Hämmästelin syyskuun 7. päivänä Anna-Stina Nykäsen Helsingin Sanomiin kirjoittamaa raporttia Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen tutkimuksesta: klassinen musiikki olisi edelleenkin korkean sosiaalisen aseman omaavan koulutetun yläluokan musiikkia. Ja ooppera inhotuinta musiikkia. Todellako? Voiko tilanne olla edelleenkin tällainen? Oudointa asiassa on se, että koskaan aikaisemmin musiikkia ei ole saanut niin helposti kuultavakseen. Tarjolla on ties mitä mihin tahansa makuun, eikä kaikki klassinen musiikki ole vaikeasti omaksuttavaa. Kuuntelen Dvořákin Slaavilaisia tansseja ja minusta tuntuu, että ne ovat ihan selvää pässinlihaa. Luulisi että nykyinen tarjonta ruokkisi maun moninaisuutta eikä lokeroitumista.
Menneinä vuosikymmeninä Yleisradio sivisti kansaa Lauantain toivotuilla levyillä ja kansa oppi toivomaan kevyen musiikin ohella suosituimpia klassisia hittejä Carmenista Kuutamosonaattiin. Kyseinen ohjelma on kuin jonain kummallisena menneisyyden jäänteenä vieläkin Yle Radio 1:n ohjelmistossa. Ehkä kyseessä on kanavan nostalgiaosasto. Upposiko moinen ohjelma sittenkin jo muinoin vain yläluokkaan? Kai sitten…
Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikana työväestökin reissasi itänaapurissa eikä se todellakaan tuonut tuliaisina pelkkää votkaa, vaan yllättävät määrät – klassista musiikkia! Vai olivatko ne sittenkin töölöläisrouvat, jotka ostivat ne lukemattomat Melodija–levy-yhtiön purkittamat klassiset levyt? Ne sisälsivät tyypillisesti kaikkein suosituimpia teoksia kuten Tšaikovskin Joutsenlampea tai Beethovenin pianokonserttoja. Venäläinen ja neuvostomusiikki oli luonnollisesti yliedustettuna, mikä tuotti paljon levytyksiä myös Prokofjevin ja Šostakovitšin teoksista, vaikka heidän yhteiskunnallinen asemansa (lue: turvallisuutensa) olikin ollut neuvostotodellisuudessa melkoisen horjuva. Kun klassinen musiikki oli Suuressa ja mahtavassa suosiossa ja levyjä tuotiin tänne Suomeen niin paljon, että niitä vieläkin löytyy kirpputoreilta pilvin pimein, niin luulisi, että työväkikin olisi omaksunut klassisen musiikin ilman sarvia ja hampaita.
No Neuvostoliittohan romahti, mutta 1990-luvulla Silos-luostarin munkit saivat yllättävää suosiota laulamalla yksiäänistä keskiaikaista musiikkia. Palattiin siis klassisen musiikin alkujuurille, mutta eikö siitäkään jäänyt sitten mitään sen pysyvämpää jälkeä kansan makuun? Menikö homma pieleen siinä vaiheessa, kun munkkikuoro rupesi levyttämään populaarimusiikkiakin? Ainakin gregoriaanisena kaupiteltu musiikki onnistuttiin kaupallistamaan, mutta tämäkään ei siis poikinut suosiota muulle klassiselle musiikille.
The Doors -elokuvassa soitettiin Orffin Carmina Buranaa ja ties missä elokuvissa on soitettu vaikka kuinka paljon klassista musiikkia, mutta ei siinä näytä auttavan avaruusseikkailut eikä oikein mikään, jos klassisesta musiikista yrittää tehdä kaiken kansan huvia. Edes mainokset eivät ole hyljeksineet klassista, mutta hukkuuko tämäkin ilmiö kaikkien niiden kaupiteltavien artikkeleiden alle?
Pari vuotta sitten Fifty Shades of Grey -pornokirjojen mukana klassinen musiikki sai jälleen ylimääräistä huomiota, mutta ehkä tämä vaikutus ei ole vielä ehtinyt mukaan Helsingin yliopiston makututkimukseen, joten vielä on toivoa! Kuitenkin on vielä tekijä, joka lokeroi ihmisten makuja aika tehokkaasti: radio- ja televisiokanavien tiukan profiloitumisen ohella netin hakujärjestelmät eivät tue ennakkoluulottomuutta, vaan YouTube ja Google auttavat löytämään nimenomaan sitä samaa, mitä niistä aina ennenkin on etsitty. Onhan tuubissakin klassista, mutta helpoimmin sitä löytää se, joka sitä on aina ennenkin etsinyt. Mitenköhän nettihakuihin saataisiin mukaan ennakkoluulottomuutta? Toisaalta klassinenkin musiikki on jossain mielessä tuttua ja turvallista, joten ennakkoluulottomuus ei välttämättä aina palvele pelkästään sen etua.
