainen, mutta se nojaa eettisesti kestävälle perustalle, hän hehkutti: ”Olemme moraalisesti roomalaisia parempia. Mutta roomalaiset voivat olla muuten esikuvanamme. Amerikka huolehtii tietyistä imperiumin velvollisuuksia, siksi se voi myös vaatia tiettyjä oikeuksia.” Nyt elämme tämän ”amerikkalaisen ylivallan loppua” (Francis Fukuyama). Samalla maassa vallitsee ”pelko suurimmasta perustuslaillisesta kriisistä sitten sisällissodan” (Zanny Minton Beddies).
Oman suurvalta-aseman murentumiseen ja kasvavaan sisäpoliittiseen kriisiin on vaarana etsiä ratkaisua näyttävästä sodasta, joka käydään kaukana Euroopassa. Sen yhteydessä Yhdysvalloilla olisi keskeinen rooli pakotteiden ja asetoimitusten muodossa. Kysymyksessä ovat suuret taloudelliset intressit ja ennen kaikkea maailmanlaajuinen hegemonia-asema.
Ukrainan kriisi ja Yhdysvaltojen talous
Yhdysvaltojen johdon tavoitteena ei ole niinkään eristää Venäjää ja Kiinaa, vaan pitää liittolaiset tiukasti Amerikan oman talouden piirissä. Liittolaisten tulisi luopua venäläisen kaasun ja kiinalaisten tuotteiden tuonnista ja niiden tuomista mahdollisista eduista. Sen sijaan heidän tulisi ostaa paljon kalliimpaa yhdysvaltalaista nesteytettyä maakaasua ja muita vientituotteita. Perimmäinen kysymys on, kenen kanssa Eurooppa käy kauppaa tulevaisuudessa: Yhdysvaltojen vai Venäjän ja Kiinan?
Jos rauhanomainen kauppa ja investoinnit ovat mahdollisia, niin mihin Natoa tarvitaan? Mihin Amerikan liittolaiset tarvitsevat Yhdysvaltojen sotateollisen kompleksin tuotteita? Ja jos ei ole olemassa luonnostaan vihamielistä suhdetta, miksi ulkomaisten maiden on uhrattava omat kaupalliset ja taloudelliset etunsa tukeutumalla yksinomaan Yhdysvaltojen viejiin ja sijoittajiin?
Ei ihme, että Ranskan pääministeri Macron kutsui Natoa ”aivokuolleeksi”, jonka toiminta aiheuttaa lisääntyviä menoja ja tuottaa Yhdysvaltoja suosivaa kauppapolitiikkaa. Samalla se estää Eurooppaa hyödyntämästä Euraasian kanssa käytävää kaupaa.
Amerikan lisääntyvä painostus liittolaisiaan kohtaan uhkaa ajaa ne pois Yhdysvaltojen kiertoradalta. Yli 75 vuoden ajan niillä ei ole ollut juurikaan käytännön vaihtoehtoja Yhdysvaltojen hegemonialle. Mutta tämä on nyt muuttumassa. Yhdysvalloilla ei ole enää sellaista rahapoliittista valtaa ja näennäisesti kroonista kauppa- ja maksutaseylijäämää, jonka ansiosta se pystyi laatimaan maailmankaupan ja investointien säännöt vuosina 1944–45. Uhkana Yhdysvaltojen ylivallalle on se, että Kiina, Venäjä ja Euraasian ydinalue on tarjoamassa jopa parempia kauppa- ja investointimahdollisuuksia kuin Yhdysvallat ja sen yhä epätoivoisemmaksi käyvä vaatimus Nato- ja muiden liittolaistensa uhrauksista. Öljyn- ja elintarvikeviennin ohella asevienti tukee Yhdysvaltojen yli 800:n ulkomailla sijaitsevan tukikohdan sotilasmenojen rahoittamista valtiovarainministeriön vakiolainoilla. Mutta ilman pysyvää vihollista, joka uhkaa jatkuvasti porteilla, Naton olemassaolo on vaarassa romahtaa. Mikä on silloin Nato-maiden tarve ostaa sukellusveneitä, lentotukialuksia, lentokoneita, panssarivaunuja, ohjuksia ja muita aseita ilmastokriisin aikana?
Tällä hetkellä näyttää Yhdysvaltojen keino dominanssinsa säilyttämiseen olevan se, että se kykenisi yllyttämään Venäjän sotilaalliseen vastaiskuun ja väittämään sitten, että tämän vastaiskun kostaminen on tärkeämpää kuin mikään puhtaasti kansallinen taloudellinen etu. Poliittisten asioiden alivaltiosihteeri Victoria Nuland totesi ulkoministeriön lehdistötilaisuudessa 27. tammikuuta: ”Jos Venäjä hyökkää Ukrainaan tavalla tai toisella, Nord Stream 2 ei etene.” Nyt näyttää, että Yhdysvallat yrittää kiristää tilannetta Ukrainan osalta katkeamispisteeseen. EU:sta ja Euroopasta ei väliksi, kuten Nuland ilmaisi ytimekkäästi vuonna 2014 sen, kuka sanelee Naton jäsenten politiikkaa: ”Fuck the EU”.
Pakotepolitiikka voimistaa Yhdysvaltojen vaikutusta Euroopan talouteen. Euroopan on määrä määrätä pakotteita energian ja maatalouden hintojen nousun kustannuksella asettamalla etusijalle tuonti Yhdysvalloista ja luopumalla Venäjän, Valko-Venäjän ja muista dollarin alueen ulkopuolisista yhteyksistä. Kuten Sergei Lavrov asian ilmaisi: ”Kun Yhdysvallat ajattelee, että jokin asia sopii sen etuihin, se voi pettää ne, joiden kanssa se oli ystävällinen, joiden kanssa se teki yhteistyötä ja jotka palvelivat sen kantoja ympäri maailmaa.” Lähes vuosisadan ajan ei Länsi-Eurooppalla ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua Yhdysvaltojen taloutta suosiviin kauppa- ja investointisääntöihin hintana Yhdysvaltojen taloudellisesta ja kaupallisesta tuesta ja jopa sotilaallisesta turvallisuudesta. Nyt uhkaa kuitenkin syntyä vaihtoehto, joka tarjoaa etuja Kiinan Belt and Road -aloitteesta ja Venäjän halusta saada ulkomaisia investointeja auttamaan teollisen organisaationsa nykyaikaistamisessa.
Gorbatšov odotti vuonna 1991, että Neuvostoliiton/Venäjän talous tulisi osaksi lännen taloutta. Venäjällä ja Länsi-Euroopassa odotettiin molemminpuolisesti, että saksalaiset, ranskalaiset ja muut sijoittajat järjestäisivät Neuvostoliiton jälkeisen talouden uudelleen tehokkaampaan suuntaan. Tämä ei ollut Yhdysvaltojen suunnitelma. Senaattori John McCain kutsui Venäjää ”bensa-asemaksi, jossa on atomipommeja”. Se oli amerikkalaisten unelma siitä, millaiseksi he halusivat Venäjän muuttuvan – niin, että Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöt siirtyisivät yhdysvaltalaisten osakkeenomistajien hallintaan, alkaen suunnitellusta Jukos-yhtiön ostosta, josta sovittiin Mihail Hodorkovskin kanssa. Viimeinen asia, jonka Yhdysvaltain strategit halusivat nähdä, oli kukoistava, elvytetty Venäjä. Yhdysvaltalaiset neuvonantajat pyrkivät yksityistämään Venäjän luonnonvarat ja muut ei-teolliset omaisuuserät luovuttamalla ne kleptokraateille, jotka voisivat ”lunastaa” yksityistämänsä omaisuuden arvon vain myymällä sen yhdysvaltalaisille ja muille ulkomaisille sijoittajille kovaa valuuttaa vastaan. Tuloksena oli uusliberalistinen taloudellinen ja demografinen romahdus kaikkialla Neuvostoliiton jälkeisissä valtioissa.
Yhdysvaltojen talouden ongelma: sotateollinen kompleksi
Yhdysvaltojen talouden yhtenä keskeisenä ongelmana on ylimitoitettu sotilasteollinen kompleksi. Pentagonin kapitalismi perustuu kustannuslisäsopimuksiin: Mitä korkeammat ovat sotilaallisen laitteiston kustannukset, sitä enemmän sen valmistajat saavat voittoa. Niinpä Yhdysvaltojen aseet ovat ylimitoitettuja – siksi 500 dollarin wc-istuimet 50 dollarin mallin sijasta. Ylellisyystavaroiden, myös sotilastarvikkeiden, tärkein vetovoimatekijä on loppujen lopuksi niiden korkea hinta. Näin on myös Suomen osalta F-35-hävittäjien hankinnassa.
Globalisaation puitteissa Yhdysvallat on deindustrialisoitunut tuotantokustannusten leikkauspolitiikkana. Sen teollisuusyritykset ovat etsineet halpatyövoimaa ulkomailta, erityisesti Kiinasta. Samalla tuotannon siirtäminen ulkomaille ja valtion sosiaalimenojen leikkaaminen toimi luokkasodan aseena yhdysvaltalaisten työnantajien ja yhdysvaltalaisen työvoiman välillä. Walmart, Apple ja monet muut yhdysvaltalaisyritykset järjestivät tuotantolaitoksia Kiinaan, mikä edellytti välttämättä teknologian siirtoa ja tehokkaan infrastruktuurin luomista vientikauppaa varten. Goldman Sachs johti rahoitusalan hyökkäystä ja auttoi Kiinan osakemarkkinoita nousuun. Kaikki tämä oli sitä, mitä Yhdysvallat oli kehottanut.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on käymässä kuin klassisessa kreikkalaisessa tragediassa eli ollaan päätymässä juuri siihen lopputulokseen, jota se eniten pelkää. Ylipelatessaan omia Nato-liittolaisiaan vastaan yhdysvaltalaiset diplomaatit saavat aikaan Kissingerin painajaisskenaarion, joka ajaa Venäjän ja Kiinan yhteen. Samalla kun Amerikan liittolaisia käsketään kantamaan Yhdysvaltojen pakotteiden kustannukset, Venäjä ja Kiina hyötyvät siitä, että niiden on pakko monipuolistaa talouttaan ja tehdä omat taloutensa riippumattomiksi Yhdysvaltojen elintarviketoimittajista ja muista perustarpeista. Ennen kaikkea nämä kaksi maata ovat luomassa omia dollarittomia luotto- ja pankkien selvitysjärjestelmiään ja pitämässä kansainvälisiä valuuttavarantojaan kullan, eurojen ja toistensa valuuttojen muodossa keskinäistä kauppaa ja investointeja varten.
Yhdysvallat ei voi yksinkertaisesti kääntää teollistumiskehitystä ja riippuvuuttaan kiinalaisesta ja muusta aasialaisesta työvoimasta tuomalla tuotantoa takaisin kotimaahan. Se on rakentanut talouteensa liian suuret menot, jotta sen työvoima pystyisi kilpailemaan kansainvälisesti, kun otetaan huomioon yhdysvaltalaisten palkansaajien budjettivaatimukset, jotka liittyvät korkeisiin ja kasvaviin asunto- ja koulutuskustannuksiin, velanhoitoon ja sairausvakuutuksiin sekä yksityistettyihin infrastruktuuripalveluihin.
Yhdysvaltojen ainoa tapa ylläpitää kansainvälistä taloudellista tasapainoaan on monopolihinnoittelu aseiden, patentoitujen lääkkeiden ja tietotekniikan viennissä ja ostamalla määräysvalta kaikkein tuottoisimmilla tuotanto- ja potentiaalisesti vuokraa nostavilla aloilla ulkomailla – toisin sanoen levittämällä uusliberalistista talouspolitiikkaa koko maailmaan tavalla, joka velvoittaa muut maat riippuvaisiksi Yhdysvaltojen lainoista ja investoinneista.
Miten Yhdysvallat voi pitää yllä ulkomailla tapahtuvien sotilasmenojensa maksutaseeseen liittyviä kustannuksia ilman näiden maiden tukea, etenkin kun Kiina, Venäjä ja niiden naapurit vähentävät dollareita? Menojen leikkaaminen ja teollisen omavaraisuuden ja kilpailukykyisen talousmahdin palauttaminen edellyttäisivät Yhdysvaltojen politiikan muuttamista. Tällainen muutos vaikuttaa epätodennäköiseltä, mutta kuinka kauan Amerikan jälkiteollinen talous voi onnistua ilman sitä pakottamaan muut maat tarjoamaan sille taloudellista hyvinvointia (kirjaimellisesti sisäänvirtausta), jota se ei enää tuota kotimaassaan?
Tähän pakottamiseen oivana keinona olisi sotaisan konfliktin syttyminen Ukrainassa. Nyt käydään kovaa kansainvälistä hermopeliä, jotta Venäjä tekisi väärän askeleen ja toimisi aseellisesti.
Yhdysvallat tarvitsee konflikteja oikeuttaakseen 738 miljardin dollarin asevarustelumenonsa. Koskaan aiemmin Yhdysvaltojen historiassa maa ei ole käyttänyt yhtä paljon rahaa sotilaallisiin tarkoituksiin. Yhdysvallat käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin lähes kaksi miljardia dollaria päivässä. Francis Fukuyaman mukaan Yhdysvaltojen kansainväliselle asemalle suurimpia haasteita ovat maan sisäpoliittinen polarisaatio ja sen kyky ratkaista sisäpoliittiset ongelmat. Näiden haasteiden ratkaisemisen esteenä on Yhdysvaltojen talous, jonka keskeisenä tukijalkana on sotateollinen kompeksi. Se imee maan voimavarat militarismille siviiliyhteiskunnasta.
