Toinen maailmansota ja holokausti, josta juutalaiset käyttivät nimeä Ḥurban (Tuho) ja myöhemmin Shoʾah (katastrofi), ei tuonut rauhaa eikä jäänyt viimeiseksi kansanmurhaksi edes Euroopassa.
Holokausti järkytti aikansa silminnäkijöiden sukulaiset ja suurvaltojen johtajat niin, etteivät he halunneet uskoa siihen. Eivät, vaikka saivat jälkeenpäin tarkasteltuna tarkkoja raportteja juutalaisten kansanmurhasta juutalaisilta ja puolalaisilta.
Historia ei ole tarkka
Historia pyrkii tarkkuuteen, mutta pääsee parhaimmillaan vain lähelle sitä. Aikamme popularisoi historiaa perussuomalaisten Teemu Keskisarjan tapaan. Tarkkuus väistyy lennokkaan kielen tieltä. Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho haluaisi vaientaa jo koko keskustelun. Hänestä holokaustista ”hölistään” liikaa.
Yleisön suhde holokaustiin
Holokaustista julkaistiin tuoreeltaan kirjoja Tadeusz Borowskilta (1946) ja muilta, mutta yleisempää oli, että holokaustin silminnäkijäkertomukset jäivät vuosikymmeniksi kirjoittajien ja kustantajien pöytälaatikoihin. Uudessa poliittisessa ilmapiirissä aiheesta ei haluttu kuulla Euroopassa tai Yhdysvalloissakaan.
Kun holokaustia kuvittivat näyttävimmin Schindlerin listan kaltaiset suurelokuvat, historiadokumentit ja holokaustiromaanit, niistä tuli samalla meille myös holokaustin tiedettä ja taidetta. 6 000 000 uhrin ja 42 500 pakkotyö-, vanki-, keskitys- ja tuhoamisleirin todellisuus ja tarinat eivät kuitenkaan tule kerrotuksi näin suppeasti.
Moniäänisyys
Holokaustitaidetta ovat lisäksi kuvataide, sävellykset ja runous holokaustin aikana ja sen jälkeen. Holokaustista on tehty teatteria ja tanssia. Kaikki nämä ja elokuvat ja proosa olivat juutalaisten taidemuotoja jo ennen holokaustia. He käyttivät niitä luontevasti myös eloonjäämiskamppailunsa aikana kertoen tuntemuksistaan ja sodan jälkeen käsitellessään traumaattisia kokemuksiaan.
Kielimuuri ja juutalaisen kulttuurin tuntemattomuus
Nämä esteet ovat tulleet minulle tutuiksi tutkiessani ja kirjoittaessani holokaustista. Vaikka kuvataidetta on vähän esillä keskistysleirimuseoissa eikä se vaadi kielitaitoa, ehdin käymään kahdeksalla eri keskitysleirillä ennen kuin Terezínissä tutustuin holokaustitaiteeseen. Aloin tutkia, kääntää ja luoda sitä itsekin.
Löysin Nobel-palkitun Elie Wieselin ja Primo Levin, Ruth Klügerin ja vähemmän tunnettujen holokaustista kirjoittaneiden kirjat. Osan suomeksi, osan englanniksi, ja syvemmälle historiaan mennessäni löysin runoja hepreaksi ja jiddišiksi, jotka kertoivat juutalaisten kohtaloista ristiretkien vainoista lähtien. Alkoi jiddišin opiskelu ja henkinen matka Puolan unohdettuihin juutalaisiin kyliin.
Terezíniin vietiin suuri määrä taiteentekijöitä (1941-45). Tuo melko tuntematon ghetto ja keskitysleiri oli taiteen sulatusuuni, jossa kuultiin viimeisen kerran aikansa merkittäviä juutalaisia säveltäjiä. Gideon Klein ja Viktor Ullman sävelsivät, opettivat ja esiintyivät siellä. Samaan aikaan Władysław Szlengel kirjoitti runoja Varsovan ghetossa ja Itzhak Katzenelson internointileirillä Ranskassa.
Terezínin musiikkia tekee tunnetuksi kirja ”Our Will to Live: The Terezín Music Critiques of Viktor Ullmann” (Steidl Verlag, 2021). Holokaustin kuvataidetta esittelevät mm. kirjat David Olèrestä ja Felix Nussbaumista. Itse aloin kirjoittaa holokaustirunoutta 2019 jatkaakseni ja pitääkseni yllä holokaustin kulttuuriperintöä.
Olen käsitellyt Terezíniä kirjassani ”Kirsikankukkien kaupunki”, 1942-43 tapahtumia (”Eikä varjoja enää ole”) ja Treblinkaa (”Treblinka 454, osat I-II”). Olen suomentanut edellä mainittuja juutalaisia runoja Władysław Szlengeliltä (1937-43) ja Itzhak Katzenelsonilta (-43) sekä runoja Kalonymus ben Yehudalta (1096), Hayyim Nahman Bialikilta (1904), Mordechai Gebirtigiltä (-36), Aharon Liebeskindiltä (-42) ja Hirsh Glickiltä (-43).
Holokaustin kieltämisen kieltävä Suomi
Samalla, kun Suomessakin toivottavasti kriminalisoidaan holokaustin kieltäminen ja aletaan viettää Holokaustin muistopäivää, se koetaan meillä vielä ongelmalliseksi taiteen puolella. Holokaustista kertova taide, esimerkiksi runous, ei ole aina tervetullut tapahtumiin tai sitä on hankala sovittaa ohjelmaan.
Ongelmallinen kohtelu jatkuu apurahoissa ja kulttuurilehdissä, joiden tukiin ja sivuille holokaustista kertovalla taiteella on harvoin pääsyä. On totta, että apurahoja saa vain 10 prosenttia hakijoista ja kulttuurilehtien ulkopuolelle jää moni muukin. Silti holokaustista kertova taide kohtaa erityisiä haasteita.
Torjuntareaktio
Tällaista taidetta ei aina haluta kohdata tapahtumissa ja lehtien sivuilla, vaikka samalla Andy Warholin arvokkaimpana työnä pidetään hänen ”Death and Disaster” -teossarjaansa (MoMA). Kuoleman käsittely taiteessa tunnustetaan arvokkaaksi, mutta silti kevyemmät aiheet saavat usein enemmän huomiota.
Tiedollinen ongelma
Jos holokaustin taide kiinnostaakin, taiteen portinvartijat – kriitikot, apurahojen myöntäjät ja tapahtumajärjestäjät – eivät ole tutustuneet siihen yhtä hyvin kuin muihin kulttuurin ilmiöihin sen vähäisestä tarjonnasta ja mainitusta torjunnasta johtuen. Heidän on hankala tarttua holokaustin taiteeseen ja kohdella sitä muiden tavoin.
Nämä ongelmat sulkevat Suomessa holokaustista kertovalta taiteelta rahoituksen ja näkyvyyden ovet tiukemmin kuin monelta muulta. Eikä taide ylipäätään saa meillä helposti näkyvyyttä ja rahoitusta. Samaan aikaan on vaikea kuvitella, milloin ja miten holokaustista kertova taide voisi olla ajankohtaisempaa kuin nyt?
Toissa vuonna alkanut ja yhä jatkuva Ukrainan sota ja kesällä Suomessa alkanut suuri rasismi- ja fasismikeskustelu ovat sitä, mitä holokaustista kertova taide juuri käsittelee. Jos haluamme ymmärtää sotaa ja ihmisten kykyä julmuuksiin, holokaustista kertova taide taustoittaa ja läpivalaisee niitä monipuolisesti.
On aika antaa holokaustin taiteelle kaikissa muodoissaan samat mahdollisuudet luoda ja tulla nähdyksi ja kuulluksi kuin muullekin taiteelle. Unohtaminen on pahinta, mitä voimme tehdä.
