Vaikka kävinkin ensimmäisenä adventtina kappelissa, musiikkina ei ollut Hoosianna, vaan Bachin kolmas sonaatti sooloviululle, jota Kreeta-Julia Heikkilä soitti Kampin kappelissa. Menin ajoissa paikalle, koska kyseinen pieni kappeli täyttyy ennen konsertteja jo aika aikaisin. Kun odotin konsertin alkua, hämmästyin kuulemieni erilaisten äänten määrää: paitsi askeleita ja vaatteiden kahinaa, myös pientä puhetta, kännykkäkameran äänen ja kerran jopa kännykän soimisen. Kuinkahan yleisesti konserttiyleisö tiesi, että Kampin kappeli on tarkoitettu kohtaamisen lisäksi nimenomaan hiljentymiseen, minkä takia sinne ei haluttaisi edes kamerasta lähteviä häiritseviä ääniä? Ainakaan moni ei ollut tottunut kommunikoimaan pelkillä eleillä, viittauksilla tai hiljaisella toiminnalla.
Konsertti on Kampin kappelin tavanomaiseen käyttötarkoitukseen verrattuna poikkeustapahtuma, ja ilmeisesti siksikin henkilökunta antoi konserttia edeltäneitten äänten vain olla. Joka tapauksessa vaikutelmaksi jäi, että konserttiyleisö on olennaisesti erilainen joukko kuin kappelissa nimenomaan hiljentymään, rukoilemaan, meditoimaan tai vain olemaan tulevien joukko. Tämän vahvisti eräs kappelissa usein meditoinut kuulija, joka harmitteli kappelissa ollutta hälinää. Hänestä tuntui, ettei hiljaisuutta oikein kunnioitettu. Tavanomaisessa meditointitilaisuudessa hiljaisuus on hänen mukaansa aivan toisenlainen, huomattavasti konkreettisempi kokemus.
Toki yleisö hiljeni kuuntelemaan esitettävää musiikkia, joka kuulosti kyseisessä paikassa yllättävän äänekkäältä – siitä huolimatta, että soitettiin vain yhtä ainoaa viulua. En tiedä, onko Heikkilällä ollut tilaisuutta harjoitella Kampin kappelissa, vaikka hän onkin siellä joitain kertoja esiintynyt. On jotenkin paradoksaalista, että juuri hiljaisuuteen tarkoitetun kappelin akustiikassa kaikki mahdolliset äänet kuuluvat erityisen hyvin. Siinä mielessä Kampin kappeli muistuttaa yllättäen Musiikkitaloa. Kun hiljaisuutta edellytetään, kummassakin pitää olla todella hiljaa.
Kun menee Musiikkitaloon konserttiin, esitystä edeltää yleisön puheensorina ja monenlaiset muutkin äänet, mikä on täysin asiaan kuuluvaa. Tällöin vasta esiintymislavalle tulevat muusikot tai solisti tai kapellimestari saa yleisön aplodeeraamaan, jonka jälkeen esitys alkaa ja samalla vaientaa yleisön – yleensä ainakin melko hyvin. Kampin kappelissa oletustilanne on jokseenkin päinvastainen: yleisön oletetaan olevan aivan hiljaa ja paikalle tullut muusikko tuo äänen kappeliin. Tämän takia voisi toisaalta olla mielenkiintoista kuulla juuri nimenomaan Kampin kappelissa John Cagen 4’33’’.
Mutta entä aplodit? Ilman muuta Kreeta-Julia Heikkilä ansaitsi ne sooloviulusonaatin jälkeen. Onhan muusikkoa syytä kiittää esityksestä. Hiljentymiseen tarkoitetussa kappelissa äänen tuottaminen taputtamalla tuntuu kuitenkin jotenkin ongelmalliselta. Ennen muinoin ajattelutapa oli kovin toisenlainen, kun ajateltiin, ettei kirkossa pidetyssä konsertissa ollut sopivaa osoittaa suosiotaan muusikoille – paikassa, jossa suosio kuului vain Jumalalle. En kaipaa tällaista ajattelutapaa, koska esiintyvät muusikot ovat lähimmäisiämme, joilta ei pidä kieltää heidän ansaitsemaansa kiitosta. Mutta silti nimenomaan hiljaisuuteen tarkoitetussa kappelissa taputusten ääni hieman kiusaa. Entä jos ohjeistettaisiin yleisöä heiluttamaan käsiään ikään kuin he taputtaisivat, mutta kädet eivät osuisikaan toisiinsa, jolloin ääntä ei syntyisi? Olisiko tämä kaikkia osapuolia kunnioittava käytäntö?
Todellisuudessa musiikki ei siis alkanut hiljaisuudesta eikä myöskään päättynyt hiljaisuuteen, mutta entä jos niin kävisi? Äänen tuleminen äänettömyyden keskelle voisi antaa musiikille erilaisen merkityksen kuin tilanteessa, jossa musiikki keskeyttää äänen. Voi olla, että soittamisen aloittaminen hiljaisuuden keskeltä toisi aivan toisenlaisia haasteita muusikolle kuin normaalissa konserttitilanteessa, vaikka luultavasti esiintyminen sujuisi ammattitaidon ansiosta aivan hyvin.
Kun Kampin kappeli kuitenkin tarjoaa toisinaan mahdollisuuden kuulla musiikkiakin hiljaisuuden keskellä, niin olisi hienoa, jos tämä tilaisuus tosiaan toteutuisi. Vaikka itse kukin voi kuunnella musiikkia hiljaisuuden keskellä radiosta tai äänitteiltä, kokemuksen yhteisyys tuo elävään tilanteeseen kuitenkin merkittävän lisän. Joka tapauksessa kiitän tästä mahdollisuudesta sekä muusikoita että Kampin kappelin henkilökuntaa.
