Uusliberalistinen uudistuksen tsunami on iskenyt yliopistomaailmaan. ”Fantastinen juttu”, julisti kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen kuulijoilleen vuonna 2009. Yliopistouudistus oli kokoomuksen, Keskustan ja Vihreiden silloisen hallituksen ”saavutus”. Silloin esitetyt yliopistolain viralliset tavoitteet ilmaistiin hyvin positiivisväritteisesti ja niiden lopulliseksi päämääräksi julistettiin yliopistojen toimintaedellytysten parantaminen kansainvälistyvässä toimintaympäristössä ja kiristyvässä taloudellisessa kilpailussa. Uusliberalistisen yliopistolain väitettiin lisäävän autonomiaa, kun yliopistot vapautetaan valtion tiliviraston ”kahleista” itsenäisiksi oikeushenkilöiksi.
Ennen yliopistolain säätämistä Suomessa valtiosihteeri Raimo Sailas puolusti lakiehdotusta vetoamalla eurooppalaiseen yliopistopolitiikkaan ja kehotti katsomaan Suomen ulkopuolelle. Silloin sitä ei tehty. Mutta nyt siihen on syytä, kun katsotaan uusliberalistisen yliopistolain synnyttämiä seurauksia tieteen saralla.
”Kahleista vapautetun” yliopiston perusajatuksena on valtion ja korkeakoulujen suhteen uudelleenmäärittely, kilpailu ja suoritukseen perustuva rahoitus. Tähän johtoajatukseen ei kuulu esimerkiksi yliopiston sisäinen demokratia, vaikka demokraattiset periaatteet ovat valtiolle ja yhteiskunnalle tärkeitä.Korkeakoulujen hallinnossa demokraattisen osallistumisen päätöksenteon korvaa nykyisin oletus siitä, että kilpailu tuottaa tehokkuutta ja oikean suuntaisia ratkaisuja. Yliopistolle ei enää kuulu myöskään perinteissä ymmärryksessä korostettu korkeakoulujen kulttuurinen tehtävä. Tässä suhteessa kehityksen on menossa väärään suuntaan. ”Kuinka yliopistouudistuksesta tuli kaikkien aikojen fiasko?” Suomen Kuvalehden otsikko kysyi oikeutetusti lokakuussa 2012.
Perusajatuksena on ollut, että ”kahleista vapautetun” yliopiston tulee saada valtiolta perusrahoitus. Mutta valtiolla ei saa olla korkeakoulujen tärkeimpänä rahoittajana minkäänlaista vaikutusvaltaa rahojen käyttöön. Tätä markkinoidaan yliopistojen lisääntyvänä autonomiana, vapautena ja omavastuullisuutena.
Uusliberalistinen yliopistouudistus on tuottanut tuhoisaa jälkeä tieteen laatuun ja arvostukseen sekä alistanut yliopiston pitkälti talouselämän käsikassaraksi. Saksalainen Die Zeit -viikkolehti (1.8.2013) käsitteli artikkelissaan ”Gekaufte Wissenschaft” laajasti sitä, minkälaista paljashakkuuta ja tieteen alennustilaa on syntynyt ”kahleistaan vapautetussa” yliopistossa. Onko Suomessa toteutettu uusliberalistinen yliopistouudistus johtamassa vastaavanlaisiin seurauksiin?
Yritykset tilaavat tutkimuksia, palkaavat professoreja ja rahoittavat kokonaisia instituutteja. Yksi nyky-yliopistossa yleistyvä trendi on lahjoitusprofessuurit. Saksassa on nykyään yli 1 000 lahjoitusprofessoria. Yksistään energiajätit RWE ja E.ON kustantavat 31 lahjoitusprofessuuria 19 yliopistossa. He tutkivat ja opettavat muistaen lahjoittajan intressit. Yliopistoissa on syntymässä uusi tieteentekijän prototyyppi, joka ei enää näe itseään riippumattomana tutkijana, vaan enemmänkin tutkimuksen teettäjän pragmaattisena palvelijana.
Yksityisyrityksistä on tullut yliopistojen sisälle salainen mahtitekijä. Vuonna 2011 rahoittivat saksalaiset yritykset ja säätiöt 1,8 miljardilla eurolla tutkimusta. Miten yritysrahoitus vaikuttaa tutkimukseen ja opetukseen?
Saksan yliopistomaailmaan ”kermaan” kuuluva Humboldt-yliopisto (Berliini) teki vuonna 2006 yhteistyösopimuksen Saksan suurimman yksityispankin, Deutsche Bankin, kanssa. Mukana sopimuksessa oli myös Berliinin tekninen yliopisto. Sopimuksen mukaan perustettiin Quantitative Products Labarotory -instituutti, jonka tehtävä on selvittää finanssimarkkinoihin ja sen tarjoamiin tuotteisiin liittyviä riskejä. Deutsche Bank rahoitti instituutin toimintaa kolmella miljoonalla eurolla vuosittain. Tiedot eivät kerro, mikä oli yliopistojen osuus rahoituksesta. Vuonna 2011 julkitulleet sopimusehdot kertovat seuraavaa: Sopimus antaa Deutsche Bankille määräysvallan instituutin sisällä – ei yliopiston hallinnolliselle ja tieteelliselle johdolle. Deutsche Bankin määräysvalta alkoi jo keskusteltaessa instituutin fyysisestä sijainnista. Sopimus edellytti siltä ”läheisyyttä Deutsche Bankiin”. Siihen ei kelpuutettu Humboldt-yliopiston jyhkeää rakennusta Berliinin keskustassa (kuvassa). Insituutti sijoitettiin samaan rakennukseen, jossa toimii Deutsche Bankin hallussa oleva Investment&FinanzCenter. Sopimuksen mukaan professorivalinnat suoritettaa ”yhteistyössä” yliopiston ja Deutsche Bankin kanssa. Näin valittiin instituutille kaksi professoria. Deutsche Bankilla oli ennen kaikkea saneluvalta siitä, mitkä tutkimustulokset julkaistiin ja mitkä jäivät julkisuudelta piiloon. Sopimuksen mukaan oli varmistettava, että tutkimustulokset eivät saa koskettaa ”Deutsche Bankin etuja”. Jos pankin nimi tuli jossain tutkimuksessa esille, niin kyseisen tutkimuksen tuloksen julkaiseminen vaati erikseen ”Deutsche Bankin kirjallisen hyväksymisen”.
Die Zeit -lehden artikkelin kirjoittajat kysyvätkin oikeutetusti: ”Onko kyseisessä instituutissa työskentelevä proferssori tieteentekijä vaiko pankin toimihenkilö?” Nykyisin tieteen ja yliopistojen tehtävänä ei ole tuottaa mahdollisimman objektiivista tietoa vaan ennen kaikkea olla voittoatuottavaa. Tuloksista viis. ”Tutkimuksen taloudellistumiseen” on tiedemaailmassa totuttu. Näin on asia ainakin yliopiston hallinnossa. Humboldt-yliopiston vararehtori, joka vastaa tutkimuksesta, ei nähnyt sopimuksessa Deutsche Bankin kanssa minkäänlaista ongelmaa.
Toisena esimerkkinä voi olla Kölnin yliopisto, joka teki kemian alan jättikonserni Bayer AG:n kanssa yhteistyösopimuksen vuonna 2008. Bayer AG rahoittaa sydän- ja syöpätutkimusta kuusinumeroisella summalla vuosittain. Fyysikko Philipp Mimkes on vaatinut yhteistyösopimusta julkiseksi. On väitetty, että yksikään tutkimustulos ei enää tule julkiseksi ilman Bayer AG:n punakynän läpikäyntiä. Mimkesin kysymykset kuuluvat:
• ”Onko Bayer AG:lla valta poistaa negatiiviset tutkimustulokset?”
• ”Kuka viime kädessä määrää tutkimuksen tuloksista? Tutkimus vai talous?”
Yliopiston johto vaikeni sopimuksesta useiden tahojen vaatimuksista huolimatta. Mimkes vei asian hallinto-oikeuteen. Joulukuussa 2012 Kölnin hallinto-oikeus hyväksyi yliopiston linjauksen. Nyt asia on käsiteltävänä korkeamassa hallinto-oikeudessa. Mutta kysymys kuuluu: Kuka suojaa yhteiskuntaa näiltä uuden ajan yritysten valvomilta tieteen tuloksilta?
Olennainen osa yliopistojen budjettivaltaa on siirtynyt yrityksille. Kaikella on hintansa. Saksan työnantajajärjestön (BDI) presidentti Keitel on huolissaan energian hinnannoususta Saksan päätettyä sulkea ydinvoimalansa. Halpa energia on välttämätöntä teollisuudelle. Niinpä BDI rahoitti tutkimuksen, jonka tuli vastata kahteen kysymykseen: Kuinka paljon energiakäänne maksaa? Miten energianhinta tulee kehittymään? Sinänsä kysymykset ovat yhteiskunnan ja talouden kannalta tärkeitä. Tutkimus annettiin Kölnin yliopiston energiatalouden instituutille (EWI). Ongelmana tässä on se, että kyseisen instituutin rahoituksesta vastaavat lähes 50-prosenttisesti kaksi saksalaista suurta energiayhtiötä (RWE ja E.ON). Laitoksen johtaja Felix Höffler on todennut insituutin lähtökohdista: ”Me edustamme markkinataloudellista lähtökohtaa. Tämän tutkimuksen teettäjä tietysti ottaa huomioon antaessaan rahoituksen.” Niinpä BDI:n presidentti saattoi julistaa energiakäänteen taloudellisuuden olevan jo nyt akuutisti vaarassa EWI-tutkimuksen perusteella.
Yhtiöden vallasta tutkimustuloksiin ja erityisesti tutkimuksen suorittajien ennakkositoutumisesta rahoittajan etuihin on paljon konkreettisia esimerkkejä. Pääomayhtiö Union Investment rahoitti Freiburgin yliopiston tutkimuksen, jonka tavoitteena oli osoittaa yksityisen eläkejärjestelmän etuja. Union Investment on yksityisten eläkejärjestelmien kauppaamisen markkinajohtaja Saksassa. Myöskään tutkimuksen eettisyyden kanssa ei kannata olla nykyisin niin tarkka, jos haluaa saada rahoitusta. Google rahoitti 47 923 dollarilla Deutsche Institut für Wirtschaftsforschungin tutkimusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, milloin ihmiset alkavat netissä suojella yksityiselämäänsä ja millä keinoin he voisivat paljastaa enemmän yksityisyydestään. Tutkimuksen tavoitteena on tehostaa Googlen suorittamaa henkilökohtaista täsmämainontaa.
Nykyisessä uusliberalistisessa yliopistossa tieteellisestä tutkimuksesta on tullut ostettava ja myytävä tuote, joka on sen käytettävissä, jolla on rahaa. Merkittävää on myös uuden rahoitusmallin tuoma pelko yliopistojen sisälle. Nykykehitykseen kriittisesti suhtautuneet professorit, jotka olivat muun muassa kieltäytyneet eettisistä syistä Googlen tarjoamista tutkimushankkeista, eivät halunneet esiintyä Die Zeit -lehden haastatteluissa omilla nimillään.
