Ukrainan kriisi on nostanut kärjistyneesti esille kysymyksen äärioikeiston roolista ja poliittisesta painoarvosta Euroopassa. Ukrainan tapahtumien yhteydessä kansainvälisen politiikan ja median näkemyksiin näyttää mahtuvan vain kaksi mustavalkoista näkemystä asiasta. ”Fasistijuntta pitää poistaa Kiovasta”, jyrisee dosentti Johan Bäckman ja määrittää Ukrainan nykyisen väliaikaishallituksen avoimesti fasistiseksi ja vaaralliseksi (Iltalehti 18.3.2014). Päinvastaista linjaa edustaa Suvi Turtiainen: ”Kiovan fasistivalta elää vain Venäjän mediassa.” (HS 15.3.2014.)
Kummatkin näennäisesti lieventävät perusväittämänsä jälkeen musta-valkoista näkemystään. Bäckman korostaa: ”En väitä, että kaikki ukrainalaiset ovat natseja. Mutta vallankumouksen seurauksena Kiovassa nousi valtaan porukka, joka selvästi sympatisoi ja tukee äärioikeistoa.” Turtiainen myöntää puolestaan: ”Kyllä, Ukrainan mielenosoittajien joukossa oli äärioikeistoon kuuluvia ihmisiä.” Vaaleilla valitun ”rikollisen” vallan hänen mukaansa kaatoi vain ja ainoastaan ”kansanliike, jolla on laaja kansan tuki Ukrainan eri väestöryhmissä”. Tämä näkemys heijastelee pitkälti EU:n ja Suomen virallista näkemystä, jonka ulkoministeri Erkki Tuomioja tiivisti seuraavasti: ”Mutta on todella loukkaavaa sellainen väite, että täällä olisi tapahtunut fasistien vallankaappaus.” (IL 8.3.2014.)
Miten sitten tulisi arvioida äärioikeiston ja uusfasististen voimien roolia sekä merkitystä Ukrainan kriisissä? Tämä kysymys sisältää monia näkökulmia. Yksi niistä on kysymys, miksi Maidan-aukion mielenosoitusten aikana hallitsevina olivat monien mukaan pitkälti äärioikeiston tunnukset ja iskulauseet. Riippumattoman ay-liikkeen, antifasististen, feminististen ja vasemmistolaisten ryhmien edustajat joutuivat jopa piilottelemaan omiaan.
Sosialismin romahdus, historianrevisionismi ja anti-antifasismi
Ukrainassa sosialismin romahtamisen jälkeen on ollut samankaltainen historiapoliittinen kehitys kuin muualla Itä-Euroopassa. Historian uudelleentulkintoja on leimannut totalitarismiteoria, jonka pohjalta on samaistettu sosialismi ja fasismi. Mutta tyypillisesti näissä totalitarismiteoreettisissa tulkinnoissa on painopiste siirtynyt niin sanottuun anti-antifasismiin. Sen tavoitteena on ollut ideologisesti murskata antifasismi, joka on nähty ylhäältä määrättynä kaatuneen sosialistisen järjestelmän oikeuttamisen keskeisenä perustana. Näkemys ei ole täysin väärä. Itä-Euroopan sosialismi syntyi osittain puna-armeijan pistimien tuella. Mutta sen lisäksi kansandemokratioiden synnyn taustalla oli myös aitoa tahtoa. Sotien väliset oikeistodiktatuurit ja Itä-Euroopan maiden taloudellisen sekä poliittisen eliitin yhteistyö natsi-Saksan kanssa loivat tilanteen, jossa antifasismi ja antikapitalismi nivoutuivat aidosti toisten kanssa toisen maailmansodan jälkeen.
Sosialismin romahtamisen jälkeen Itä-Euroopan maissa tilanne on kääntynyt päälaelleen. Hallitsevaksi ideologiaksi on muodostunut totalitarismiin perustuva anti-antifasismi, jonka puitteissa partisaaniliikkeiden ja sosialismin aikainen antifasismi näyttäytyy poliittisen repression välineenä. Anti-antifasismi on johtanut fasistien rikosten vähättelyyn, antifasistisen vastarinnan ja natsi-Saksan kanssa tehdyn yhteistyön uudelleenarviointiin. Voiton päivä on muuntunut tässä kontekstissa pakkovallan alkamisen päiväksi. SS-veteraaneista on tullut kansallissankareita ja isänmaallisia vastarintataistelijoita. Tätä ei ole estänyt edes se, että Baltian maissa ja Ukrainassa SS-miehet ja natsimiehityksen kanssa yhteistyössä toimineet osallistuivat juutalaisten joukkomurhaamiseen. Heitä kunnioitetaan patriootteina ja vastarintataistelijoina. Kommunismin ajan rikosten uhrien esiinnostaminen on merkinnyt samanaikaisesti fasismin uhrien lähes täydellistä unohtamista.
Itä-Euroopassa anti-antifasismi on johtanut holokaustin vähättelyyn, oikeistodiktatuurin kauden rehabilitointiin ja antisemitismin sävyttämään kommunisminvastaisuuteen. Vallitseva anti-antifasismin ideologia ja ilmapiiri toimivat uusfasistisille ja erilaisille äärioikeistolaisille liikkeille erinomaisena kasvuperustana. Yleiseen poliittiseen ilmapiiriin kuuluu fasismin rikosten vähättely tai mitätöinti, fasististen toimijoiden nostaminen kunniajalustalle, antikommunismin glorifiointi ja entisten ja nykyisten antifasistien julistaminen “maanpettureiksi”.
Tämä anti-antifasismin politiikka on merkinnyt Itä-Euroopan maissa paluuta 1930-luvulla vallinneeseen fasistiseen ja äärinationalistiseen ideologiseen perintöön. Anti-antifasismin ideologian leviäminen ei ole rajoittunut vain uusfasistisiin tai äärioikeistolaisiin ryhmittymiin, vaan se on tunkeutunut lähes kaikkiin poliittisiin ryhmiin ja yleiseen mielipiteeseen.
Anti-antifasismi Ukrainassa
Ukrainassa tämä heijastuu ennen kaikkea Ukrainan Nationalistien Liiton (OUN), Ukrainan Kapinallisarmeijan (UPA) ja niiden johtajien äärinationalistien roolin uudelleenarviointiin toisessa maailmansodassa ja vähättelyyn tai jopa vaikenemiseen niiden osallisuudesta holokaustiin. Maidanin aukiolla erityisesti äärioikeistolaisen Svoboda-puolueen kannattajat toivat esille OUN:n sodan aikaisia tunnuksia ja iskulauseita. Puolueen tukijoille OUN:n johtaja Stepan Bandera on historiallinen esikuva, jonka viitoittamaa tietä Ukrainan tulee kulkea.
Saksan liittotasavallan johtava fasismintutkija Martin Broszat korosti vuonna 1966 kirjoittamassa artikkelissaan ”Faschismus und Kollobaration in Ostmitteleuropa zwischen Weltkriegen” itäisen Euroopan fasististen liikkeiden ideologisen ytimen olleen antisemitismi. Hänen mukaansa tämä määritti myös OUN:n aatemaailmaa ja mahdollisti yhteistyön saksalaisen fasismin kanssa. Myöhemmin ovat muun muassa sellaiset ukrainalaisen nationalismin historiantutkijat kuin F. Bruder (Berliini), J.-P. Himka (Edmonton), Per A. Rudling (Lund) ja T. Snyder (New Haven) määritelleet Banderan johtaman OUN (B):n luonteeltaan fasistiseksi.
OUN oli perustamisestaan lähtien puolalais- ja juutalaisvastainen sekä antikommunistinen. 1930-luvulla Banderan johtama OUN-B, joka oli liikkeen radikaalimpi siipi, totesi päätöslauselmassaan: ”Juutalaiset ovat hallitsevan bolsevistisen hallinnon uskollisin tuki.” Järjestön toinen keskeinen johtaja Jaroslaw Stezkon vaati 40-luvun alussa ”juutalaisten tuhoamista”. Toukukuussa 1941 OUN-B:n johdon toimintaohjeessa todettiin: ”Kaaoksen – – aikana on sallittua ei-toivottujen puolalaisten, Moskovan ja juutalaisten aktiivien likvidoiminen.” OUN-B:n ukrainalaisjoukot (”Nachtigall” ja ”Roland”) osallistuivat kesäkuun lopulla 1941 arviolta noin 7 000 juutalaisen joukkomurhaamiseen Lvivissa (ent. Lemberg).
OUN-B:n johto oli fasistinen ja äärinationalistinen. Kesäkuun 30. päivänä 1941 se julisti ukrainalaisen valtion syntyneeksi ja teki ”kunniaa Saksan armeijalle ja sen johtajalle Adolf Hitlerille”. Samalla ukrainalaiset nationalistit vannottivat: ”Uudelleensyntynyt ukrainalainen valtio tulee toimimaan läheisessä yhteistyössä kansallissosialistisen Suur-Saksan kanssa, joka sen johtajan Adolf Hitlerin johdolla luo uuden järjestyksen Eurooppaan ja maailmaan ja auttaa Ukrainan kansaa vapautumaan Moskovan miehityksestä.” Natsi-Saksan johdolle ei sopinut tämä slaavilaisten ”ali-ihmisten” omatoimisuus. Se aiheutti välirikon natsi-Saksan johdon ja ukrainalaisten fasistien välille. Bandera ja Stetsko pidätettiin ja kuljetettiin Sachsenhausenin keskitysleirille, jossa heitä kohdeltiin todella hyvin verrattuna tavallisiin vankeihin. Ukrainalaisten järjestö kiellettiin, jonka jälkeen sen jäsenet perustivat Ukrainan kapinallisarmeijan (UPA). Sen mottona oli ”Ukraina ukrainalaisille”. Järjestö syyllistyi vuoden 1943 loppuun mennessä 50 000 – 60 000 puolaisen murhaan. Israelilaisen historioitsijan Aaron Weissin mukaan yksistään ukrainalaiset nationalistit surmasivat Länsi-Ukrainassa 28 000 juutalaista. Ukrainalaisten fasistien päävihollisia olivat puolalainen vastarintaliike, neuvostopartisaanit ja juutalaiset. Vasta Stalingradin tappio jälkeen ukrainalaiset nationalistit toteuttivat myös iskuja saksalaisia miehittäjiä vastaan, vaikka päävihollisia olivat edelleen neuvostopartisaanit ja myöhemmin puna-armeija. Syyskuussa 1944 natsit vapauttivat Banderan ja Stetskon. Heidän vangitsemisensa natsien toimesta on se seikka, jonka avulla heidän fasistisuutensa voidaan uskottavasti muuntaa nationalismiksi ihmisten tietoisuudessa.
Oranssivallankumouksen jälkeen presidentti Viktor Juštšenko rehabilitoi OUN:n. Presidenttikauden loppuvaiheessa vuonna 2010 hän nosti OUN:n johtajat Banderan ja Stezkon ”Ukrainan sankareiksi”. Samalla koulujen historian oppikirjoissa ukrainalaisten fasistien osallisuutta holokaustiin vähäteltiin ja jopa oikeutettiin sillä, että juutalaiset olivat tukeneet ”Neuvostoliiton hallintoa”.
Historianrevisionismista tuli Juštšenkon aikana keskeinen yhteiskunnan tietoisuuteen vaikuttanut tekijä. Tuolloin Euroopan parlamentti protestoi Ukrainassa suoritettua Banderan ylistämistä ja omassa kannanotossaan se toivoi uuden presidentin peruvan Juštšenkon säädöksen. Ukrainan syrjäytetty presidentti Viktor Janukovitš toteutti Euroopan parlamentin toivomuksen kansainvälisen painotuksen vuoksi.
Maidanin mielenosoitusten aikana EU ja sen johtoelimet eivät olleet enää valmiit tuomitsemaan niiden aikana esiintynyttä Banderan ja OUN:n ylistämistä. Samaan aikaan, kun Yhdysvallat, EU ja läntinen media ei suostunut näkemään tuskin minkäänlaisia äärioikeistolaisia ilmiöitä mielenosoituksissa, niin Venäjän tiedotusvälineissä kaikki mielenosoittajat edustivat fasismia.
Nykyisessä Ukrainan hallituksessa äärioikeistolaisella Svoboda-puolueella on vahva edustus. Hallituksessa Svobodan miehiä ovat: Alexander Sitsch (varapääministeri), Sergei Kwit (opetusministeri), Andri Machnik (ympäristöministeri) ja Igor Schwaiko (maatalousministeri). Tämän lisäksi johtava Svoboda-puolueen jäsen Oleg Machnitzki on nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Turtiainen nostaa esille sen, että uusfasistinen Oikea sektori ei ole mukana hallituksessa. Tosin hän ”unohtaa” sen, että kansallisen turvallisuus- ja puolustusneuvoston kakkosmies on Dmitri Jarosch, Oikean sektorin johtaja. Kyseisen elimen johtajana toimii Andri Parubi, Svoboda-puolueen perustajajäsen. Äärioikeisto ja uusfasistiset voimat eivät ole mikään vähäinen tekijä nykyisessä Ukrainan johdossa, vaikka sen hallitus ei olekaan fasistinen.
Huolestuttavaa tulevan kehityksen kannalta on anti-antifasismin voimistuminen, joka osaltaan saattaa avata tietä tulevaisuudessa jopa äärioikeistolaisen hegemonian syntymiselle kriisin pitkittyessä. Krimin tilanne, Ukrainan kriisi ja militarismin lisääntyminen alueella lisäävät autoritaarisia valtarakenteita, äärinationalismia ja uusfasismia Venäjällä ja Ukrainassa.
