En nyt ole joutunut sovittamaan rikosta, vaan ihmettelen, miksi klassisen musiikin esittäjät vieläkin jaksavat kaivaa esiin puhki kalutuimmista kappaleista ties millaisia sovituksia, jotka ovat alkuperäisten teosten rinnalla kuin kalpeita haamuja. Surkeimmat sovitukset alkavat täyttää jo esteettisen rikoksen tunnusmerkit. Tällaisen rikoksen uhrina tylsistyin eräässä Helsingin Urkukesän konsertissa, jota urkumusiikin sijaan hallitsivatkin orkesteriteoksista tehdyt urkusovitukset. Miksi? Carmen-sovituksen aikana urut rupesivat lopulta maistumaan jo posetiivilta. Kuinka erilainen olikaan Ville Urposen Metrolla musiikkiin -sarjassa Mikaelinkirkossa soittama Bach-konsertti!
En halua kuunnella Rossinin alkusoittoja uruilla soitettuna. Eivätkä urku- tai Daba daa daba daa -lauluyhtyesovitukset paranna Mozartin 40. sinfoniaa yhtään. Mitä ihmeen tarvetta moiset tekeleet oikein palvelevat? Yleensähän on kyse siitä, että on iso joukko soittimia, joille on sävelletty hyvin vähän todella suosittuja klassisia teoksia, mutta kun kyseisten soittimien soittajat haluavat kuitenkin miellyttää yleisöään, he sovittavat kaikkein makeimpia klassisia hittejä tai turvautuvat muiden tekemiin sovituksiin. Vähän niin kuin soitettaisiin Beatlesia panhuilulla. Useimmitenhan säveltäjältä ei voi enää edes kysyä lupaa tällaiseen menettelyyn. Valitettavasti näin vain vahvistetaan sitä mielikuvaa, ettei kyseiselle soittimelle sävelletty musiikki ole soittamisen arvoista.
Jotenkin toisaalta ymmärrän sovitusten houkutuksen, mutta jopa sellistit ja viulistitkin käyttävät niitä oudon usein. Pianistien halu soittaa sovituksia tuntuu aivan kummalliselta, koska pianolle löytyy uskomaton määrä sekä suosituinta (M. A. Nummisen suosioklassiseksi nimittämää) että parasta mahdollista musiikkia. Paljon juuri niiltä eniten soitetuilta klassismin, romantiikan ja impressionismin ajan suosikkisäveltäjiltä, joilta ei kuitenkaan oikein löydy esimerkiksi merkittävää urkumusiikkia.
Miksi klassisen musiikin sovitukset tuovat mieleen kertomukset, kuinka sota-aikana juotiin joko kahvin korviketta tai vastiketta, mutta jos hyvä jazzmuusikko soittaa mitä tahansa kappaletta, millä tahansa soittimella, jokseenkin millaisena versiona tahansa, niin tällaista vaikutelmaa ei synny? Johtuisiko tämä siitä, että jazz-improvisoinnissa muusikko voi muunnella kappaletta juuri omalle soittimelleen sopivaksi? Lähimpänä tätä ovat klassisessa musiikissa kai erilaiset muunnelmateokset tai vaikka Lisztin pianoparafraasit eri oopperoiden pohjalta, joissa Liszt ikään kuin kommentoi käsittelemiänsä oopperoita lisäilemällä alkuperäiseen materiaaliin omiaan. Mutta en kyllä viitsi ruveta kuuntelemaan Beethovenin sinfonioita pianosovituksina, vaikka sovittajana olisikin ollut itse Liszt.
Lisztin aikaan moni teos olisi jäänyt ilman sovituksia kokonaan kuulematta, kun musiikkia sai vain elävinä esityksinä ja matkustaminenkin oli nykyistä hitaampaa ja vaivalloisempaa. Sibeliuskin sovitti Finlandiansa pianolle, vaikka lopputulos onkin köyhän miehen versio aitoon orkesteriteokseen verrattuna. Ei ihme, että hän kuunteli innolla radiota ja muisteli aikaa, jolloin piti matkustaa Pariisiin kuullakseen Berliozin Fantastisen sinfonian. Šostakovitš puolestaan muisteli, kuinka Haydnin sinfonioita soitettiin nelikätisesti pianolla, eikä vähätellyt äänilevyjen merkitystä.
Nimenomaan radio, televisio, äänitteet ja internet ovat radikaalisti demokratisoineet musiikin kuuntelua. Nykyisin kuka tahansa perähikiän mummeli voi kuunnella jokseenkin mitä tahansa musiikkia hyvinä esityksinä, vaikka teos edellyttäisi kuinka mielipuolista esityskoneistoa, kunhan vain sähkökatko ei pilaa nautintoa. Tämän takia sovitusten merkitys on tänä päivänä melko kyseenalainen. Paras on hyvän pahin vihollinen ja kun parasta on tarjolla, niin miksi tyytyä yhtään vähemmän hyvään? Pahimmillaan sovitus ei tee oikeutta teokselle, sen säveltäjälle eikä käytetylle soittimelle.
Ovatko kaikki sovitukset sitten auttamatta kelvottomia? On varmaankin makuasia, ovatko esimerkiksi huilusovitukset Debussyn pianoteoksista yhtään huonompia tai parempia kuin alkuperäiset kappaleet, vaikka joskus pianisti saattaisikin pohtia, että olisihan tuo koko kappale hoitunut ihan itsekin… Ja kitarahan on melkein kuin luuttu, eikös vaan? Melkein. Jos taas Bachia soitetaan pianolla, silloin yleensä muistutetaan, kuinka Bach itsekin oli melkoinen sovittaja.
Loisteliaimpiin sovituksiin kuuluvat Ravelin orkesterisovitukset hänen omista pianoteoksistaan. Niistä voikin jo kysyä, milloin pitäisi puhua sovituksista ja milloin versioista. Aivan kuten Pärtin Fratresin eri versioista. Yhden suosikkisovituksistani teki Beethoven jousikvartetille opuksensa 14 ensimmäisestä pianosonaatista. Jostain kumman syystä tätä ei yleensä löydy kvartettojen kokonaislevytyksistä. Todella mielenkiintoinen on sovitus kahdelle pianolle Schubertin nelikätisestä f-molli -fantasiasta pianolle. Tällaiseksi eräs Yleisradion kuuluttajista ainakin kerran moisen sovituksen kuulutti…
No eihän maailma sentään kaadu sovituksia soittamalla ja hiilijalanjälkikin jää kai pienemmäksi, jos paikalle pitää kuskata vähemmän soittajia ja soittimia. En ole kuitenkaan niin varma, että Finlandiasta olisi tullut sellainen hitti kuin se on, jos sen alkuperäisversio olisikin ollut vain urkusovitus. Jotenkin jaksan aina vain uskoa, että klassisen musiikin kaanon on niin valtava soittolista, että siitä varmasti löytyy kaikille ihan kunnollista soitettavaa aivan alkuperäisinäkin versioina. Ja jos ei löydy, niin sitten on korkea aika työllistää eläviä säveltäjiä ja tilata heiltä uusia teoksia. Vai soitettaisiinko välillä Sibeliuksen Ensimmäisen sinfonian aloittava klarinettisoolo pianolla? Ihan vain vaihteen vuoksi…
