Luulisi, että hokema ”koti, uskonto ja isänmaa” kuuluisi politiikassa jo sellaiseen menneen maailman retoriikkaan, jota kukaan ei enää kehtaisi kaivaa naftaliinista, vaan yrittäisi piilottaa kuin kaapin luurankoa, mutta ei. Niin se vain nytkin eduskuntavaaleissa ponnahti esiin kuin vieteriukko ja tällä kertaa muun muassa taholta, josta sitä vähiten olisi odottanut: vihreiden Pekka Haaviston vaalikampanjasta! Kuitenkin hänenkin mainoksensa tarjosi perinteiseen tapaan turvaa maailman uhkia vastaan – vaikkakaan ei kristillisdemokraattisella tai kokoomuslaisella tavalla. Silti: vaikka muuten vihreät yleensä tunnetaan liberaaliudestaan, löytyykö yhtä konservatiivista turvallisuushakuisuutta mistään muualta? Onko edes puhkikulutetuimman klassisen musiikin maailma yhtä konservatiivinen?
Koti edustaa – toivottavasti – turvallisuutta, mutta samalla äärimmäistä arkisuutta ja jopa tylsyyttä, joten ei ihme, jos sitä ei ole paljoa käytetty aiheena taiteeksi tarkoitetussa musiikissa. Politiikassakin koti herättää keskustelua lähinnä kodittomuuden ja asumiskustannusten takia. Siksi Lemminkäisen kotiinpaluu Sibeliuksen Lemminkäissarjassa on oikeastaan aika yllättävä, vaikka se luonnehtiikin seikkailuistaan palaavaa urhoa. Esikuvana tuskin on Griegin Kotiinpaluu Lyyrisistä kappaleista. Huomattavasti rauhallisemman ja haikeamman kotiinpaluun on Rahmaninov piilottanut h-mollipreludiinsa.
Kodin merkitys kasvaa, kun siitä ollaan poissa, mutta Richard Strauss muunsi sisäisellä sankaruudellaan jopa porvarillisen perhe-elämänsä hyörinän ja pyörinän Sankarin Elämäksi ilman mitään koti-ikävää. Sinfonia domestica on massiivinen, ties minne vyöryvä orkesteriteos. Joka suhteessa päinvastainen kuin MacDowellin Metsäluonnoksista kappale Autioitunut tila, joka sopisi lähinnä Keskustapuolueen painajaisosastoon.
Maallistuneessa lännessä uskonnon osuus tuntuu klassisessa musiikissa nykyisin jopa yliedustetulta, mutta iso osa klassisesta musiikista onkin ajalta, jolloin kirkko työllisti säveltäjiä. Miten niitä kaikkia messuja, kantaatteja, motetteja, stabat matereita ja requiemeja nykyisin oikein kuunnellaan, kun nykyihmisen – jopa uskovaisen – maailmankuva on niin erilainen kuin ennen? Yllättävää kyllä kuunnellaan, vaikka niitä tulkittaisiinkin nykyisin aivan toisin kuin ennen. Kun joulukonsertteihin ja pääsiäispassioihin tulevat nekin, jotka muuten eivät kirkossa käy, voi kysyä, halutaanko esteettiselle kokemukselle vakavuutta vai estetisoidaanko uskontoa? Ainakin perinteestä haetaan turvallisuuden tunnetta eikä tässä perinteessä näy edes katkeamisen merkkejä, kun muistaa vaikka Pärtin tuotannon ja sen suosion. Pärt itse taitaa kuitenkin ammentaa paljon vanhemmasta ajattelutavasta kuin hänen keskimääräinen kuulijakuntansa.
Mikä on Haydnin tunnetuin kappale? Keisarikvarteton hymni eli nykyinen Saksan kansallislaulu. Entä Smetanan? Moldau eli Vltava Isänmaani-sarjasta. Entä Sibeliuksen? Finlandia. Elgarin? Pomp and Circumstance, johon sisältyy Land of Hope and Glory. Lisztiltä löytyy liuta Unkarilaisia rapsodioita ja Chopinilta masurkkoja ja poloneeseja. Granadosilta 12 espanjalaista tanssia. Norjalaisuus on Griegin tuotannon yksi keskeisemmistä elementeistä ja Verdi toimi sekä henkilönä että tuotantonsa kautta Italian itsenäisyyskamppailun symbolina. Tšaikovskin alkusoitto Vuosi 1812 on myös yllättävän suosittu tyhjästä mekastuksestaan huolimatta.
Romanttisen musiikin suosio tuo mukanaan melkoisesti kansallista ja isänmaallista musiikkia. Sellaista, jonka taustalla olevaa aatemaailmaa pidetään nyt helposti nurkkapatrioottisena. Euroopan unionista, globalisaatiosta ja kansainvälisestä kapitalis… eikun kaupankäynnistä huolimatta kansallisia juhlapäiviä ei ole sentään heitetty romukoppaan ja mitä silloin käytetäänkään juhlamusiikkina? Kansallista, romanttista itsenäisyysmusiikkia. Samalla kun pitäisi olla maailmankansalainen.
No nythän Suomeen leivotaan perusporvarillista konservatiivihallitusta, joten ehkä kansallisromantiikkakin saa taas perinteisempää käyttöä. Mitenköhän Alexander Stubb sopeutuu kotiin, uskontoon ja isänmaahan? Ehkä perussuomalainen kulttuuripolitiikka ei sentään Timo Soinin tarmokkuudesta huolimatta syrjäytä luterilaista Bachia katolisella Palestriinalla, mutta muuten toivoisin ennemmin, että ympäristöpolitiikka olisi säilyttävää ja suojelevaa ja kulttuuripolitiikka rajujakin uudistuksia suosivaa kuin että kulttuuripolitiikka olisi konservatiivista ja suhde luontoon repivä ja vanhaa kunnioittamaton. Montakohan kotia tyhjenee, jos (vai kun?) Kollajaa ja Vuotosta ruvetaan rakentamaan? Joko Griegin Koti-ikävä pitää kaivaa esiin? Löytyy tarpeen tullen Lyyrisistä kappaleista opus 57.
