Holokausti on näkymätön monin paikoin Euroopassa.
Vasta viime vuosina sen yleisimmät maamerkit – muistomerkki (2000) ja kompastuskivet (2018) – ovat nousseet pääkaupunkiimme Helsinkiin. Naapurimaamme Puolan monet juutalaisten ja muiden teloituspaikat ovat ruohottuneet, ja muistoja niistä etsitään ja kaivauksia tehdään kuumeisesti vielä, kun todistajia on elossa.
Holokaustista tiedetään parhaiten Auschwitz ja Anne Frank.
Se on hyvä alku. Anne Frankin Päiväkirja luetettiin meillä lukiossa, ja siitä kirjoitettiin ja keskusteltiin. Minulla on muistikuva, että tämä tapahtui kevään 1997 valossa hyvässä hengessä. Pienen maalaiskylän aikuistumisen kynnyksellä olevat nuoret, jotka olimme juuri käyneet luokkaretkellä Lontoon taide-, sota- ja historiamuseoissa, luimme Anne Frankin sanoja kiinnostuneina ja vaikuttuneina. Keskustelimme niistä, mutta vailla juutalaiset sukujuuret omaavan ihmisen tuomaa näkökulmaa ja ymmärrystä.
Syvällisemmin emme holokaustia lukiossa sivunneet. Vaikka historia oli lempiaineitani, erityisen laajasti holokausti ei noussut siellä esille. Samoin oli juutalaisuuden kanssa uskonnon tunneilla. Viime vuonna julkisuudessa käyty keskustelu näiden opettamisesta sai hallituskohun keskellä varsinkin perussuomalaiset kommentoimaan maanlaajuisesti lehdissä julkaistuun mielipidekirjoitukseeni ”Miten natsismi voitetaan Suomessa?” (4.7.2023), että heistä opetus on riittävää. Mitä sen jälkeen on tapahtunut?
Lokakuun 7. päivänä 2023 alkaneen Gazan sodan ja äskettäin julkaistun ”Kokemuksia ja näkemyksiä antisemitismistä Suomessa” -selvityksen myötä, jonka mukaan juutalaisiin kohdistuva syrjintä ja viharikollisuus on kasvanut, moni juutalainen on uudestaan toivonut holokaustin ja juutalaisuuden opetuksen lisäämistä Suomessa. Tuen heitä, sillä emme ole erillinen saareke, vaan kiinteä osa tätäkin Euroopan historiaa. ”Kokemuksia ja näkemyksiä antisemitismistä Suomessa” -selvityksen laativat Polin-instituutin tutkijat Mercédesz Czimbalmos ja Dóra Pataricza Ihmisoikeuskeskuksen ja oikeusministeriön yhteisestä toimeksiannosta.
Anne Frank sai päiväkirjansa 13-vuotislahjaksi vanhemmiltaan 12.6.1942. ”Human greatness does not lie in wealth or power, but in character & goodness.” (A. Frank.) En tiedä, miten tuo lause häneltä on suomennettu, mutta siinä tiivistyy kaksi juutalaisuuden avainta, luonne ja hyvyys. Näiden ristiriita aiheuttaa loputonta hämmennystä ja valitettavasti yhä myös vihaa. Parhaimmillaan Anne Frankia ja hänen Päiväkirjaansa, elävintä muistoa hänestä, on pidetty nokkelana, terävänä ja pikkuvanhana. Pahimmillaan yhtenä oikeutettuna syynä antisemitismiin ja juutalaisvihaan. Ja kaikkea siltä väliltä.
Miten Suomessa on luettu Anne Frankin Päiväkirjaa?
Koetin etsiä suomeksi vanhoja aikalaiskritiikkejä Anne Frankin Päiväkirjasta 1950- ja 1960-luvuilta, mutta käytettävissäni ei ole samoja hakutyökaluja kuin aiemmin, jolloin pääsin käsiksi kaikkien maailman lehtien arkistoihin. Ilman ennakko-oletuksia ne olisivat voineet olla samanlaisia kuin 2000-luvullakin. Juutalaisuuden tuntemattomuudesta, ennakkoluuloista ja laitaoikeiston suosiosta päätellen ne olisivat myös voineet paljastaa jotain hätkähdyttävää tuon ajan suomalaisesta ilmapiiristä.
Keräsin siis tuoreempia arvioita ja lukukokemuksia. Tarkoitus ei ole esittää näitä missään erityisessä valossa, vaan katsauksena siihen, miten Anne Frankin asettamaan juutalaisuuden peiliin ja hänen avaamaansa holokaustin porttiin katsotaan tänä päivänä.
1) ”Hienosti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Ikäänsä nähden Anne kirjoittaa kypsästi ja analyyttisesti.”
Blogin kuvassa (2017) päiväkirja on ensin sängyllä aamiaistarjottimen kanssa, sitten pöydällä kakkupalan ja kauniin kahvikupin kera. Kolmannessa kuvassa kirja on maassa pihan kukkien keskellä.
http://matkallamikamikamaahan.blogspot.com/2017/04/holokaustin-kasvot-anne-frankin.html
2) ”Päiväkirja tuntui aluksi liian harkiten kirjoitetulta, merkintöjä ei ole joka päivältä, välillä on yli viikko taukoa, merkinnät ovat mielenkiintoisia, arkisia, pohdiskelevia ja elämänmakuisia. Päiväkirjat on todettu aidoksi, ja sitä ne varmasti ovat. Harkinta johtunee siitä, että kesken kirjoitusprosessin Anne Frank on päättänyt julkaista materiaalin, perustelen väitettäni wikipedian tiedolla.”
Blogin kuvassa (2012) on kirjan kansi.
http://joklaaja.blogspot.com/2012/10/anne-frank-nuoren-tyton-paivakirja.html
3) ”Kirjan lopussa Anne on muuttunut lörpöttelevästä ja varsin ärsyttävästä nuoresta tytöstä ihmisiä terävästi tarkkailevaksi ja elämää pohdiskelevaksi naisenaluksi. Hänen huumorinsa ja positiivisuutensa myös huokuu päiväkirjateksteistä, ja kirjan ironisen hauskat kommentit ovat sen parhaita puolia.”
Blogin kuvassa (2012) kirja on puisella pöydällä osin pelargonian alla.
http://luettuasaso.blogspot.com/2012/07/nuoren-tyton-paivakirja-anne-frank.html
4) ”Anne Frankin päiväkirja [sarjakuvaversio] on ehdottomasti tämän vuoden sarjakuvatarjonnan kärkeä, ja ehkä jopa paras koskaan lukemani sarjakuvakirja. Tämä on tarina, jota ei saa koskaan unohtaa.” (2020)
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/4b7970b1-8295-51d7-96ab-96074b53c5bf
Samalta vuodelta on myös blogi-arvostelu, joka jääköön nimettömäksi. Kirja on siinä yhä modernimmassa kuvassa kahvikupin ja nappikuulokkeiden vieressä. Muiden tavoin kohdettaan kunnioittavan kotimaisen arvostelun lause ”Omasta mielestäni tämä on kirja, josta ei voi antaa tähtiä.” on hyvin runollinen.
Holokaustin kieltäjät väärentävät historiaa
Toisin kuin nämä juutalaisten historiaa ja holokaustia ymmärtämään pyrkivät kirjoitukset, oma lukunsa on Magneettimedia. Se tuomittiin 2013 kiihottamisesta kansanryhmää vastaan toistuvista ja lukuisista kirjoituksistaan, joista oikeus katsoi, että ne sisälsivät tietoja ja mielipiteitä, joissa selkeästi paneteltiin tai solvattiin juutalaisia. Osa näistä kirjoituksista väitti myös Anne Frankin päiväkirjoja keksityiksi. Moni viihtyy yhä tämän nykyään verkkolehtenä ilmestyvän valemedian sivuilla, jonka suosio lienee valitettavasti vain kasvanut koronan ja sotien myötä.
Holokaustin dokumenteissa ja taiteessa kohtaamme väistämättä kaksi asiaa – kansanmurhan ja juutalaisuuden. Juutalaisten kansanmurhan.
Molemmat ovat meille omalla tavallaan vieraita ja vaativia, mutta minusta tuntuu, että vaativampaa on juutalaisuus. Normaalit arvot omaava ihminen tuomitsee suoralta kädeltä kansanmurhan ja tuntee surua ja empatiaa sen historian ja todellisuuden edessä. Juutalaisuus puolestaan on maailman vanhin uskonto ja kansa, joka on meille tuntemattomampi kuin Kalevalan myytit, jotka nekin pintapuolisesti tunnemme, mutta joihin harva on jaksanut syvällisesti perehtyä.
Ei miellyttämisen halusta, vaan perunankuorista
Mitä ei koulussa opeteta eikä ole suuressa suosiossa, jää useimmilta loppuiäksi tutustumatta. Juutalaisuus on maailmaa vapaammaksi muovannut ja historiaa muuttanut luova voima. Anne Frank avaa meille juutalaisuutta omasta iästään, paikastaan ja ajastaan käsin. Aivan samalla tavoin kuin holokaustista säilyneet ja selvinneiden kirjat, Anne Frank on yksi ääni miljoonien joukossa. Ääni, jonka traagisuutta lisää lahjakkuus ja se, että hänet murhattiin niin nuorena Bergen-Belsenissä. Jäämme miettimään, miten paljon sanottavaa hänellä olisi ollut näinä vuosina ja vielä tänäänkin 95-vuotiaana.
Anne Frank tulee toistuvasti mieleen kotini muista juutalaisten naisten – Helga Weissin, Ruth Klügerin ja Edith Eva Egerin – muistelmista ja Nelly Sachsin Nobel-palkituista runoista. Heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan puhuessa saa välillä kritiikkiä joidenkin ilmaisujen tai sanojen pateettisuudesta tai kliseisyydestä. Tämä ei vaivaa minua, mutta herättää kysymyksen kriitikoiden suhteesta juutalaisten holokaustitaiteeseen. Jos siihen suhtautuu kuin viinihyllyn tarjontaan, josta valitaan itseä miellyttävä maku, asenne voi olla tuollainen.
Kukaan mainituista juutalaisista ei käsikirjoittanut kokemuksiaan, ja harva muokkasi muistelmiensa kieltä jälkeenpäin yleisöä tai kriitikoita miellyttäväksi.
Itse asiassa tämä oli melkein mahdotonta, kuten Helga Weiss huomauttaa. Jokainen käytti omia sanojaan kuvaillessaan minusta rehellisesti, tarkasti ja elävästi tunteitaan ja ajatuksiaan Anne Frankin ikäisenä nuorena tyttönä. Patetiaksi ja kliseiksi kutsuttujen tunteiden ja tapahtumakuvausten sensurointi olisi ehkä ollut jostain aikuisesta lukijasta miellyttävämpää tai arvostettavampaa. Itse nautin heidän kirjoistaan enemmän kuin monesta suurta huomiota saaneesta kotimaisesta kirjasta. Itse asiassa Anne Frank editoi eniten tekstiään julkaisua silmällä pitäen, joka tapahtui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Olisi kiinnostavaa lukea vertailu, vähensikö vai lisäsikö hän Päiväkirjaansa noita kritisoituja elementtejä.
Joka tapauksessa juutalainen luonteikkuus, joka on merkittävä piirre, tekee näistä kirjoista antoisia ja kiinnostavia.
Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa korostetaan yhä enemmän toimeentuloa eikä uskota, että kärsimys jalostaa. Tällä on totta kai poliittiset tavoitteet parantaa kirjailijoiden entistä ahtaammaksi käyvää asemaa. Seuraan ja toisinaan osallistun tähän keskusteluun kummastellen. Anne Frankin isä Otto empi pitkään tyttärensä päiväkirjan julkaisemista. Itse koetun ja faktapohjaisen holokaustitaiteen motiivi on usein sisältö, ei raha. Yhdysvaltoihin holokaustin jälkeen päässeet juutalaiset hämmästelivät siellä asuvien sukulaistensa tapaa kuoria perunat ylimalkaisesti. ”Minun täytyy kuoria uudestaan sinun perunankuoresi”, sanoi yksi nälkää ghetoissa ja keskitysleireillä kokenut juutalainen.
Tähän kiteytyy minusta juutalaisuus ja holokaustin taide, joka on erilaista kuin mihin olemme tottuneet. Se on ravinnon ja elämän näkemistä perunankuorissa. Jos tälle antautuu, se muuttaa koko elämän. Sitä edelsi matka nuoruuden romanttisista haaveista ghettoihin, juniin ja kuolemanleireille. Ihmisyyden ja Jumalan särkymiseen. Anne Frankin Päiväkirjan avaaminen ja lukeminen on Sho’ahin (holokaustin) matkasi ensimmäinen askel. Rohkaisen ottamaan sen ja kulkemaan tien loppuun asti holokaustikirjallisuuden keinoin. Siellä odottaa heprean kirjain Tav (ת), jolla alkaa mm. sana Toora, jonka antamisen juhlaa Shavuotia vietettiin tänä vuonna 11.–13.6. samaan aikaan, kun muistimme Anne Frankin 95. syntymäpäivää.
Tekstissä mainitut kirjat
Anne Frank (1929-1945): Nuoren tytön päiväkirja / Päiväkirja (1947)
Helga Weiss (1929-): Helgan päiväkirja (2013)
Ruth Klüger (1931-2020): Still Alive (2001)
Edith Eva Eger (1927-): The Choice: Embrace the Possible (2017)
Nelly Sachs (1891-1970): Israelin kärsimys (1967)
