Naton itälaajennus ja sotateollinen kompleksi

Ukrainan kriisin yksi keskeinen kysymys on, miten turvata kaikille osapuolille turvallisuus ydinaseaikakaudella. Gorbatšovin unelma 1980-luvun lopulla oli utopia ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista”, jonka puitteissa taattaisiin kaikkien turvallisuus eurooppalaisin turvajärjestelyin ilman sotilasliittoja. Tämän haaveen taustalla oli sen tosiasian tunnustaminen, että ydinasekaudella turvallisuuspoliittiset ratkaisut eivät voi perustua toisen turvattomuudelle.

”Kansainvälisessä politiikassa ei koskaan ole kysymys demokratiasta tai ihmisoikeuksista, vaan valtioiden eduista”, toteaa Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen keskeinen turvallisuuspoliittinen ajattelija Egon Bahr. Ukrainan konfliktin yksi keskeinen syy on Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin geopoliittinen taistelu, jonka maksajiksi ovat joutuneet ukrainalaiset.

Tämän geopoliittisen pelin ytimessä on valtiollisten, taloudellisten ja poliittisten intressien lisäksi myös kysymys turvallisuudesta. Ukrainan länteen suuntautunut eliitti on hakenut turvallisuustakeita Venäjän uhkaan lännestä ja ennen kaikkea Natosta. Venäjä on kokenut Naton jatkuvan itälaajentumisen Ukrainan ja Venäjän rajoille oman turvallisuutensa uhkana. Tätä tunnetta on lisännyt oleellisesti Yhdysvaltojen hanke rakentaa Itä-Euroopan alueelle ohjustorjuntajärjestelmä.

Nykyinen kriisi on syöksemässä maailman uuteen kylmään sotaan, joka vie ihmiskunnalta ilmastomuutoksen ja ekologisen kriisin tarvitsemat voimavarat. Tässä kehityksessä on vain yksi selvä voittaja: eri maiden sotateollinen kompleksi. Keskeisessä roolissa tässä on Yhdysvaltojen valtava aseteollisuus, joka yksin vastaa lähes puolesta maailman asevarustelusta. Yhdysvaltojen presidentti Dwight D. Eisenhower varoitti maan kansalaisia jäähyväispuheessaan 17.1.1961 sotateollisen kompleksin vaarasta demokraattisille instituutiolle ja demokratialle.¹

USA:n sotateollinen kompleksi ja kylmän sodan päättyminen

Kylmän sodan päätyttyä toive ”miekkojen takomisesta auroiksi” oli todellinen uhka aseteollisuudelle. 1990-luvun alussa Yhdysvalloissa määrärahat asehankintoihin ja uusien asejärjestelmien kehittämiseen puolittuivat verrattuna 1980-lukuun. Yhdysvaltojen sotateollisen kompleksin ensimmäinen reaktio oli rivien tiivistäminen, niiden uudelleen organisointi ja parempien aikojen odottaminen.

Vuonna 1993 Clintonin hallinnon edustaja William Perry (Deputy Defense Sectary) kutsui varusteluteollisuuden suurosakkaat neuvonpitoon. Myöhemmin tämä tapaaminen on nimitetty ”viimeiseksi ehtoolliseksi”. Perryn viesti oli selvä: asevarustelun ”lihavat vuodet” ovat ohitse. Tämä varoitus laukaisi fuusiobuumin sotateollisen kompleksin piirissä, jota tuettiin runsaskätisesti veronmaksajien rahoilla.

Yhdysvaltain suurimpiin aseteollisuusyhtiöihin kuulunut Rockwell, jonka palveluksessa oli vielä 1980-luvulla 100 000 työntekijää, siirtyi sotilaslentokoneita ja kantoraketteja valmistavan Boeing-yhtiön omistukseen. Sen lisäksi Boeingin haltuun siirtyi McDonnell Douglas, joka mm. tuotti sotailma-alukset F-18 Hornet ja F-15 Eagle. General Dynamicsin F-16 taistelukoneiden tuotanto siirtyi Lockheedille. Vuonna 1995 toteutui Yhdysvaltojen aseteollisuuden megafuusio Lockheedin ja Northrop Grummanin välillä, joka valmisti tuolloin mm. kaikki amerikkalaisten käytössä olevat lentotukialukset, suurimman osan sukellusveneistä, strategiset häivepommittajat B-2 Spirit ja ballistisia ohjuksia.

Nato ja uusi vihollinen

Maailman suurimman varustelukonsernin Lockheed Martin Corporationin johtoon nousi Norman R. Augustine, jolla oli loistava verkosto Washingtonin poliittisissa piireissä. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli hänen jäsenyytensä Defense Policy Advisory Board -organisaatiossa, jonka tehtävänä on neuvoa Yhdysvaltojen puolustusministeriötä aseiden vientiin liittyvissä kysymyksissä. Sen piirissä maan aseteollisuuden uusiksi houkutteleviksi markkinoiksi nähtiin Varsovan liiton entiset jäsenmaat.

Uuden markkinoiden tiellä oli yksi pieni ongelma. Silloisen presidentti Bushin hallinto oli luvannut Moskovalle, että Nato ei tulisi laajentumaan itään.² Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker vakuutti helmikuussa 1990 Gorbatšoville, että Nato-joukot eivät tule siirtymään ”tuumaakaan itään”, jos Neuvostoliitto hyväksyy yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyden. Tähän liittyi myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton sopimus strategisten ydinaseiden supistamisesta kolmanneksella ja lähes kaikkien taktisten ydinaseiden poisvetäminen Euroopassa. Myöhemmin Gorbatšov on katkerana todennut, että annetut lupaukset eivät pitäneet.

Yhdysvaltojen poliittisessa eliitissä eivät suinkaan kaikki olleet Naton itälaajennuksen puolesta. Asian ilmaisi selvimmin kylmän sodan aikaisen kommunismin patoamisstrategian arkkitehti George F. Kennan, joka tiivisti lähes profeetallisen näkemyksensä seuraavasti: ”Naton laajentuminen olisi amerikkalaisen politiikan vakavin virhe kylmän sodan jälkeen. Voi odottaa, että sellaisen ratkaisun myötä nationalistiset, länsivihamieliset ja militaristiset tendenssit leimahtavat venäläisessä julkisuudessa; että se vaikuttaa negatiivisesti Venäjän demokratiakehitykseen; että se palauttaa länsi–itä-suhteisiin kylmän sodan ilmapiirin ja Venäjän ulkopolitiikka pakotetaan suuntaan, joka ei tule meitä yhtään miellyttämään.”³ Toisenlaista ääntä Yhdysvaltojen johdossa edusti silloinen puolustusministeri Dick Cheney, jonka tavoitteena oli Venäjän aseman lopullinen murentaminen maailmanpolitiikassa.

Cheney edusti kasvavaa uuskonservatiivien ryhmittymää, jonka yhteydet Yhdysvaltain sotilasteolliseen kompleksiin olivat tiiviit. Sen ajatusmaailmaa edustaa hyvin William Kristollin ja Robert Kaganin⁴ vuonna 1996 laatima arvio, jonka mukaan voitto ”pahan valtakunnasta” on antanut Yhdysvalloille ”strategisen ja ideologisen etulyöntiaseman”. Sen säilyttämisen tulisi olla Yhdysvaltojen tulevan ulkopolitiikan johtotähti. Tämän turvaamiseksi he vaativatkin Pentagonin budjetin korottamista 60–80 miljardia dollaria vuosittain ja 10 mrd. dollaria joka vuosi ohjustorjuntajärjestelmän kehittämiseen. Tämän lisäksi he peräänkuuluttivat Natolle aktiivista roolia, jossa Yhdysvalloilla tulee olla johtava rooli.

Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi matkalla itään

Ennen Naton itälaajennusta Yhdysvaltojen asefirmat lähettivät omat painostusryhmänsä Itä-Eurooppaan. ”Lockheed suuntasi välittömästi katseensa muurin murtumisen jälkeen Puolaan”, totesi Dick Pawloski amerikkalaistoimittaja Andrew Cockburnille. Hän on toiminut vuosien ajan Itä-Euroopassa Lockheedin edustajana.

Lockheedin kanssa samaan aikaan saapui amerikkalaisen ajatushautomo RAND Corporationin ⁵ edustajat, jotka organisoivat RAND-Workshop-tapahtuman vain muutamia viikkoja Berliinin muurin murtumisen jälkeen Varsovaan. Aiheena oli yhdysvaltalaisten joukkojen mahdollinen sijoittaminen Puolan alueelle. Paikalla oli mm. tulevan varapresidentti Dick Cheyneyn turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Erich Edelman. RAND Corporationin pääsanoma oli, että Naton itälaajennus palvelee rauhan turvaamista Euroopassa eikä suuntaudu Venäjää vastaan. Tämä Yhdysvaltojen sanoma sai vastakaikua erityisesti Lech Walesan ja Václav Havelin näkemyksissä.

Huhtikuussa 1997 Lockheedin johtaja Augustine lähti henkilökohtaisesti tapamaan tulevia asiakkaitaan Puolassa, Tšekissä ja Unkarissa. Hän pistäytyi myös Romaniassa ja Sloveniassa kauppaamassa erityisesti F-16-hävittijiä. Pawloski muistelee Augustinen vierailua: ”Augustine katsoi ihmisiä syvälle silmiin ja sanoi: ’ Teillä on ehkä pienet ilmavoimat – –, mutta teidän on oltava mukana ykkösliigassa. Tämä merkitsee sitä, että kun lennätte U.S. Forcen rinnalla tulette tarvitsemaan F-16 koneita, mukana pysyäksenne”. Samaan aikaan Clinton totesi, että Nato tulee olemaan Itä-Euroopalle samankaltainen merkitys kuin Marshall-avulla toisen maailmansodan jälkeen läntiselle Euroopalle.

Lockheedin kaupatessa sotakalustoaan ja RAND Corporation propagoidessa Natoa rauhanjärjestönä Itä-Euroopassa oli Washingtonissa perustettu vaikutusvaltainen U.S. Commitee to Expand Nato, jonka puheenjohtajaksi tuli Bruce P. Jackson. Hän oli samalla Lockheed Martin Corporationin (LMC) varapresidentti ja vastuussa strategista ja suunnittelusta. Komiteaan kuuluivat keskeiset uuskonservatismin haukkojen ulkopoliittiset ajattelijat kuin Paul Wolfowitz, Richard Perle ja Creg Craig, josta myöhemmin tuli Barack Obaman neuvonantaja Valkoisen taloon.

Myöhemmin Jackson totesi Naton itälaajentumisen olleen todellinen menestys. Jacksonin mielestä oli selvää, että ”ei ole olemassa yhtään empiiristä todistetta, että laajentuminen oli uhkaavaa Venäjälle”. Hänen mukaansa se ”ei ole todistettavissa”. Tosin nykyisen Ukrainan kriisin yhteydessä lännen käyttöönottamat talouspakotteet Jackson näkee kaikille osapuolille vahingollisina. Ne johtavat hänen mukaansa ”kaikkien osapuolien köyhtymiseen”.

Naton itälaajentuminen on ollut loistobisnes amerikkalaiselle sotateolliselle kompleksille. Vuoteen 2014 mennessä kaksitoista uutta Nato-jäsenmaata on ostanut amerikkalaisia aseita 17 miljardilla dollarilla. Viime vuoden lokakuussa Romania ”juhli” ensimmäisten ohjustorjuntajärjestelmien saapumista Itä-Eurooppaan. Lockheed Martinin Aegis Ashore-järjestelmä maksaa 134 miljoonaa dollaria kappale.

Ukrainan kriisin myötä Yhdysvaltain varusteluteollisuuden lobbarit odottavat kulta-aikojen saapuvan. ”Vladimir Putin on ratkaissut meidän rahoitusongelman, koska hän on todistanut, että tarvitaan maavoimia Venäjän aggression pysäyttämiseksi”, totesi Mike Turner, Ohion republikaaninen kongressiedustaja ja tärkeän puolustus-alakomitean puheenjohtaja lokakuussa 2014.

Ukrainan kriisi on ennen kaikkea merkinnyt Gorbatšovin ”yhteisen eurooppalaisen talon” utopian kuolemaa ja vahvistanut Kennanin varoittavan ennustuksen toteutumisen. Ukrainan kriisi on syöksemässä maailmaa kylmään sotaan, joka puolestaan tulee estämään ihmiskunnan mahdollisuuden vastata yhteisesti ilmastomuutoksen ja ekologisen kriisin ongelmiin. Aseteollisuus on ainoa todellinen Ukrainan konfliktin hyötyjä, kaikki muut ovat häviäjiä.

Blogi perustuu pitkälti amerikkalaisen toimittajan Andrew Cockburnin artikkeliin ”Game on: Ost gegen West”, joka on julkaistu Blätter für deutsche und internationale Politik -lehdessä 2/2015, s. 59-72.