Urut! Mikä häkellyttävä soitin! Lukijat kai päivittelevät, että nyt se Dille hurahti uskoon… Mutta onhan tuollainen jopa tuhansista pilleistä ties millaisia äänensävyjä tuottava ja kaikilla raajoilla soitettava vekotin äimistelemisen arvoinen täysin uskonnollisesta vakaumuksesta tai sen puutteesta riippumatta. Ilmankos monet ranskalaissäveltäjät ovatkin nimenneet teoksiaan suorastaan urkusinfonioiksi. Luulisi, että moinen koneisto houkuttelee kenet tahansa säveltämään uruille vaikka mitä.
Mutta kuinka onkaan? Parhaiten taidetaan muistaa häissä ja hautajaisissa soitettuja suosikkisovituksia. Ei siis alkuperäisiä urkukappaleita. Yksi harvinaisista poikkeuksista on häissä paljon soitettu Toccata Widorin Viidennestä urkusinfoniasta, mutta juuri muuta suuri yleisö ei Widorin tuotannosta tunnekaan. No itsekin kuuntelen mieluummin vaikka Dupréta.
Käyn mielessäni läpi klassisen musiikin tunnetuimpia säveltäjiä: Haydn, Mozart, Beethoven, Schubert, Schumann, Chopin, Liszt, Dvořak, Tšaikovski,Rahmaninov, Skrjabin, Straussit, Sibelius, Debussy, Ravel, Bartok, Prokofjev, Šostakovitš, Stravinsky… Mitä ihmettä? Missä se urkumusiikki oikein luuraa? Löytyyhän joiltakin näistä säveltäjistä urkumusiikkiakin, mutta kenenkään tuotannosta se ei muodosta keskeistä osaa. Mendelssohnilta löytyy kyllä urkusonaatteja ja Brahmsin myöhäistuotannosta yllättäen urkukoraaleja, mutta palaan silti huokaisten Johann Sebastian Bachin valtavan urkutuotannon pariin. Wikipedia arvelee hänen Toccataa ja fuugaansa d-molli, BWV 565, yhdeksi maailman tunnetuimmista urkusävellyksistä. Ilmankos sitä ennen kuuli usein kännyköiden soittoäänenä. Vaikka esimerkiksi Regerillä on laaja urkutuotanto, se ei oikein jaksa houkutella. Onkohan tässä kyse makuasiasta, vai jääkö Reger sittenkin vain B-luokan säveltäjäksi?
Ensipettymyksen jälkeen ei kuitenkaan kannata jämähtää pelkkään Bachiin tai pistää pillejä pussiin, vaan tutustua vaikka Buxtehudeen, Scheidemanniin, Scheidtiin, Frescobaldiin, Sweelinckiin… Mielenkiintoista urkumusiikkia näyttääkin löytyvän paljon hieman vanhemmasta musiikista. Mutta kannattaako Bachin jälkeiseltä ajalta vaivautua kuuntelemaan mitään? Mieleni tekee loikata suoraan Messiaeniin. Muiltakin tunnetuilta modernisteilta löytyy urkumusiikkia, mutta harvoin se on tuotannon keskipisteessä. On silti kiehtovaa kuunnella, kuinka esimerkiksi Hans-Ola Ericsson sijoittaa levyllään luontevasti Frescobaldia Schönbergin ja Ligetin väliin. Monista yksittäisistä urkuteoksista kannattaa tutustua ainakin Kokkosen Lux aeternaan ja Gubaidulinan Hell und Dunkeliin. Eikä unohdeta Rautavaaraa. Jos nimenomaan kaipaa yleisöystävällisiä vaihtoehtoja, kannattaa tutustua Pärtin urkumusiikkiin. Aivan toisenlainen mentaliteetti löytyy Glassin kappaleesta Mad Rush for Organ. Hartauden puutteesta huolimatta vaikutelma ei kuitenkaan ole posetiivimainen.
Se sama seikka, joka tekee uruista kiehtovan monipuolisen soittimen, on kuitenkin myös heikkous: kun urut eivät tule musiikkia rakastavan luo, on urkumusiikin rakastajan mentävä urkujen luo. Onneksi urkumusiikkia on levytetty valtavat määrät, joten jonkinlaisen käsityksen siitä saa ilman yletöntä matkusteluakin. Mistään äänitteestä ei kuitenkaan saa sitä elämystä, jonka aidot urut tuottavat aidossa akustiikassa. Tämän takia moni voi kuitenkin kompastua henkiseen tai jopa hengelliseen kynnykseen: ”Mihin ihmeeseen olen oikein menossa? Kirkkoon?”
Kovaksikeitetylle ateistille urkukonserttiin meneminen voi olla pikkusormen antamista pirulle, sillä kirkoissa järjestettyihin musiikkitapahtumiin sisältyy kieltämättä hieman kummallista tuotesijoittelua. Kun elokuvassa mainostettava tuote sijoitetaan osaksi filmin tapahtumia, kirkkokonsertti sijoitetaan osaksi sitä tuotetta, jota halutaan mainostaa. Uskovaisille tämä ei ole ongelma, mutta muut joutuvat tavalla tai toisella miettimään, mitä se merkitsee, jos he menevät kirkkoon, vaikka kyseessä olisikin vain (?) konsertti: ”Voinko mennä kirkkoon, vaikka en välitäkään uskonnosta?” ”Mitä muut ajattelevat, jos he huomaavat, että menen kirkkoon?” ”Tuenko jotenkin kirkkoa tai uskontoa, jos menen kirkkoon?” ”Muutunko vähitellen uskovaiseksi, jos rupean käymään kirkossa?” Jos tällaiset kysymykset eivät kuitenkaan vaivaa, niin sitten ei muuta kuin rohkeasti sisään vain! Kirkossa käynnin voi selitellä itselleen vaikka kulttuurihistorialliseksi ekskursioksi, eikä ovella kysytä jäsenkirjaa tai kannanottoja sukupuolineutraaliin avioliittoon.
Ainakin Helsingin urkukesä on edullinen ja monipuolinen – vaikka ei todellakaan ainoa – mahdollisuus tutustua urkumusiikkiin. Se on järjestetty ovelasti juuri silloin, kun muut klassisen musiikin tapahtumat loistavat Helsingissä poissaolollaan eivätkä siis kilpaile urkujen kanssa suosikkiohjelmistoillaan. Pelkästään Helsingin kirkoista löytyykin ties millaisia urkuja melko pienistä valtaviin, joissa desibelejä riittää työsuojeluviranomaisten kauhuksi asti. Jos kirkkoon meneminen kaikesta huolimatta kiusaa, niin onhan Musiikkitalossa ja monessa muussakin konserttisalissa myös urkuja, mutta niihin pitäytyminen vähentää vaihtoehtoja harmittavan paljon…
