Tällä viikolla käydään neuvotteluja Venäjän, Yhdysvaltojen, Naton ja ETYKin välillä Ukrainan kriisin ja mahdollisen Naton itälaajennuksen ratkaisemiseksi.
Nykytilannetta on verrattu ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan. Silloin oli paljon puhetta sodasta, mutta harva uskoi sen todelliseen mahdollisuuteen. Saksalainen Der Spiegel (18/2014) kysyi: ”Sota Euroopassa?” ja vastasi: ”Se olisi mielipuolista, mutta se on tullut viime viikkoina mahdolliseksi. Suuri sota Euroopassa on jälleen mahdollisuus, kun se näytti 20 vuoden ajan poissuljetulta. Tuskin yksikään ajatteli, että Venäjä ja Nato voisivat ampua toisiaan.” Suomessa Iltalehden lööppi kirkui ”Suomi valmistautuu sota-aikaan” (28.4.2015).
Sotahysteriasta on tullut vaarallisen arkipäiväistä. Siitä on tullut este rauhanomaisille ratkaisuille ja yhteiskuntien militarisoitumisen moottori.
Suomalainen media on hyvä esimerkki sotaretoriikan kaikkivoipaisuudesta. Helsingin Sanomien ”joululahja” lukijoilleen oli sotahysteriaa puhtaimmillaan: ”Sota alkaa jouluaattona” (24.12.2021). On käsittämätöntä, että Suomen suurin päivälehti kuuluttaa ydinaseiden aikakaudella sodan mahdollisesta alkamisesta kuin kristillinen kirkko Jeesuksen syntymästä jouluaattona. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola vahvisti sodan sanomaa: ”Laajamittaisen sodan uhka Euroopassa on varteenotettava.” Iltalehti ehti jo 23.11.2021 kysymään: ”Mitä tapahtuu, jos Venäjä oikeasti hyökkää Ukrainaan?” Lisävalaistusta antoi jälleen Mika Aaltola, joka kertoi lehden lukijoille ”kevättalven olevan olosuhteiden osalta otollinen ajankohta hyökkäykselle”. Median ja Ulkopoliittisen instituutin yhteistyö sotahysterian osalta näyttää olevan saumatonta.
Sotahysterian sanoma on selvä: asevarainen turvallisuus ja sotilaallinen voima ovat ainoat välineet kansainvälisiä ongelmia ratkaistaessa. Suomessa sillä oikeutetaan tehty hävittäjähankinta ja nyt eliitin ja median käynnistämä Nato-jäsenyyskeskustelu. Tähän ei sovi pohdinta Ukrainan kriisin rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuksista diplomaattisin keinoin. Suomalaiselle medialle on täysin vieras professori Hiski Haukkalan viisaus: ”Pyri siihen, ettei Suomen koskaan tarvitsisi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Taitava ulkopolitiikka ja diplomatia ovat pienen maan ensimmäinen ja korvaamaton puolustuslinja.”
Yhteinen turvallisuus – ihmiskunnan ainoa mahdollisuus
Ihmiskunnan on purettavana ”kaksi tikittävää aikapommia”. Ilmastokriisi uhkaa nykyisen sivilisaation perustaa nyt eikä vasta 2100-luvulla. ”Lähivuodet ovat luultavasti tärkein jakso koko ihmiskunnan historiassa”, arvioi IPCC:n puheenjohtajistoon kuuluva Debra Roberts. Ilmastokriisin torjuminen edellyttää globaaleja ratkaisuja jo 2020-luvulla. Ne eivät ole mahdollisia sotahysterian maailmassa.
Toisen tikittävän aikapommin muodostavat ydinaseet. Lähes kaksi vuotta riehunut koronapandemia on syrjäyttänyt ydinaseiden vaarat tiedotusvälineistä ja yleisestä tietoisuudesta sekä estänyt kansainvälistä yhteisöä käsittelemästä tätä polttavaa ongelmaa. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen (Sipri) mukaan vuoden 2021 alussa maailmassa arvioitiin olevan yli 13 080 ydinkärkeä. Ohjusten määrä, jotka on varustettu ”operatiivisilla” ydinkärjillä, kasvoi 3 720:sta vuonna 2020 3 825:een vuonna 2021. Venäjä ja Yhdysvallat pitävät noin 2 000 taistelukärkeä jatkuvasti korkeimmassa valmiustilassa. Ihmiskunta on tuhon partaalla joka hetki.
Menneen maailman turvallisuuspoliittinen ajattelu
Nykyinen turvallisuuspoliittinen ajattelu ydinaseiden ja ilmastomuutoksen maailmassa on menneestä maailmasta. Historioitsija Le Goff kuvaa ajattelumme jälkeenjääneisyyttä seuraavasti: ”Ihminen käyttää luomiaan koneita ja samalla säilyttää sen mentaliteetin, joka hänellä oli ennen näitä koneita. Autoilijoilla on ratsumiehen sanavarasto ja 1800-luvun tehdastyöläisellä on isiensä ja esi-isiensä talonpoikaismentaliteetti.” Nykyistä turvallisuuspolitiikkaa ajatellaan mentaalisesti Suomi-konepistooli kädessä ja Tuntematon sotilas -elokuva mielessä näkemättä, että tulevassa suurkonfliktissa taktisilla ydinaseilla olisi olennainen merkitys.
Nykyinen turvallisuuspolittinen ajattelu on verrattavissa teollisen yhteiskunnan ajatteluun. Ei nähdä, että ydinaseiden myötä olemme siirtyneet riskiyhteiskuntaan. Tätä eroa kuvaa saksalainen sosiologi Ulrich Beck: ”Meitä uhkaavat vaarat ja niitä hillitsemään pyrkivät turvallisuuslupaukset kuuluvat eri aikakausille. Ydinteollisuuden, kemiallisen ja geeniteknologisen ajan haasteita käsitellään 2000-luvulle tultaessa käsittein ja toimintaohjein, jotka kuuluvat 1800-luvun ja 1900-luvun alun varhaiseen teollisuusyhteiskuntaan.” Omaa aikaansa edellä oli presidentti Kekkonen, joka teki ehdotuksen Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä. Hän varoitti Tukholma-puheessa vuonna 1978 uusista ydinaseista, jotka luovat edellytykset rajoitetun ydinsodan käymiselle ja ydinsodan eurooppalaistamiselle.
Uuden turvallisuuspoliittisen ajattelun välttämättömyys
Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov totesi vuonna 1984 unohduksiin painuneen tosiasian, että ydinsodassa ei ole voittajia. Tähän tosiasiaan perustui hänen johtopäätöksensä siitä, että ”kukaan ei saisi rakentaa omaa turvallisuuttaan siten, että se vaarantaisi toisten turvallisuuden”. Turvallisuus voidaan taata ainoastaan yhdessä toisen osapuolen kanssa, ei sitä vastaan.
Ydinaseiden maailmassa ei ole enää mahdollista tehdä kansallisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja välittämättä siitä, millaisia pelkoja se aiheuttaa naapurissa. Tässä mielessä ajatus kansallisesta turvallisuuspolitiikasta, joka ei ota ydinaseiden maailman realiteetteja huomioon, on äärimmäisen vaarallinen. Näin etenkin ratkaisuissa, joiden osapuolina ovat Venäjä, Yhdysvallat ja Nato. Niiden strategian ydintä ovat ydinaseet. Nato vannoo myös ensi-iskun mahdollisuuden nimiin. Tämän on oltava keskeinen asia, kun puhutaan Ukrainan tai Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.
Aikakauden eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan perusongelma on se, miten luoda luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiri, joka on sellainen kaikille. Ukrainan kriisiin tiivistyvät monet pelot. Venäjän pelkona on se, että Ukrainan Nato-jäsenyyden myötä Nato-ohjukset tulevat sen rajoille. Putin ilmaisi tämän selvästi: ”Kysyitte Ukrainasta: missä ovat ’punaiset linjat’? Nämä ovat ennen kaikkea uhkia, joita meitä vastaan luodaan ja jotka voivat tulla kyseiseltä alueelta… jos Ukrainan alueelle sijoitetaan minkäänlaisia hyökkäysjärjestelmiä, niiden saapuminen Moskovaan kestää 7–10 minuuttia, ja 5 minuuttia, jos ne käyttävät hypersonisia aseita.” Ukrainan Nato-jäsenyyden myötä Eurooppa palaisi 80-luvun alun tilanteeseen, jolloin euroraketit tekivät tuloaan ja mahdollisen ydinaseholokaustin toteutumisen aika oli supistumassa Putinin mainitsemaan 5 minuuttiin. Tämä ongelma liittyy kokonaisuudessaan Naton itälaajentumiseen.
”Euroopan yhteisessä kodissa” on kyettävä antamaan turvallisuustakuut Puolalle, Baltian maille ja Ukrainalle, jotka pelkäävät Venäjän laajentumistavoitteita ja mahdollista hyökkäystä. Yhdysvalloilla ja useimmilla EU-mailla ei ole vastaavia konkreettisia välittömiä pelkoja. Tätä rakennelmaa ei ole mahdollista rakentaa asevaraisen turvallisuuden varaan. Se on tuhon tie. Asevarainen turvallisuus kasvattaa vain konfliktin mahdollisuutta ja lisää järjetöntä raaka-aineiden ja energian tuhlausta ekologisen kriisin aikakaudella.
Yhteinen eurooppalainen turvallisuusrakennelma, joka perustuu vähittäiseen luottamuksen rakentamiseen, vastavuoroisuuteen, diplomatiaan ja aseistariisuntaan, on ainoa tie selviytyä ydinaseiden ja ilmastokriisin maailmassa. Asevarustelun vähentäminen vapauttaisi tarvittavia varoja globaalien ekologisten ongelmien ratkaisemiseksi ja sosiaalisen edistyksen eteenpäinviemiseksi. Ihmiskunnalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pyrkimys pysyvään rauhantilaan, jotta ”ihmissuvulle kaikessa heikkoudessaankin varmistuisi edistys parempaan siinä negatiivisessa merkityksessä, ettei sitä ainakaan tuhota edistyessään” (Immanuel Kant).
