Viime aikoina olen kuunnellut usein Joonas Kokkosen musiikkia, ennen kaikkea hänen sinfonioitaan, vaikka hänen teoksistaan tunnetaankin kai parhaiten Viimeiset kiusaukset ja ”…durch einen Spiegel…”. Hän kuoli 2.10.1996 eli noin 20 vuotta sitten. Millaisia hänen sinfoniansa oikein ovat? Ei muuta kuin teevesi kiehumaan, levyt varastosta esiin ja kuuntelemaan!
Kokkosen sinfoniota kuunnellessa ei kuitenkaan ehdi kovin monta teemukillista juomaan, sillä Kokkosen sinfoniat ovat aika lyhyitä: noin 20 minuuttia kukin eli kestävät suunnilleen yhtä kauan kuin Sibeliuksen seitsemäs sinfonia. Kaikki neljä mahtuvat melkein yhdelle CD-levylle ja niiden aikana soittaa jonkin pisimmistä Mahlerin sinfonioista.
Muutenkin Kokkonen on ennemmin Sibeliuksen kuin Mahlerin perillinen, sillä hän ei yrittänyt mahduttaa sinfonioihinsa koko maailmaa, vaan uskoi sinfoniseen ajatteluun silloinkin, kun mietti, onko sinfonia jo vanhanaikainen sävellysmuoto. Kokkosen sinfoniossa ”kaikki riippuu kaikesta ja kaikki vaikuttaa kaikkeen”, mikä muistuttaa Sibeliuksen korostamaa sinfonioiden sisäistä logiikkaa. Kokkosen sinfonioista ei myöskään löydy Mahlerin tai Šostakovitšin irvokkuutta, groteskiutta tai minkään sorttista huumoria, vaan ne ovat leikillisimmilläänkin hyvin totista torvensoittoa, josta on leikki kaukana. Kaukana Lindbergin Kraftin revittelyistä tai Hakolan klarinettikonserton hulvattomuudesta. Kokkosen sinfoniat ovat ehdottomasti Vakavaa Taidemusiikkia, ja niiden selkeimpänä vastakohtana voisi olla Satien musiikki.
Kokkonen sävelsi sinfoniansa vuosien 1960 ja 1971 välisenä aikana eli ennen Korvat auki / Avanti! -sukupolven villeimpiä irtiottoja. Kahta ensimmäistä sinfoniaa on kuvattu dodekafonisiksi ja kahta jälkimmäistä vapaatonaalisiksi. Neljäs sinfonia onkin ehkä helppotajuisin, kun kaksi ensimmäistä saattavat vaatia vähän enemmän sulattelua. Seppo Heikinheimo piti kolmatta arvoituksellisena. Joskus sen marssirytmit tuovet mieleeni Englundin sinfoniat. Vaikka sen taustalla onkin jokin voimakas luontoelämys, se on absoluuttista musiikkia ilman ohjelmaa, kuten muutkin sinfoniat. Pohjoismaiden neuvosto palkitsi sen vuonna 1968.
On vaikea valita Kokkoselta suosikkisinfoniaa. Ne kaikki kuulostavat niin huolellisesti tehdyiltä. Tässä suhteessa hän muistuttaa Dutilleuxia, jonka teoksia on kehuttu loppuun asti viimeistellyiksi. Kokkosen intohimona oli laatu. Kun Radion sinfoniaorkesteri soittaa ensi maaliskuussa Kokkosen sinfonian, en ihmettele, että se on neljäs. Toisaalta välillä mietin, olisiko suosikkini toinen vai kolmas sinfonia ja sitten kuuntelen taas uudestaan ensimmäistä.
Vaikka Kokkosen sinfoniat ovatkin sinfonioiksi lyhyitä, ne eivät ole mitään pikaruokaa, vaan edellyttävät toistuvaa kuuntelua ja hidasta sulattelua, mutta niihin paneutuminen kannattaa. Ne ovat samalla selkeä osoitus siitä, että arvokkaiden asioiden tavoitteleminen edellyttää pelkän viihteen yläpuolelle pyrkimistä ja sellaista kärsivällistä asioihin paneutumista, joka ei irtoa kevyesti älypuhelimen tykkäysnappuloita klikkailemalla.
Kun kotimaiset orkesterimme lähtevät ulkomaan kiertueille, niiltä yleensä pyydetään Sibeliusta ja silloinkin usein nimenomaan tunnetuimpia teoksia. Entäs jos johonkin konserttiohjelmistoon ujuttaisi mukaan yhden Kokkosen sinfonian? Vaikka alkusoiton sijaan. Tai mikä orkesteri uskaltaisi esittää yhdessä ja samassa konsertissa kaikki Kokkosen sinfoniat? Olisi se aivan mahdollista…
