Liberaali demokratia murentuu Euroopassa

”Emme ehkä ole todistamassa vain kylmän sodan loppua – –, vaan historian loppua sinänsä; toisin sanoen ihmiskunnan ideologisen evoluution päätepistettä ja länsimaisen liberaalin demokratian universalisointia ihmiskunnan lopullisena hallintomuotona – – On painavia syitä uskoa, että (liberaali demokratia) on ihanne, joka hallitsee materiaalista todellisuutta pitkällä aikavälillä.”

Näin kirjoitti vuonna 1989 Yhdysvaltojen hallinnon virkamies Francis Fukuyama. Hänen näkemyksensä mukaan länsimainen liberaali demokratia oli ottanut täydellisen selkävoiton sille vastakkaisista voimista.

Auschwitzin tuhoamisleiri, holokausti ja natsi-Saksan täydellinen romahdus näyttivät hävittäneen fasismin poliittiselta näyttämöltä historian syvänteisiin lopullisesti. Kansainvälisen politiikan kommentaattori William Pfaff kirjoitti 1992, että ”äärioikeiston uhka ei ole todellinen”. Englantilainen marxilainen historioitsija Erich Hobsbawm totesi 1990-luvun lopulla: ”Niin fasismi sitten liukeni kuin jokeen heitetty multakokkare ja lähes katosi politiikan näyttämöltä ikiajoiksi lukuun ottamatta Italiaa, missä Mussolinin muistoa vaalivalla uusfasistisella liikkeellä (MSI) on pysyvä sijansa politiikassa”.

Näin näytti olevan. Toisen maailmansodan päättymisestä 2000-luvulle asti uusfasistisia ja oikeistopopulistisia puolueita pidettiin modernin yhteiskunnan normaalina ”patologisena” ja marginaalisena ilmiönä. Niiden poliittinen vaikutus oli minimaalinen.

Nykyisin poliittinen kehitys on kääntynyt päälaelleen. Parlamentaarinen demokratia on kriisissä. Oxfordin yliopiston yhteiskuntatieteiden professori Jan Zielonkan mukaan Euroopassa on menossa vastavallankumous, joka on tuhoamassa liberaalin Euroopan. Uhka tulee äärioikealta, joka on julistanut sodan Euroopassa liberaalia järjestelmää vastaan. ”He haluavat päästä eroon koko liberaalista paketista”, Zielonka toteaa. Tulilinjalla ovat muun muassa feminismi, monikulttuurisuus, aborttioikeus, seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet ja ympäristösuojelu.¹ Mutta ennen kaikkea siellä elävät rasismi, näkemys linnake-Euroopasta, militarismista sekä ajatus etnisen puhdistuksen tarpeellisuudesta ja ”valkoisen vallan” etnonationalismista. Miten näkemys liberaalista demokratiasta universaalina kehityssuuntana on vaihtunut tilanteeksi, jossa radikaalista oikeistosta on tullut keskeinen yhteiskunnallinen voima?

”Laitaoikeistosta” tuli valtavirtaa

1990-luvulla Itävaltaa lukuunottamatta radikaalin oikeiston puolueiden kannatus pysyi alle kymmenen prosentin. Esimerkiksi Jean-Marie Le Penin perustama kansallinen rintama (FN) sai vuoden 1973 vaaleissa vain 0,5 prosenttia äänistä. Italiassa uusfasistinen MSI:n kannatus oli 1972 8,7 prosentia ja vuoden 1990 vaaleissa vain alle 4 prosenttia. Itävallassa FPÖ:n ääniosuus ylsi 1986 9,8 prosenttiin kasvaen 1990 vaaleissa jo 16,6 prosenttiin. 2010-luvulla rasistisesta oikeistopopulismista tuli monessa läntisen Euroopan maassa merkittävä poliittinen voima: Sveitsin Kansanpuolue (SVP) 29 %; Norjan Edistyspuolue 22,9 %, Hollannin Vapauspuolue (PVV) 15,5 %, Belgian Vlaams Belang 10,9 %, Tanskan kansanpuolue 13,8 % ja vuonna 2011 perussuomalaiset saivat Suomessa ”jytkyn” eli 19 % äänistä. 2020-luvulla radikaalin oikeiston puolueiden kannatus liikkuu jopa 20–35 prosentin välissä.

Nykyään äärioikeisto on Suomessa, Hollannissa, Italiassa ja Unkarissa hallitusvastuussa. Itävallassa FPÖ on nousemassa johtavaksi hallituspuolueeksi. Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa, Puolassa ja Romaniassa äärioikeisto haastaa hallitsevan eliitin. Kehitystä heijastaa hyvin suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ilmestynyt käsite ”laitaoikeisto”. 2000-luvun alun äärioikeistolainen ja rasistinen oikeistopopulismi ja -radikalismi ovat valtavirtaa 2020-luvun Euroopassa ja heidän nostamistaan tavoitteista on tulossa EU:n perusarvo etenkin maahanmuuttopolitiikassa. Kielellisesti tässä tilanteessa radikaali oikeisto on muuttunut valtamediassa neutraaliksi laitaoikeistoksi.²

EU:n enemmistö on ottamassa askelia äärioikeiston visioman linnake-Euroopan suuntaan. Suomen hallitus on ajanut yhdessä Bulgarian, Tšekin, Tanskan, Viron, Kreikan, Italian, Kyproksen, Latvian, Liettuan, Maltan, Alankomaiden, Itävallan, Puolan ja Romanian kanssa niin sanottua Ruanda-mallia, ja Italian äärioikeistolaisen Giorgian Melonin hallituksella on oma Albania-malli maahanmuuttopolitiikassa. Puolassa on tehty lakiehdotus, jonka tarkoituksena on helpottaa rajavartijoiden päätöksentekoa siitä, ampuvatko he pakolaisia rajalla.³ Vuonna 2016 saksalaisen AfD:n esittämä ”ampumakäsky” pakolaisia kohtaan oli skandaali, mutta nyt se näyttää olevan tulossa sallituksi niin sanotun välinneellistetyn maahanmuuton estämisessä.

Fasismin nousun edellytykset täyttymässä

EU:n ulkopuolella autoritaarinen kapitalismi fasistisine elementeineen on vallitsevana Venäjällä. Ukrainassa äärioikeistolainen Bandera-kultti ja uusfasistinen Azov-pataljoona ovat saavuttaneet laajaa kansansuosion. Israelissa äärioikeisto on edustettuna hallituksessa. Lännen kaksoisstandardi Ukrainan ja Gazan sodan suhteen on omiaan murentamaan uskoa läntiseen liberalismiin. Intiassa hindunationalismilla on fasistisia piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin vaalivoitto merkitsi poliittisen vallan ja varallisuuden yhteenliittymistä ja demokratia on vaihtumassa plutokratiaksi. Trumpin virkaanastujaisten aikana superrikkaista rikkaimmat – Musk, Zuckerberg, Bezos ja kumppanit – istuivat Trumpin perheen takana, ja siten uusien ministerien edessä. Näiden vieraiden kokonaisvarallisuus on yli biljoona Yhdysvaltain dollaria.⁴ Trumpin valinnan myötä miljardöörit ovat avoimesti tukemassa äärioikeistolaisia voimia Yhdysvalloissa ja Euroopassa. On täyttymässä kaksi keskeistä ehtoa fasismin todelliselle nousulle: konservatiivien valmius yhteistyöhön äärioikeiston kanssa ja pääomapiirien tuki.

Elon Musk, maailman rikkain mies, on tukenut äärioikeistoa Italiassa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa. Joulukuussa 2023 Musk osallistui Melonin äärioikeistolaisen ”Fratelli d’Italian” järjestämään tilaisuuteen, jossa hän varoitti ”Woke”-viruksen kuljettamisesta Eurooppaan – se johtaisi ”rakennettuun henkiseen sisällissotaan”, koska ”Woke on uudelleen brändättyä kommunismia”. Samalla hän varoitti ”monikulttuurisuudesta” ja kehotti puolustamaan kansallisia identiteettejä.⁵ Musk ilmoitti X:ssä, että ”vain AfD” voi ”pelastaa Saksan” ja väitti puolueen olevan ”viimeinen toivonkipinä” Saksalle. Musk lietsoi Britanniassa rasistisia mellakoita. Marraskuun lopussa hän ilmoitti olevansa vakuuttunut, että Reform UK -puolue voittaa seuraavat vaalit. Muskin arvellaan tukeneen Reform UK-puoluetta 100 miljoonalla USA:n dollarilla.⁶

Läntinen elämäntapa on kestämätön

Yhdeksi keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi EU:ssa ja Yhdysvalloissa ovat nousseet maahanmuutto, monikulttuurisuus ja pakolaisuus. Valtamediassa ja -politiikassa ei haluta keskustella niiden taustalla olevasta noin 400-vuotisesta historiallisesta ongelmasta, joka on kärjistynyt väestökasvun, ilmastokriisin ja konfliktien myötä. Saksalainen Der Spiegel -lehti totesi: ”…orjuus ja kolonialismi ovat yksi länsimaiden nykyisen vaurauden – ja monien Afrikan ja Karibian maiden alikehityksen perusta”⁷.

YK:n julkilausuma vuodelta 2006 transatlanttisen orjakaupan kieltämisen 200-vuotisjuhlan johdosta toteaa: ”orjakaupan ja orjuuden perintönä afrikkalaista alkuperää olevat ihmiset kohtaavat myös nykyään – – vihaa, suvaitsemattomuutta, rasismia ja ennakkoluuloja”. Orjuus ja sen oikeuttamisideologia synnyttivät rasismin nykyiset rujot ilmenemismuodot, jotka elävät ja voivat hyvin kehittyneissä läntisissä yhteiskunnissa.

Tämän aatehistoriallisen perinnön materiaalin perusta on transatlanttisen orjuuden ja kolonialismin synnyttämä maailmantalouden eriarvoisuuteen perustuva rakenne, joka määrittää edelleen Latinalaisen Amerikan ja Karibianmeren sekä afrikkalaisten valtioiden asemaa nykyisessä globaalin kapitalismin maailmantaloudessa. Lähes 60 prosenttia Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen viennistä on jalostamatonta raaka-ainetta. Maailman 28 köyhimmästä valtiosta 23 on afrikkalaisia. Transatlanttisen orjuuden ajan hopea- ja kultakaivoksia, orjaplantaaseja vastavat tämän päivän suuret kupari-, kulta-, ja rautamalmi- ja litiumkaivokset sekä soijan, eukalyptuksen ja palmuöljyn monokulttuuriplantaasit globaalissa Etelässä.

Globaalin maahanmuuton ja pakolaisuuden ongelma kiteytyy länsimaisen imperiaalisen elämäntavan ja kulutuksen kysymyksiin, ilmastokriisiin ja käynnissä oleviin konflikteihin globaalissa Etelässä. Läntisen imperiaalisen elämäntavan edellytyksenä on se, että työvoima, luonnonvarat ja hiilinielut ovat rajattomasti käytettävissä. Ratkaisevaa kapitalististen läntisten keskusten elämässä on se, miten yhteiskunnat globaalissa Etelässä ovat järjestäytyneet ja miten ne muokkaavat suhdettaan luontoon.

Mahatma Gandhi vastasi brittisiirtomaavirkailijan kysymykseen, saavuttaisiko Intia itsenäistymisensä jälkeen entisen siirtomaavallan elintason, vastakysymyksellä: ”Hyvinvointinsa saavuttamiseksi Iso-Britannia kulutti puolet planeetan luonnonvaroista; kuinka monta planeettaa Intian kaltainen maa tarvitsee?”. Vancouverin yliopiston professori Bill Rees totesi myöhemmin: ”Tarvitsisimme vielä kaksikymmentä planeettaa lisää luonnonvarojen louhintaan ja saasteiden vapautumiseen, jos kaikki ihmiset eläisivät ja toimisivat (kuin lännessä).”⁸

Uuden oikeiston pääideologi Alain de Benoist kuvaa vallitsevaa kuilua seuraavasti: ”Huolimatta länsimaisen sivilisaatiomallin jatkuvasta leviämisestä vain viidesosa maapallon väestöstä kuluttaa nykyään 80 prosenttia maapallon jäljellä olevista luonnonvaroista – –” ja kysyy: ”Mitä tapahtuisi, jos tämä malli todella yleistettäisiin?” Hänen mielestään vastaus on selvä. Se olisi yhtä kuin ”ihmiskunnan itsemurha”.⁹

1960- ja 1970-luvuilla kaikki poliittiset liikkeet äärioikeistosta ja konservatiiveista kommunisteihin uskoivat, että läntinen elintaso-ja kulutusyhteiskunta on globaalisti mahdollista. Erona oli vain se, onko kysymys kapitalismista vai sosialismista. 2000-luvun ilmastokriisin ja niukkenevien raaka-aineiden maailmassa ei löydy yhtään poliittista liikettä, joka olisi vakuuttunut läntisen maailman elintaso- ja kulutusmallin olevan universaalisti mahdollinen. Ruotsalainen yhteiskuntakriitikko Sven Lindqvist, joka oli yksi harva poikkeus jo 1960-luvulla, kirjoitti vuonna 1967:

”Se, milloin kuuden maanosan miljardeilla on huvila ja auto, ei ole aika ja uhrauskysymys.

Sitä ei koskaan tapahdu.

Luonnonvarat loppuisivat muutamassa vuosikymmenessä…

Me olemme tottuneet tiettyyn elintasoon.

Me pidämme sitä oikeutenamme.

– –

Me olemme luoneet elämäntavan, joka tekee vääryydestä jatkuvan ja väistämättömän.

Onko johtopäätös selvä?

Meidän on tultava köyhiksi.

Tai väkivalloin säilytettävä etuoikeutemme.

Tähän mennessä ei yksikään kansa, puhumattakaan maanosasta, ole valinnut vapaaehtoista köyhyyttä.

Ei ole toiveita että me tulisimme tekemään sen.”¹⁰

Läntisen maailman tuotanto- ja kulutusnormit, jotka ovat syntyneet ja yleistyneet kapitalismin myötä, voidaan säilyttää myös ekologisesti modernisoituneina versiona, vain yhä suuremman väkivallan, ekologisen tuhon ja inhimillisen kärsimyksen kustannuksella – ja tämäkin vain pienessä osassa maailmassa.

Linnake-Eurooppa äärioikeiston tavoitteena

Äärioikeiston ”ratkaisu” on hyvinvointisovinismi ja Eurooppa-linnake. Saksalainen äärioikeiston ideologi Hans Rustemeyer kehotti jo vuonna 1993 ”Eurooppaa – – muodostamaan solidaarisuusyhteisön kolmannen maailman maahanmuuttoa, rikollisuutta ja ympäristötuhoa vastaan”¹¹. Eurooppa-linnakkeesta tuli tehdä eurooppalaisten yhteinen asia. Uusfasismin teoreettinen lehti Nation und Europa kehotti 1992 puolustamaan ”kovalla työllä ansaittua ja saavutettua sosiaalijärjestelmäämme” ja ”laajojen väestöryhmien suhteellista hyvinvointia” sekä ”Euroopan vapautta, vaurautta ja sosiaaliturvaa – – suojamuurilla, joka kestää kolmannen maailman tulevan hyökkäyksen.”¹² CDU-poliitikko Manfred Ritter kysyi: ”Voiko kristitty olla vastuussa siitä, että eurooppalaiset tuomitaan köyhyyteen ja raunioihin köyhyyspakolaisten massamaahanmuutolla kolmannesta maailmasta?”

Toinen radikaalin oikeiston vastaus nykyisiin ongelmiin on määritellä 2000-luvun sosiaalinen kysymys uudella tavalla. Saksalaisen äärioikeistolaisen puolueen AfD:n voimahahmo Björn Hocke toteaa: ”Enää ei saa tuhlata miljoonia politiikalle, joka ei ole Saksan kansan etujen mukaista.” Hän nostaa sosiaalisen kysymyksen ytimeen ”kysymyksen kansallisvarallisuuden jakamisen sisältä ulos”. Perussuomalaiset tarjoavat tätä politiikkaa vähävaraisille kannattajilleen. Sen ytimessä ovat maahanmuuton radikaali rajoittaminen ja kehitysyhteistyön määrärahojen raju leikkaus. He esittävät olevansa ”tavallisen kansan” puolella maahanmuuttajia, rikollisia ja pakolaisia vastaan. Todellisuudessa heidän politiikkansa ajaa yhteiskunnan hyvinvoivien etua leikkauskurin tuomalla kyykytyksellä, lakko-oikeuden rajaamisella ja työelämän heikennysten muodossa. Se ei ole neutraalia julkisen velan hoitoa vaan erittäin aggressiivista luokkapolitiikkaa.

Linnake-Euroopan ideologinen perustelu on nykyinen salaliittolaisteoria ”väestövaihdosta” ja siihen liittyvä julkilausumaton ajatus ”valkoisen rodun” herruudesta. Äärioikeiston eurooppalaiset poliitikot kuten Kickl, Höcke, Salvini, Marine Le Pen ja Jussi Halla-aho toistavat puhetta, jonka puitteissa korostetaan ”väestövaihdon” ja eri etnisten ryhmien sekoittumisen vaaraa läntiselle yhteiskunnalle. Suomessa valtiovarainministeri Riikka Purra ja ministerit Mari Rantanen, Leena Meri, Ville Rydman ja Ville Tavio ovat viittailleet ”väestövaihtoteoriaan” toistuvasti ennen ministeriaikojaan.¹³

Riikka Purra varoitti kehityksen vaaroista puhuessaan puoluevaltuuskunnalle. Hänen mukaansa ”lapsiamme ja heidän lapsiaan” uhkaavat maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vaarat. Ne uhkaavat myös ”meidän maatamme, meidän turvallisuuttamme, meidän puolustettavaa hyvinvointiamme ja rauhaamme”. Hänen mukaansa taloutta on mahdollista korjata, mutta ”monikulttuuristumisen” myötä tapahtuu ”peruuttamaton muuttuminen”. Syntyy ongelmia, joita ”ei korjaa nousukausi, ei leikkausintoinen valtiovarainministeri eikä teknologinen innovaatio”. Purran mukaan on saatava muutos, sillä ”ei ole muuta vaihtoehtoa”. ¹⁴

Vaatimuksena joukkopuhdistukset ja -karkotukset

Saksalainen konservatiivinen filosofi Oswald Spengler ennusti 1934, että ”rotutaistelu” on oleva ”vaikein kriisi, jonka läpi valkoisten kansojen – – [on] kuljettava, jos ne vielä haluavat itselleen tulevaisuutta”¹⁵. Euroopan radikaali oikeisto vaatii tässä ”rotutaistelussa” avoimesti reimigrationia eli ”paluumuuttoa”, joka merkitsee vaatimusta miljoonien maahanmuuttajataustaisten poistamisesta Euroopasta.

Tämä politiikka asettaa vaatimuksia tulevalle poliittiselle johdolle. AfD:n Thüringenin puolueen puheenjohtaja Björn Höcke toteaa tulevasta: ”Uusi poliittinen johto joutuu sietämään vaikeita moraalisia jännitteitä – –, jotka eivät vastaa heidän todellisia moraalisia tunteita.” Ne kasvavat väkivaltaisten etnisten ja poliitisten puhdistusten välttämättömyydestä. ”Ihmismäinen kovuus” ja ”raakuus” eivät ole vältettävissä. ”Saksalaisella ehdottomuudella” tulee ”tarttua toimeen perusteellisesti ja periaattellisesti”, sillä ”kun kerran on tullut muutoksen aika, silloin emme saksalaiset tee mitään puolittaista”, tiivistää Höcke.

Italian nykyisen hallituksen varapääministeri ja äärioikeistolaisen La Lega –puolueen puheenjohtaja Matteo Salvini uneksii ”joukkopuhdistuksesta”, joka suoritetaan ”katu kadulta, piazza piazalta, naapuri naapurilta”. Hänen mukaansa tuleva puhdistus vaatii kovuutta, ”sillä kaupunkiemme kokonaisia alueita, koko Italia, on kontrollin ulkopuolella”. Salvini haluaa antaa poliisille ”vapaat kädet kaupunkien puhdistamisessa”. Se tulee ”olemaan etnisesti kontroloitu – – puhdistus” Salvinin mukaan. Itävallassa vaalit voittaneen FPÖ:n vaatimus oli linnake-Itävalta (Festung Österreich)¹⁶. Tulevan linnake-Itävallan alustavina toimenpiteinä FPÖ haluaa muun muassa pystyttää raja-aitoja, lakkauttaa perheenyhdistämisen, perustaa pakollisen läsnäolon sisältäviä lähtökeskuksia ja lopettaa turvapaikanhakijoiden ja laittomien siirtolaisten lääke- ja sairaanhoidon perushoitoa lukuun ottamatta. Tavoitteena on, että jatkossa ei yksikään pakolainen enää voisi hakea turvapaikkaa, koska maata ympäröivät turvalliset naapurimaat. Saksassa esitti kristillisdemokraattinen puolue (CDU) vastaavaa maahanmuuttopoliittista lainsäädäntöä AfD:n tukemana.

Reimigration avaa näkymän vaatimuksille Euroopan etnisestä puhdistuksesta. Suomalaisen äärioikeiston Sarastus-verkkolehdessä visioidaan avoimesti etnisestä puhdistuksesta:

”…tavoitteena (on) ongelmaväestön poistaminen alueelta kokonaisuudessaan, joko karkottamalla tai tuhoamalla. Käytännössä valinnan viimeksi mainittujen välillä sanelee käytännön osoittama pakko.

Näin laajan voimankäytön tarve edellyttää jo sotilaallisen voiman käyttöä, jolloin toteutus – – alkaa kohdeväestön – – eristämisellä ja internoinnilla. Käytössä ovat kaikki kriisilainsäädännön erityistoimivaltuudet, kuten turvasäilöön eristäminen ja väestönsiirrot. Internoitu väestö keskitetään korkean turvallisuuden leireille odottamaan joko massakarkotusta, mikäli on olemassa valtio, joka suostuu ottamaan karkotetut vastaan, tai ääritapauksessa tuhoamistarkoitusta varten perustettuihin laitoksiin. Käytännössä tuhoaminen tapahtuu kemiallisesti ja muodostuva biojäte hävitetään asianmukaisesti prosessoimalla joko krematorioissa tai biologisesti mädättämö-kompostointilaitoksissa. Sivutuotteena muodostuu tällöin joko energiaa tai biokaasua; kiinteät aineet prosessoidaan esim. maanparannusaineeksi tai maatalouden alkutuotannon lannoitetarpeisiin.”¹⁷

Keskeinen tausta-ajatus näille näkemyksille on linnake-Euroopan ja oman hyvinvoinnin turvaamisen lisäksi ekologisen kriisin haasteet. Ne ovat olleet esillä jo 1980-luvun lopulta lähtien. Radikaalin oikeiston ideologien lähtökohtana on näkemys siitä, että liberaalistis-demokraattisen kulutusyhteiskunnan perusteet ovat murtumassa ekokriisin syvenemisen myötä. Rion kokousesta lähtien radikaali oikeisto lupaa jälkiteollisen yhteiskunnan häviäjille läntisessä Euroopassa valoisampaa tulevaisuutta ainoastaan globaalin rasismin, militarismin ja hyvinvointisovinismin avulla.

Militarismin ihannointia

Uusi demokraattisen kehityksen uhka on militarismin kyllästämä yhteiskunnallinen ilmapiiri. ”Ihmiskunta on kasvanut ja varttunut ikuisessa taistelussa – ikuisessa rauhassa se tuhoutuu”, kirjoitti Adolf Hitler sodan merkityksestä. Radikaalin oikeiston ideologit näkevät militarismilla ja sodalla olevan yhteiskuntaa tervehdyttävä vaikutus. Heidän mielestään Eurooppa on pakotettu palaamaan ”sodanjälkeisestä fundamentaalipasifismista vihdoin takaisin historiallis-poliit­tisten realiteettien ja kokemusten perustalle”.

Länsimainen hyvinvointiyhteiskunta on herännyt pasifismin ”unesta” elämäntaistelun todellisuuteen. Samalla nykyisen asevarustelukierteen taloudellinen rasite lännessä tuhoaa sosiaalivaltion taloudellista perustaa ja nakertaa demokratiaa. Johtavan saksalaisen Ifo-tutkimuslaitoksen johtaja Clemens Fuest totesi, että ”tykkejä ja voita (Kanonen und Butter)” -tunnus voi tuntua houkuttelevalta. Mutta se on utopiaa ”maidon ja hunajan maasta”. Todellisempi on tunnus ”aseita voin sijaan”. Fuestin toteamus muistuttaa natsi-Saksan aikaista sanavalintaa vuodelta 1936. Tuolloin natsihallinto valmistautui avoimesti sotaan ja natsijohto kehotti Saksan kansaa tottumaan ajatukseen, että aika vaatii asetuotannon asettamista hyvinvoinnin sijaan.¹⁸

Miljardööriluokka hallitsee

Liberaali demokratia on murentunut 1980-luvulta lähtien, kun uusliberalismi valtasi politiikan kentän. Se oli avoin sodanjulistus toisen maailmansodan jälkeiselle luokkakompromissille, hyvinvointivaltiolle, vasemmistolle ja ammattiyhdistysliikkeelle. Pääomapiirit kokivat omien asemiensa voimistuneen tuotannon rakennemuutoksen myötä. Taloudellisen kasvun heikentyminen, luonnonvarojen ja energian riittävyys sekä ekologiset rajat kyseenalaistivat myös luokkakompromissin politiikan materiaalisen perustan jatkuvuuden. Uusliberalismi merkitsi kapitalismin ja demokratian ”pakkoavioliiton” vähittäistä purkautumista. Konkreettisesti se on johtanut talouden muuttumiseen immuuniksi demokratialle joukkodemokratian mielessä.

Uusliberalismin myötä eriarvoisuus globaalisti ja kansallisesti on kasvanut ennätysmäisiin mittoihin. 62 multimiljardööriä omistaa yhdessä enemmän kuin puolet maapallon kaikista ihmisistä. Oxfordin yliopiston professori Jan Zeilonkan mukaan nykykehityksen todelliset hyötyjät ovat 0,1 prosenttia ihmiskunnasta. Hän kysyy oikeutetusti: ”Miksi yrittäjien enemmistö, puhumattakaan tavallisista kansalaisista, antavat tämän tapahtua?”

Ennen Davosin talousfoorumin alkua 370 miljonääriä ja miljardööriä 22 maasta varoitti kehityksestä avoimessa kirjeessä maailman johtavia poliitikkoja: ”Luottamus demokratioihimme on rapautumassa, koska poliittiset johtajat ovat käyttäneet liikaa aikaa meidän, poliittisen lahjoittajaluokan, hemmotteluun ja liian vähän aikaa kaikkien ihmisten hyväksi. Tuloksena on suurin eriarvoisuus sataan vuoteen.”¹⁹ Samaan aikaan julkaistiin tutkimus, jossa kysyttiin yli 2 900 miljonäärin arviota G20-maista. Tärkeimmät tulokset ovat:

– 55 prosenttia uskoo, että äärimmäinen vauraus on uhka demokratialle.
– 3/4 uskoo, että superrikkaat ostavat poliittista vaikutusvaltaa.
– Vajaa 3/4 uskoo, että superrikkaat vaikuttavat suhteettomasti julkiseen mielipiteeseen valvomalla tiedotusvälineitä.
– 71 prosenttia uskoo, että superrikkaat vaikuttavat suhteettomasti julkiseen mielipiteeseen hallitsemalla sosiaalisen median alustoja.
– 71 prosenttia uskoo, että superrikkaiden vaikutusvalta johtaa luottamuksen heikkenemiseen tiedotusvälineitä ja oikeusjärjestelmää kohtaan
– 69 prosenttia uskoo, että superrikkaiden vaikutusvalta johtaa luottamuksen vähenemiseen demokratiaan.

Miksi poliittisesti ei tapahdu mitään? Kyselyyn osallistuneista miljonääreistä 55 prosenttia uskoo, että demokraattisesti valitut kansanedustajat eivät tahto ja kykene torjumaan äärimmäistä varallisuutta. Heidän neuvonsa on: ”Aloittakaa yksinkertaisimmasta ratkaisusta: verottakaa meitä, superrikkaita” ja on ”lopetettava äärimmäinen vauraus”.²⁰

Nykyinen globaali ja kansallinen eriarvoisuuskehitys vaarantaa maapallon ja demokratian tulevaisuuden. On olemassa pieni globaali ”saastuttava eliitti” eli maailman superrikkaat (0,01 prosenttia maapallon väestöstä eli 770 000 henkilöä), jotka tuottavat saman verran hiilidioksidipäästöjä kuin Saksa ja Japani yhteensä. Hampurin yliopiston sosiologian professori Sighard Neckel toteaa: ”Kun äärimmäinen vauraus johtaa miljardööriluokan muodostumiseen, jolla on lähes rajattomat toimintamahdollisuudet politiikassa, taloudessa ja ekologiassa, on nyky-yhteiskunnissa alkamassa uusi aikakausi, joka muistuttaa feodalismin aikakausien aristokraattista vallan yltäkylläisyyttä.”²¹Tämä kehitys vaarantaa niin modernien sosiaalisten järjestelmien integraatiokyvyn ja demokratian kuin myös maapallon järjestelmän toimivuuden ekologisessa mielessä ja avaa äärioikeistolle loistavan tulevaisuuden.

Uusi talousjärjestelmä on välttämätön

Toimiva poliittinen visio edellyttää näkemystä uudesta talousjärjestelmästä, joka ei perustu jatkuvan taloudellisen kasvun ja voiton maksimoinnin pakon periaatteille sekä jatkuvasti lisääntyvälle eriarvoisuudelle. On löydettävä tie talouden radikaalille demokratisoinnille ja taloudellisen ratkaisuvallan oikeudenmukaiselle jakautumiselle. Omaisuuskysymys on asetettava uudella tavalla. Kapitalistinen yksityisomistus ja sosialistinen valtio-omistus ovat osoittaneet kyvyttömyytensä vastata olemassa oleviin ongelmiin. On mietittävä uusia kollektiivisia omistusmuotoja, jotka mahdollistavat työntekijöiden osallisuuden omistamiseen ja päätöksentekoon. Nykyisen eriarvoisuuden myötä ja vallan kasaantuessa pienelle miljardöörien klubille ovat ilmastokriisin ratkaisun avaimet häviämässä demokraattisen päätöksenteon tuolle puolen ja köyhyydestä on tullut maailman pahin ihmisoikeuskriisi. Greta Thunbergin esittämä tavoite on oltava yksi keskeinen tavoite äärioikeiston kasvun rajoittamiseksi: ”miljardööreistä on päästävä eroon”.