Tiedot maailman tilasta ja ekologisen kriisin syventymisestä ovat musertavia. Nykytutkimuksen mukaan ihmiskunnan toiminta on johtanut siihen, että maapallon kantokyvyn suhteen olemme ylittäneet kolmessa tapauksessa tärkeänä pidetyn riskirajan: ilmakehän hiilidioksipitoisuus (ilmastonmuutos), typen maailmanlaajuinen kierto ja biodiversiteetin väheneminen.
Worldwatch-instituutin Maailman tila 2013 -raportti kysyy pääotsikossaan: ”Onko liian myöhäistä?” Teoksen alkupuolella keskitytään kysymykseen siitä, onko kestävä kehitys enää mahdollinen. Ja jatkokysymykset kuuluvat: ”Jos siihen ei päästä, milloin ja miten kestämätön kehitys päättyy? Miten ihmiskunta selviää noista mullistuksista ajoissa?”
Raportin keskeinen lähtökohta on näkemys siitä, että olemme siirtyneet laadullisesti uuteen geologiseen kauteen, antroposeeniin. Ihmiskunnasta on tullut luonnonvoimia tärkeämpi biosfäärin muokkaaja. Syynä on kiihtyvä energian ja raaka-aineiden sekä luonnon hyödyntäminen maapallon riskirajoille. Muutos on välttämätön: ”Jos ihmiskunta ei pysäytä kestämätöntä kehitystä, kehitys pysäyttää ihmiskunnan.” Muutoksen välttämättömyyden lisäksi olennainen rajaehto on aika, joka raportissa nähdään yhdeksi kaikkien niukimmaksi voimavaraksi.
Raportin tarkoituksena ei ole pessimismin lietsominen. Mutta nykytilanteen vakavuus edellyttää, että ongelmat avoimesti myönnetään ja käsitellään ilman turhien pilvilinnojen rakentamista: ”Tieto voi olla raskas kantaa ja johtaa lamaannukseen. Lohduttava sanahelinä ei kuitenkaan ole oikea lääke ongelmaan. On paljon parempi tietää täsmälleen, missä mennään – ja luopua kulkemasta kohti tuhoa.”
Tasa-arvo ja ihmisoikeudet ekologisen kriisin aikakaudella
”Kuinka paljon maapalloa voidaan kuormittaa, ennen kuin joudutaan riskirajoille?” Tämä raportin ensimmäisen osan keskeinen kysymys on tärkeä.Kestävä kehitys ei ole vain sidoksissa luonnon kantokyvyn riskirajoihin, vaan se edellyttää myös yhteiskunnallisten riskirajojen huomioimista. Raportti nostaa oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien teemat mielenkiintoisesti politiikan agendalle.
Keskusteluun kestävästä elämäntavasta tulee yhdistää kysymys perustarpeista (ruokaturva, tulot, puhdas vesi, terveydenhuolto, koulutus, sukupuolten tasa-arvo, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja työ) ihmisoikeuksina. Amnesty Internationalin pääsihteeri Irene Khan on korostanut sitä, että köyhyys on ”maailman pahin ihmisoikeuskriisi”. Keskustelu ekologisesta kriisista onnivottava ihmisoikeuskysymyksiin, vallitsevaan taloudellis-sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja globaalin kapitalismin taloudellisen pakon ongelmiin.
Keskusteluun on nostettava nykyinen globaali voimavarojen epätasainen jakautuminen, sen vaikutukset ekologiseen kriisiin ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Maapallon kantokykyä kuormittaa eniten väestön rikkaimman kymmenosan kulutus sekä tavat, joilla tuotetaan rikkaiden ostamat tavarat ja palvelut. Taloudellisen eriarvoisuuden vaikutus ilmastonmuutoksen on huima: ”Vain 11 prosenttia väestöstä aiheuttaa noin puolet maailman hiilidioksidipäästöistä.” Samankaltainen kehitys on nähtävissä myös kehittyneiden kapitalististen maiden sisällä. ”Isossa-Britanniassa rikkain kymmenesosa väestöstä tuottaa kaksi kertaa niin paljon hiilidioksidipäästöjä kuin köyhin kymmenesosa”, todetaan raportissa.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen keskeinen periaate on se, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen”. Jos hyväksytään sekä ilmastotutkimus että ylläolevat ihmisoikeudet, niin tästä seuraa raportin mukaan, ”että paljon hiilidioksidipäästöjä tuottavat valtiot loukkaavat ihmisoikeuksia rajummin kuin maailmassa koskaan aiemmin on tehty”. Tästä näkökulmasta voi todeta, että vauraat valtiot ja kaikkien valtioiden vauraimmat eliitit, jotka haluavat päästöistä välittämättä kuluttaa ja kerryttää varallisuuttaan, rikkovat karkealla tavalla perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Onko tulevaisuudessa ajateltavissa, että esimerkiksi auto- ja öljyteollisuuden edustajat sekä niiden lobbarit asetetaan ekologisen kriisin kärjistyessä syytteeseen rikoksista ihmiskuntaa vastaan? Kielletäänkö yksityisautoilu kaupungeissa tulevaisuudessa samalla tavalla kuin tupakanpolton osalta tehtiin ravintoloissa ja julkisissa rakennuksissa? Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kysymykset eivät enää voi olla irti ympäristökeskustelusta.
Läntisten kulutusyhteiskuntien väestö ja kolmannen maailman rikkain eliitti käyttävät lähes 80 prosenttia maailman luonnonvaroista. Läntinen kulutusyhteiskunta, joka on mahdollinen nykymuodossaan ainoastaan maailmanlaajuisen eriarvoisuuden oloissa, on muodostunut eräänlaiseksi ansaksi siihen tottuneille. Raportissa todetaankin olevan ironista, että nykyisestä ekologisesta kriisistä on päävastuussa se suhteellisen hyvin koulutettu väestöviidennes, joka asuu lähinnä Pohjois-Amerikan, Euroopan, Japanin ja Australian kulutusyhteiskunnissa. ”Me olemme luoneet elämäntavan, joka tekee vääryydestä jatkuvan ja väistämättömän”, ruotsalainen Sven Lindqvist kirjoitti jo vuonna 1967 teoksessaan Myytti Wu Tao-tzusta. Kestävä elämäntapa yhden maapallon rajoissa ei ole saavutettavissa nykyisen globaalin eriarvoisuuden ja vääryyden maailmassa. Jatkuva talouskasvu ei ratkaise eriarvoisuuden synnyttämää köyhyysongelmaa. Globaali kapitalismi syventää tuloeroja ja ekologista kriisiä.
Raportti nostaa yhdeksi suurimmaksi haasteeksi yhteiskunnan ja kulttuurin alueella tapahtuvat muutokset: ”Tehtävä ei ole sen vaatimattomampi kuin korvata nykyinen jatkuvaan kasvuun tähtäävä kulttuuri uudella.” Tosin raportti ei pohdi sitä, miten tämä vaatimus liittyy kapitalismiin ja sen tuottamaan pakkoihin. Nykyisin talouden ja politiikan muotisana on kilpailukyky. ”Kilpailu asettaa kapitalistisen tuotantotavan sisäiset lait jokaisen kapitalistin noudatettaviksi ulkonaisiksi pakkolaeiksi.” (Marx) Tämä johtaa pääoman jatkuvan suurentamisen pakkoon, ”jotta (kapitalisti) voisi sen säilyttää, ja hän voi sitä suurentaa ainostaan kasaamalla enenevästi pääomaa”, kirjoitti aikoinaan Karl Marx kapitalistisen tuotantotavan päätavoitteesta. Näin kilpailu ja jatkuva taloudellisen kasvun vaatimus ovat nykyiseen kapitalistiseen talousjärjestelmään sisään rakennettuja pakkoja.
Kohti kestävyyden kulttuuria
Mitkä ovat edellytykset aitoon kestävään kehitykseen ja kestävyyden kulttuuriin? Tätä kysymystä pohditaan Worldwatch-instituutin raportin yhtenä keskeisenä teemana. Talouden tulisi keskittyä parantamaan ihmisten hyvinvointia eikä vain lisäämään kaikin voimin talouskasvua sen itsensä vuoksi.
Ensimmäisenä suurena harppauksena tällä tiellä raportin kirjoittajat näkevät ”kulutuskulttuurista luopumisen”. Heidän mukaansa ”kulutuskulttuuri on tietoisen ohjailun tuloksena syntynyt elämäntapa, jota pidetään yllä muun muuassa valtavilla mainosbudjeteilla, tukiaisilla ja verohelpotuksilla”. Nykyinen kulutuskulttuuri on olennaisesti syöpynyt länsimaisen ihmisen mentaliteettiin. Mutta se on myös olennaisesti sidoksissa kapitalistisen markkinatalouden pakkoihin.
Makrotaloudellisesti kirjoittajat korostavat nykyisen rahajärjestelmän kestämättömyyttä. On vaadittava kansallisten ja kansainvälisten rahamarkkinoiden sääntelyä. He varoittavat ekspotentiaalisesti kasvavan velan johtavan systeemin romahtamiseen. Verotuksen osalta raportin kirjoittajat ehdottavat painopisteen siirtämistä ansio- ja pääomatuloista ekosysteemeille ”pahojen” asoiden, kuten luonnonvarojen käytön ja saastuttamisen verotuksen kiristämisen suuntaan. Tämän lisäksi heidän mukaansa tulisi ns. ansiottomia tuloja (pääoman normaalituoton ylittävä voitto, maan arvonousu) verottaa raskaammin. Raportissa nähdään progressiivinen verotus ja marginaalivero, jonka tulisi lähestyä sataa prosenttia tulojen kasvaessa äärimmilleen, välttämättömäksi. Verotuksen oikeudenmukaisuuden mittarina tulisi käyttää ennen kaikkea verojen jälkeen käteen jäävää summaa – ei maksettavan veron määrää tai veroprosentin suuruutta. Esimerkiksi nostetaan sijoitusyhtiön johtaja Jon Paulson, joka ansaitsi vuonna 2010 4,9 miljardia dollaria. Vaikka hänen veroprosenttinsa olisi ollut 99 prosenttia, niin hänelle olisi jäänyt käteen lähes miljoona dollaria viikossa.
Mitkä ovat Worldwatch-instituutin raportin kirjoittajien mielestä edellytykset siirtyä kestävään elämäntapaan? Heidän mielestään ehdoton edellytys on kulutukseen perustuvasta elintavasta luopuminen. Konsumerismi tulee heidän mielestään johtamaan maapallon tuhoon. ”Ihmisillä onkin kaksi vaihtoehtoa: joko he löytävät keinot muuttaa kulttuuriaan vastustajistaan huolimatta, tai sitten he tyytyvät seuraamaan, kun suurin osa kulutuskulttuuria romahtaa hallitsemattomasti maapallon ekosysteemien tuhoutuessa”, tiivistää raportti vaihtoehdot. Raportissa lainataan myös johtavan saksalaisen Wuppertal Instituten vanhempaa tutkijaa Wolfgang Sachsia, joka on esittänyt synkän realistisen kuvan siitä, miten kasvulle perustuva kehitys voi säilyä vielä joitakin vuosikymmeniä kansainvälisen politiikan johtotähtenä, jos maailmanlaajuinen apartheid hyväksytään. Hänen mukaansa päättäjät ovat tienhaarassa: ”joko valita joidenkin vauraus ja pysyvä eriarvoisuus tai kohtuullistaminen ja oikeudenmukaisuus”.
Kestävän elämäntavan ehdoton reunaehto on ekologisten rajojen kunnioittaminen. Raportin kirjoittajat ovat nostaneet välietapeiksi siirtymisessä kestävään elämäntapaan mm. seuraavia asioita: kestämättöminen kulutustuotteiden kieltäminen, median ja mainostajien vallan rajoittaminen, varovaisuusperiaatteen noudattaminen tehtäessä luontopääomaan tai sosiaaliseen pääomaan kohdistuvia peruuttamattomia päätöksiä, kaikkien luontopääomaan liittyvien kustannusten tekeminen näkyväksi ja tiettyjen luonnonvarojen yhteisomistus. Välttämättömäksi nähdään raportissa myös määrittää eriarvoisuuden kehitykselle katto, jonka puitteissa määritellään vähimmäis- ja enimmäistulo.
Ekologisen vastarinnan kysymykset
Worldwatch-instituutin raportissa pohditaan myös nähdäkseni ensimmäistä kertaa ekologisen vastarinnan kysymyksiä. Nykyinen ekologinen kriisi nähdään niin syväksi, että on pohdittava myös ”laittomia taktiikoita, jotta ympäristöuhat voidaan pysäyttää”.
”Suoran vastarinnan nousu” -artikkelissa Bron Taylos analysoi mm. militantin ympäristöaktivismin kokemuksia ja mahdollisuuksia. Samalla hän nostaa esille kysymyksiä: ”Olisiko aika siis kypsä vastarinnalle? Onko vastarinta historiallisesti tarkasteltuna tehokasta vai ei? Entä miten vakiintuneiden ympäristöjärjestöjen tulisi suhtautua vastarintaan?”
Ongelmana on se, että poliittiset järjestelmät eivät ole kyenneet pysäyttämään tuhoisaa kehitystä. Sen vuoksi raportin kirjoittajan mukaan ”vallitsevaa lakia ja järjestystä on toisinaan lupa ja jopa pakko vastustaa”. Esimerkeiksi nostetaan historiasta Gandhin, Martin Luther Kingin ja Nelson Mandelan toiminta. Artikkelin lopussa lainataan filosofi Henry David Thoreauta: ”Jos mitään kadun, niin hyvää käytöstäni. Miksi pirussa käyttäydyin niin hyvin?” Artikkeli päättyy toteamukseen: Kysymys on ajankohtainen kaikille.
