”Elämme todellakin poliittisten vihojen älyllisen järjestäytymisen hetkiä”, kirjoitti ranskalainen Julien Benda vuonna 1927 julkaistussa teoksessa La trahison des clers (”kirjurien” tai ”älymystön petos”). Teos on Pulitzer-palkitun historioitsijan Anne Applebaumin lähtökohta hänen analysoidessa autoritaarisuuden ja äärioikeistolaisuuden kasvavaa suosiota Manner-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Tämän lisäksi hänen teoksensa perustuu omakohtaisiin kokemuksiin siitä, miten monet hänen puolalaisesta ystäväpiiristä ovat siirtyneet oikeistolaisesta liberalismista äärioikealle.
Applebaumin mukaan Bendan teoksessa kuvaillaan ”sekä äärioikeistolaisia että äärivasemmistolaisia ideologioita, jotka pyrkivät edistämään luokkakiihkoa neuvostomarxismin muodossa tai kansalliskiihkoa fasismin muodossa” (s. 25). Applebum määrittää omiksi analyysin lähtökohdiksi totalitarismiteorian ja antikommunismin. Hän kuvaa itseään antikommunistiksi, joka taistelee ”totalitarismia ja diktatuuria vastaan ja poliittisen vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta”. (s. 165) Tämä konkretisoituu esimerkiksi hänen analyysissään uusoikeistosta. He ”ovat enemmän bolševistisia kuin burkelaisia” (s. 27). Toisaalta hän näkee Puolan ja Unkarin nykypolitiikan moottorina olevan antikommunismin ”tekohurskaana”. Applebaumin mukaan Unkarissa ja Puolassa antikommunismiin vetoaminen oli vielä neljännesvuosisata sitten tärkeää, mutta se ”näyttäytyy nyt ohuelta ja pinnalliselta” (s.35–36).
Unkarin ja Puolan illiberalismista
Appelbaumin Unkarin ja Puolan illiberaalin kehityksen analyysi on viiltävän terävä. Aihe on tärkeä koko Euroopan kehityksen kannalta. Unkarin pääministeri Viktor Orbán julisti vuoden 2019 EU-vaalivuoden ”historialliseksi vuodeksi”, jolloin ”me sanomme ’näkemiin’ liberaalille demokratialle Euroopassa”. Euroopan unionin yksi kuuma kysymys onkin, miten kyseiset maat saadaan noudattamaan oikeusvaltioperiaatetta.
Unkarissa suursijoittaja George Soroksesta on tehty ”juutalaisten määrätietoinen juonen” toteuttaja, jonka tavoitteena on ”vaihtaa valkoiset, kristityt eurooppalaiset – ja erityisesti unkarilaiset – ruskeaihoisiin muslimeihin” (s. 46). Kansalaisjärjestöjä verrataan ISIS-järjestöön ja lehdistö julisti huhtikuussa 2018 myös luettelon ns. ”Soroksen palkkasotureista”(s. 55). Puolassa on noussut keskeiseksi ”Smolensk-salaliittolaisteoria” (s. 46), joka tarjoaa nuoremmalle sukupolvelle ”keinon määritellä uuden ja paremman eliitin” ja julistaa isänmaallisuuttaan. ”Jokainen joka julistaa uskoaan Smolensk-valheeseen on määritelmällisesti totinen isänmaanystävä”, kirjoittaa Applebaum (s. 51).
Unkarin autoritaarista järjestelmää kuvaa Appelbaum mm. seuraavasti: ”Unkari oli luonut poliittisen järjestelmän, missä mikään oppositiopuolue ei voisi millään voittaa; – – valtiontalouden tarkistusvirasto oli riistänyt oppositiopuolueilta niiden kampanjavarat; – – valtion holdingyhtiö oli ottanut hallintaansa valtaosan unkarilaisesta mediasta; – – Unkarin hallitus oli häätänyt Central European University -yliopiston maasta; – – Orbánin sukulaiset ja ystävät olivat rikastuneet valtion urakoilla; – – hallitseva puolue oli käyttänyt rasismia ja peiteltyä antisemitismiä vaalikampanjassaan” (s. 104).
Brexit ja siirtomaavallan ajan nostalgia
Applebaumin Brexit-analyysi on mielenkiintoinen. Hän nostaa keskeiseksi tekijäksi Englannin siirtomaa-ajan suuruuden ja sen nostalgian, ”maailmaan, jossa Englanti laati säännöt” (s. 69). Nostalgian mukaan ”Englanti on erityinen – ja ehkä ylivoimainen” (s. 70). Applebaum käyttää siitä nimitystä ”restoratiivinen nostalgia”, jonka kannattajat ”haluavat jälleenrakentaa menetetyn kodin ja paikata mustat aukot” (s. 79). Sen edustajat ”eivät myönnä, että menneisyydellä on voinut olla varjopuolensa”. Heille EU on voima, joka on ”horjuttanut meitä, imenyt voimamme” ja ”heikentänyt kansakunnan varjoksi entisestään” (s. 80). Applebaumin mukaan ”englantilaisessa nationalismissa soinnahti rodullinen pohjasävel; määritelmällisesti ei voi olla mustia ’englantilaisia’, vaikka mustia brittejä voi” (s. 91).
Brexitin keskeisenä tavoitteena on ”Englannin suuruuden palauttaminen”, joka vaatii ”perinpohjaista vallankumousta”, joka ”pysäyttää etenevän mädännäisyyden” (s. 94). Osa brexitin kannattajista on sitä mieltä, että ”Eurooppa on ’sovjetisoitunut’ ja että Britannian tarvitsee lähteä karkuun demokratiansa tähden” ja viime kädessä brexitin voitto ”johtaisi ’koko maanosan demokraattiseen vapautukseen'” (s. 95).
Appelbaumin mukaan vasemmisto kannatti myös brexitiä, koska nähtiin sen tarjoavan ”ainutkertaisen tilaisuuden näyttää, että radikaali pesäero uusliberalismiin ja samalla sitä tukeviin instituutioihin on mahdollinen”. Tässä Applebaum siteeraa vasemmistolaista aikakauslehtiä Jacobinia. (s. 98).
Autoritarisuuden ja äärioikeistolaisuuden nousun syistä
Applebaumille äärioikeiston nousun taustalla on maailman monimutkaistuminen, joka houkuttaa ihmisiä tarttumaan autoritaarisiin ideoihin ja politiikkaan. Hän kysyy: ”Mitkä tekijät nykymaailmassa voisivat yllyttää ihmisiä reagoimaan monimutkaisuutta vastaan?” (s. 111). Hänen mukaansa yhtenä keskeisenä tekijänä on ”voimakas yhtenäisyyden kaipuu” (s. 114).
Hajottavana tekijänä nyky-yhteiskunnassa Applebaum mainitsee suuren demografisen muutoksen maahanmuuton ja pakolaisuuden muodossa. Yksi keskeinen tekijä on maahanmuuttovastaisuus, erityisesti muslimien joko todellisen tai kuvitellun maahanmuuton vastustus (s. 136). Hänen mukaansa historia osoittaa, että näin ei tarvitsisi olla. ”Muslimipakolaiset 1990-luvulla entisen Jugoslavian sodista tulivat Unkariin aiheuttamatta erityistä ahdinkoa. Tšetšeniasta eivät hekään herättäneet suurta vastusta Puolassa.” (s. 112) Sen lisäksi hän nostaa esille sosiaalisesti konservatiivisen, uskonnollisen maailmankuvan edistämisen ja EU:n vastaisuuden. (vrt. s. 137)
Appelbaumin mukaan nykypolitiikaan vaikuttaa olennaisesti myös tiedonvälityksen vallankumous (vrt. s. 116). Aikaisemmin ihmisillä on ollut erilaisia mielipiteitä, mutta nyt heillä on ennen kaikkea erilaisia faktoja. Isoksi taustatekijäksi Appelbaum nostaa algoritmit, jotka ”edistävät vääriä havaintoja maailmasta” ja ”radikalisoivat käyttäjiään” (s. 118). Ne suosivat sellaisia tunteita kuin vihaa ja pelkoa. Sitä myöten vihasta tulee tottumus. Viestien ristiriitaisuus ja vaihtoehtoiset faktat tuottavat sietämätöntä epävarmuutta, joka ajaa ihmiset hakemaan äärioikeiston tarjoamaa yhtenäisyyttä. Espanjassa äärioikeistolaisen VOX-puolueen menestyksen taustalla on brittiläisen Institute for Strategic Dialogue (ISD) -organisaation mukaan lähes kolmentuhannen ”epänormaalin, huippuaktiivisen käyttäjän” verkosto, joka oli syytänyt lähes 4,5 miljoonaa pro-VOX- ja anti-islamilaista viestiä Twitteriin vuonna 2018.
Esimerkiksi vuoden 2017 Barcelonan terrori-iskun jälkeen viesteissä väitettiin ”Ranskan muslimikorttelessa” olleen sitä tukevia mielenosoituksia. Todellisuudessa viestin videopätkät olivat hallituksenvastaisista mielenosoituksista Algeriassa (vrt. s. 138). ISD:n mukaan Pariisin Notre Dame -katedraalin palo vuonna 2019 synnytti tuhansia päivityksiä, joissa väitettiin ”sadan muslimin” juhlivan Pariisissa tulipaloa osana Euroopan ja länsimaisen sivilisaation tuhoa (s. 141-142).
Appelbaum pitää mahdollisena, että ”elämme jo demokratian iltahämärässä” ja ”sivilisaatiomme on parhaillaan ajautumassa tyranniaan tai anarkiaan”. Pelkona hänellä on, että ”epäliberaalien ja autoritaaristen ajatusten kannattajat nousevat valtaan 2000-luvulla”. Appelbaum ei esitä varsinaisesti mitään poliittista ja yhteiskunnallistan toimintaohjelmaa äärioikeiston nousun torjumiksi. Hän tukeutuu hurskaaseen toiveeseen, että koronavirus herättää ”uuden globaalin kokemuksen” ja sen myötä ”ehkä me uudistamme ja modernisoimme instituutioitamme”. (s. 189)
Appelbaumin teoksen heikkous liittyy ”hänen kyvyttömyyteensä tunnistaa omiin etuoikeuksiinsa liittyvät rakenteet, jotka tässä tapauksessa liittyvät myös hänen kuvaamaansa demokratioiden rapautumiseen”, kuten Jyrki Ruohomäki toteaa1. Tämä seikka ilmenee siinä, että Appelbaumin mukaan äärioikeiston nousulle ei kannata etsiä syytä uusliberalismista tai kapitalismin taloudellisesta nykykehityksestä. ”Tässä uudessa maailmassa voi olla niin, että suuret ideologiset muutokset eivät johdu leivän niukkuudesta vaan uudenlaisista häiriöistä”. Hänelle teollistuneissa maissa ei ole varsinaisia köyhiä, vaan he ovat henkilöitä, joilta ”uupuu jotain, mistä ihmiset eivät osanneet haaveillakaan sata vuotta sitten, kuten ilmastointi tai Wi-FI” (s. 111, 113). Pitkäaikaistyöttömyys, sosiaalivaltion alasajo, lisääntyvä köyhyys, sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kasvu eivät ole hänelle olennaisia ongelmia. Taloudellinen ahdinko aiheuttaa vihaa, hätää, epämukavuutta ja hajaannusta, mutta ”’talous’ tai ’eriarvoisuus’ ei selitä miksi, täsmälleen samalla hetkellä, kaikki suuttuivat kovasti.” (s. 113-114). Myöskään aikakautemme polttavaa ongelmaa eli ilmastokriisiä ei Applebaum mainitse kertaakaan liberaalin maailman ongelmana.
Toinen keskeinen Applebaumin teoksen ongelma on, että se ei tarjoa poliittista strategiaa äärioikeiston vaaran torjumiseksi. Kirja päättyykin melko avuttomaan toteamukseen: ”Mutta ehkäpä hapuillessamme läpi pimeyden huomaamme, että yhdessä voimme antaa niille vastauksen”(s. 193).
Todellisen äärioikeiston vastavoiman rakentaminen ei onnistu, jos ei ole tarjota vaihtoehtoa uusliberalismille, joka nimenomaan antaa voimaa äärioikeistolle. Applebaumia terävämmin äärioikeiston nousua ja liberalismin kriisiä arvio Ofxordin yliopiston sosiologian professori Jan Zielonka teoksessaan Counter-Revolution, Liberal Europa in Retreat (2018). Hän toteaa, että globalisaation todelliset hyötyjät ovat 0,1 prosenttia ihmiskunnasta. Hän kysyy oikeutetusti: ”Miksi yrittäjien enemmistö, puhumattakaan tavallisista kansalaisista, antavat tämän tapahtua?” Miksi liberalismin kannattajat eivät ole kykeniviä tarttumaan tähän kysymykseen? Poliittinen voima, jolla on mahdollisuus padota äärioikeiston nousu, edellyttää aitoa vaihtoehtoa nykyiselle uusliberalistiselle talous- ja yhteiskuntapolitiikalle. Se ei Zielonkan mukaan ole ”takaisinpaluu sosiaaliseen markkinatalouteen”. Hänen mukaansa tämä perspektiivi ”näyttää nykytilanteessa epärealistiselta.” Zielonka kysyy liberaalina kysymyksen: ”Onko kapitalismi löydettävissä uudelleen?” Hän tekee jatkokysymyksen: ”Onko postkapitalismi iskusana vai kantava näkökulma?” Zielonka toteaa, että hänellä ei tähän ole vastausta, mutta vaatii ”vaihtoehtoa uusliberalismille”, jota ei Applebaum pohdi.
Applebaumin ja Zielonkan hahmotelma liberalismin kriisi sai vahvistuksen, kun Trumpin kannattajat tekivät rynnäkön Yhdysvaltain kongressiin. Helsingin Sanomissa Laura Saarikoski kirjoittaa jakautuneesta todellisuudesta, harhaisista kannattajista, median voimakkasta jakautumisesta ja salaliittolaisteorioiden voimasta. Hän siirtää osittain vastuun yhteiskunnallisen kehityksen hävijille, joilla on ”usein heikko koulutus, syrjäytymisen kokemus ja eristäytyminen muista”. Heidän takanaan ovat poliittikot, jotka löytävät syntipukkeja. HS:n kirjeenvaihtaja Anna-Sofia Berner on toiveikas. Hänen mukaansa ääriryhmien hyökkäykset pysäytetään ”demokratiaa vahvistamalla” (8.1.2021). Ongelmana on se, että hän esittää ”demokratian” itseisarvona, jolla ei ole konkreettista sisältöä. Liberaalin porvariston ongelmana on se, että se ei ole edes kasvavan äärioikeiston uhan edessä kykenevä kriittisesti arvioimaan uusliberalistisen yhteiskunta- ja talouspolitiikan tuhoisaa vaikutusta, yhteiskunnallisen polarisaation syitä ja antamaan demokratialle sosiaalista sisältöä, koska se merkitsisi ei-kapitalistisia ratkaisuja.
Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä, Siltala, Helsinki 2020
