Syyskuun puolivälissä Samuli Tiikkaja suositteli Helsingin Sanomissa tulevan syksyn klassisen musiikin konserttitarjonnasta kiinnostavimpina pitämiään esityksiä. Mitä todennäköisimmin kirjavasta listasta löytyy jokaiselle jotain. Koska tarjontaa on niin ilahduttavan paljon, ettei edes kokonainen sivu lauantain lehdestä riittänyt, Tiikkaja mainosti vielä seuraavana maanantainakin paria konserttia. Suositukset eivät ymmärrettävästi kiinnitä huomiota konserttiohjelmistoihin toisinaan eksyviin kummajaisiin. 26. ja 27. syyskuuta Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistossa on Brahmsin viulukonserton lisäksi Šostakovitšin 12. sinfonia, Vuosi 1917, joka on omistettu V. I. Leninin muistolle. Siis Leninin.
Orkesterin mainosvihkonen toteaa: ”’Vuosi 1917’ on pitänyt pintansa teoksena, joka nostaa pulssin koholle poliittiseen kantaan katsomatta.” Tästä huolimatta herää kysymys, tarkoittaako Leninin muistoksi sävelletyn teoksen esittäminen samalla Leninin muiston kunnioittamista – siitä huolimatta, vaikka tiedetäänkin, että Šostakovitš sävelsi sinfonian väkinäisesti puolueen tilauksesta. Onko teosvalinta siis samalla jonkinlainen poliittinen kannanotto vai ei?
Voi olettaa, että suomalaisen konserttiyleisön tietämys reaalisosialismista entisessä neuvostotodellisuudessa on sen verran selkeä, että harvempi enää nykypäivänä haluaisi varauksettomasti juhlia entisen Neuvostoliiton johtajia, joten tuskin orkesterilla on siis tarkoitus juhlia Leniniä. Teosvalinnan tekee ymmärrettävämmäksi myös se, että orkesteri esitti 21. 9. hienossa konsertissaan Šostakovitšin 1. sellokonserton ja ensi maaliskuussa orkesteri esittää lisäksi myös Šostakovitšin 4. ja 15. sinfonian. Myös Paulon sellokilpailussa lokakuun lopulla finalisteilla on mahdollisuus esittää Šostakovitšilta 2. sellokonsertto. 12. sinfonia asettuu konserttiohjelmistossa siten osaksi Šostakovitšin muuta tuotantoa, mikä tuntuisi korostavan enemmän Šostakovitšia kuin Leniniä.
Voi tietysti kysyä, olisiko Šostakovitš itse halunnut, että teosta enää esitetään. Kun hän sävelsi 2. (Lokakuulle) ja 3. (Toukokuun ensimmäinen) sinfoniansa, oli Neuvostoliitto vielä nuori, eikä Šostakovitšilla ollut vielä kokemusta Stalinin ja kommunistisen puolueen terrorista. Itse hän joutui kokemaan sitä oopperastaan Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth lähtien – selviten yllättävän vähällä. Varhaiset sinfoniansa Šostakovitš sävelsi oletettavasti eri mielentilassa kuin 12. sinfoniaansa. Voi olla, että Leninille omistettu sinfonia auttoi puoluetta sietämään paremmin seuraavaksi tullutta 13. sinfoniaa Babi Jar sekä 14. sinfoniaa, joka sekin on kyllä sosialistisesta realismista melkoisen kaukana.
Kuuluisien säveltäjien mitkä tahansa teokset herättävät uteliaisuutta, ja heiltä ymmärrettävästi halutaan kuulla kaikki mahdollinen laadusta ja sisällöstä riippumatta. Mutta minkälainen Šostakovitšin 12. sinfonia sitten oikein on? Se noudattaa samaa toiminnallisuutta korostavaa mallia, kuten esimerkiksi 7., 8., 11. ja ehkä myös 10. sinfonia. Niiden perusteella on helppo uskoa, että säveltäjä on sekä säestänyt elokuvia että säveltänyt myös elokuvamusiikkia.
Ikävä kyllä 12. sinfonia ei kuulu Šostakovitšin parhaimpiin teoksiin, vaikka ei se niin heikko ole kuin esimerkiksi oratorio Metsien laulu. Etenkin sinfonian viimeinen osa kärsii tyhjästä ja toisteisesta mahtipontisuudesta, mikä ei helpota kapellimestarin tehtävää: miten pitää sinfonia toimivan tuntuisena loppuun asti?
Kuulijoiden osa ei ole myöskään mitenkään yksinkertainen. Šostakovitšista erityisesti kiinnostuneet voivat toki todeta, että pitäähän tämäkin sinfonia kuulla elävänä esityksenä, jolloin teos ehkä ennemminkin täydentää henkilökuvaa Šostakovitšista kuin toimii musiikillisen nautinnon lähteenä. Vain kovin tietämätön voi kuunnella kyseistä sinfoniaa aivan varauksettomasti, ja haluaisinkin olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa, kuinka moni yleisöstä selittelee väliajalla lämpiön puolella tulleensa oikeastaan kuuntelemaan Brahmsin viulukonserttoa – mikä ei teosten laadun takia ole huono selitys. Kausikorttilaiset pääsevät helpommalla, kun teos nyt vain sattuu olemaan ohjelmistossa.
Nuoruutensa menneinä vuosikymmeninä taistolaispiireissä viettäneille tilanne voi tuntua nololta, kun taas äärioikeistolaiset voivat linnoittautua jälkiviisaaseen ”mitäs minä sanoin” -asenteeseen ajatellen teosta paljastetun totalitarismin muistomerkkinä ja samalla toki unohtaen oikeistopolitiikan ongelmat.
Osa kuulijoista voi kuitenkin miettiä, olisiko laajalti maailmalla ihailtuja pohjoismaisia hyvinvointivaltioita koskaan edes syntynyt ilman kyseisten maiden vasemmistopuolueiden roolia. Tämä seikka on edelleen ajankohtainen: kun nykyisen oikeistohallituksen ideologia työsuhdeturvaa kohtaan on mikä on, ei ole ihme, että Palvelualojen ammattiliitto aikoo puheenjohtajansa Ann Selinin mukaan ensi kevään eduskuntavaaleissa tukea vasemmistopuolueita sadoilla tuhansilla euroilla.
Yleisradio ei konsertteja lähetä eikä niitä voi kuulla netistäkään suorana, joten kyseisiä esityksiä voi kuulla vain menemällä Musiikkitaloon. Sinfonian esittäminen vasta väliajan jälkeen saattaa hieman hillitä väliajan kiihkeimpiä poliittisia pohdintoja.
