Klassisesta musiikista innostuneelle pääsiäinen on yhtä juhlaa: paljon tarjolla vakavaa klassista taidemusiikkia. Niitä tunnetuimpia, suosituimpia ja arvostetuimpia. Eikä YLE Radio 1 turruta mieltä joulun lapsellisella tipe tipe tip tap -osastolla. Toisaalta välillä tuntuu, että pääsiäisen tärkein musiikki käsittelee pitkääperjantaita eikä varsinaista pääsiäispäivää. Bachin, Pergolesin ynnä muiden passiot, stabat materit ja muut vastaavat teokset kehystävät Jeesuksen seitsemää sanaa ristillä, vaikka esimerkiksi Bachilta ja Händeliltä löytyy myös varsinaisen pääsiäispäivän juhlintaa.
Mutta mitä päädyinkään kuuntelemaan tämän vuoden hiljaisella viikolla elävinä esityksinä? Vivaldin ja Pergolesin Stabat matereja eli niitä ehdottomasti perinteisimmän pään teoksia. Radiostakin tuli kuunneltua Bachin Johannes-passio. Ei siis Pärtin, vaikka Pärt onkin viime vuosina ollut eniten esitetty elävä säveltäjä. Ei myöskään Gubaidulinan, jonka Johannes-passion kuuntelin netistä. Onneksi puhkikulutetuimpien teosten vaihtoehdoiksi löytyy äänitteitä, ja itselleni sattui kirjastokäynnillä tarttumaan mukaan Schnittken Katumuspsalmit – vaikka teos ei varsinaista pääsiäisajan musiikkia olekaan. Lisäksi tuli kuunneltua Gubaidulinan Seitsemän sanaa ja In croce. Välillä kyllä lipsahti hieman Pendereckin Laulujen laulun puolelle, mutta ehkä se ei haittaa…
Erinäisiä vuosia sitten minua todella kosketti televisiolähetys Esa-Pekka Salosen johtamasta Szymanowskin Stabat materista. Olisi ilo kuulla siitä joskus eläväkin esitys, mutta kun moderni ja vähemmän tunnettu teos vaatii laulusolistit, kuoron ja orkesterin, ei sitä varmaan tulla usein esittämään. Sama koskee oletettavasti myös Pendereckin Luukas-passiota, joka varmaan voisi olla hienona jatkona esityksille 1900-luvun moderneista teoksista joko Radion sinfoniaorkesterin tai Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistossa.
Mutta kun pääsiäismusiikki on valittu, niin kuka sitä kuuntelee ja miksi? Nythän esityksiä ja yleisöä vielä riittää, mutta ainakin Suomen luterilaisessa kirkossa jäsenmäärä vähenemistä vähenee. Pääsiäisen alla Helsingin Sanomat selosti, että kirkon jäsenyys alittaa Suomessa 70 %. Muistan, kuinka lapsuudessani se ylitti 90 %. Helsinkiläisistä kirkon jäseniä on nyt vain 52,4 %. Maaliskuun lopulla Kirkko ja kaupunki kiinnitti huomiota siihen, että 25–34-vuotiaat ja heistä erityisesti naisista jopa 29 % ilmoitti luopuneensa uskostaan Jumalaan, vaikka heidän kiinnostuksensa hengellisyyteen lisääntyykin. Myös lapsia jätetään kastamatta yhä yleisemmin.
Vakaumukselliselle uskovaiselle pääsiäismusiikki on melko ilmeinen pyhä riitti, mutta miten kuuntelee pääsiäismusiikkia itseään hengellisenä pitävä, joka kuitenkaan ei noudata mitään uskontoa? Ehkä aika lailla fiilistelypohjalta. Haetaan merkityksellisyyden tunnetta, vaikka uskonnollisen sanoman varsinainen merkitys jäisikin ohueksi ja tulkittaisiin äärimmäisen vapaasti. Tähän nähden en ole aivan varma, alammeko ymmärtää Bachia paremmin kuin ennen, vaikka Katri Kallionpää niin arvelikin kiirastorstain Helsingin Sanomissa. Luulen, että Bachin ajan uskonnollisuus ja kristinuskon tulkinta olivat melko erilaiset kuin nykyisin.
Kun uskonnollisuus muuntuu hengellisyydeksi tai uushenkisyydeksi, yksilöllisesti rakennetusta elämänkatsomuksesta on melko lyhyt matka agnostismiin tai uskonnolliseen välinpitämättömyyteen. Tietoinen ateismi vaatii ehkä jo hieman reflektoidumpaa näkemystä.
Ateistillekin joulun tip tap -tonttuilu voi mennä sujuvan leikkimielisesti, mutta entä pääsiäisen totinen musiikki? Yleisradiossa Risto Nordell on Riston valinta -ohjelmassaan korostanut kristinuskon kulttuurista merkitystä jopa ateisteille soittaessaan kantaatteja, messuja ja requiemeja, ja on tosiaan aivan selvää, että vakaumuksesta huolimatta länsimaisen ihmisen on hyvä tuntea kristinuskoa, koska muuten hän ei ole oikein tietoinen, miksi tapamme elää on usein sellainen kuin se on.
Silti luulen, että vakaumuksellinen kristitty keskittyy joko säveltäjänä, esiintyjänä tai yleisön joukossa aivan toisin pääsiäismusiikkiin kuin uskonnosta vieraantunut esteetikko. Haluaisiko ateisti jo pelkästään esteettisistä syistä, että pääsiäismusiikin esittäjä olisi tosiaan vakaumuksellinen uskovainen? Vai rupeaako musiikin uskonnollinen sisältö jossain vaiheessa vaivaamaan siinä määrin, että pääsiäisaika täyttyykin jollain muulla musiikilla? (Palmusunnuntaina oli tarjolla Rodrigon Aranjuez-konsertto. Kiitos Taavi Kivirannalle ja hänen kokoamalleen orkesterille johtajineen!)
Joka tapauksessa maallistumiskehitys johtaa siihen, että yhä useammin pääsiäismusiikista joko luovutaan tai sitten uskonnollisen ulkopuolisuuden ja musiikin tunnetason koskettavuuden välistä ristiriitaa joudutaan jotenkin sovittamaan keskenään. Tämä yhteensovittaminen onnistuu luultavasti helpoiten kaikkein perinteisimpien teosten kanssa, koska musiikkivalintaa voidaan perustella perinteellä, mutta mitä vaihtoehtoisemman valinnan tekee, sitä helpommin valinta samalla ohjaa valitsijaa pohtimaan suhdettaan pääsiäiseen ja uskontoon yleisemminkin.
